IX.

Joskus tapahtuu henkisiä järkytyksiä, jotka vaikuttavat samalla tavalla kuin maanjäristys vankilan alla vankikopit avautuvat, vangit pakenevat. Jonkun ajan kuluttua Pete tajusi, että hän istui pimeässä, ja hän nousi sytyttääkseen kynttilän. Etsien kynttiläjalkaa ja tulitikkuja hän meni pöydältä kaapille, kaapilta pöydälle ja pöydältä taaskin kaapille, jatkaen samaa uudestaan ja uudestaan ollenkaan tajuamatta, että hän kiersi ympäri samoja jälkiänsä. Kun kynttilä vihdoin oli sytytetty, hän hiipi saliin kuin unissavaeltaja. Hän pisti sen uuninreunalle ja istahti jakkaralle. Järkytetyssä mielessänsä hän luuli näkevänsä epäselviä olentoja leijailevan ympärillään. »Kas, minun työkaluni», hän ajatteli ottaen käteensä kurikan ja kaksi meisseliä. Hän istui nämä kädessään, kun hänen silmänsä sattuivat kynttilänjalkaan, samaan, josta kynttilä oli sammunut. »Minä ajattelin sytyttää kynttilän», hän muisti ja ottaen sen käteensä meni arkihuoneeseen. Palattuaan sieltä palava kynttilä kädessä hän huomasi, että nyt paloi kaksi. »Minä luulen, että olen järjiltäni», hän ajatteli ja puhalsi toisen sammuksiin. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin unohti, että oli jo ajatuksensa toteuttanut ja puhalsi toisenkin sammuksiin.

Hän ei käsittänyt, ettei kaikki ollut, kuten olla piti, niin sekaisin oli hänen tajuntansa. Hänen silmänsä näkivät outoja esineitä kaikkialla — ne kasvoivat luvattoman suuriksi ja uhkasivat häntä. Hänen korvansa kuulivat ääniä — ne pitivät hirvittävää melua hänen päässään.

Huone ei ollut aivan pimeä. Silloin tällöin pilkistivät kuun kalpeat säteet sisään akkunasta, mutta katosivat taas melkein samassa. Kuun yli leijailivat vihaiset pilvet jättäen sen toisinaan vapaaksi, toisinaan taas peittäen. Pete istui jakkaralla, joka nyt oli valaistu, nimetön kivi sen sijaan oli varjossa nojallaan seinää vasten. Hän tarttui taaskin työkaluihinsa ajatellen jatkaa työtään. »Hiljaa!» hän virkahti alkaessansa. Hänen aivoissaan jyskytti ja takoi, niin että hän luuli jonkun pitävän melua huoneessa. Tämä työ oli pyhitetty. Äänettömänä ja juhlallisin ilmein hän sitä aina teki.

Kil-kal! Kil-kal! Kauanko hän siinä työskenteli, ei hän tiennyt. On hetkiä, joita ei voi aikayksiköillä mitata. Rautataltan ja vasaran epämääräisesti työskennellessä jokin väistyi niiden edestä. Kuului kumea jymähdys, niinkuin kivi olisi huoannut. Niinkuin salama olisi iskenyt sen sileään pintaan, hän oli jakanut sen kahtia. Osat putosivat hänen jalkoihinsa toinen toiselle puolen. Vasta sitten hän muisti, että kivi oli tarpeeton. »Minä en siitä nyt enää välitä», hän ajatteli. Kaikki oli nyt yhdentekevää.

Istuen paikoillaan, kurikka riippuvassa kädessään, kuun häilyvässä valossa hän tunsi, että koko maailma oli särkynyt pirstaleiksi. Hänen molemmat epäjumalansa olivat kaatuneet yhdellä kertaa — hänen vaimonsa ja hänen ystävänsä. Ne kultaiset siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä elämään, olivat katkenneet. Kun köyhyys oli tullut, hän oli kohdannut sitä valittamatta; kun kuolema oli uhannut, hän oli rohkeasti katsonut sitä silmiin. Mutta nyt hän oli menettänyt vaimonsa ja ystävänsä — ne, joita hän oli rakastanut, olivat pettäneet hänet, ne joita hän oli jumaloinut, olivat hänet kavaltaneet — hän oli vararikon tehnyt ja murtunut mies. Ääretön tuska ja epätoivo oli kaikesta jäänyt jäljelle.

Kun toivo on mennyt, voi tuska joskus muuttaa ihmisen eläimeksi. Kehdosta kuului valittavaa itkua ja melkein tajutonna hän tallusti keinuttamaan sitä. Tuli, joka oli palanut tummana tuhan alla, oli vapautunut ja loisti taas kirkkaina liekkeinä, ja sen valossa lapsi katseli häntä Philipin silmillä. Tuo katse kulki kuin miekan terä hänen sydämensä läpi. Hän oli vielä yksinäisempi ja hylätympi kuin oli luullutkaan. »Rauhoitu lapseni», hän virkkoi ajattelematta sanojensa merkitystä. Hänen lapsensa? Hänellä ei ollut lasta. Sekin lohtu oli häneltä riistetty.

Silloin valtasi hänet viha, joka esti järjen himmenemästä. Ellei hän olisi tuntenut vihaa, hän olisi ollut vähemmän kuin ihminen tai enemmän. Hän muisti, mitä lapsi oli hänelle ollut. Hän muisti, mitä se oli ollut silloin, kun tuli maailmaan ja myöskin silloin, kun hän oli luullut vaimonsa kuolleeksi. Hän muisti, mitä se oli ollut kun kuolema sitä uhkasi ja sen jälkeen, kun kuolema kulki ohitse. Liha hänen lihastansa, veri hänen verestänsä, luu hänen luustansa ja sydän hänen sydämestään. Ei vain osa hänestä, vaan hän itse kokonaan, kaikkineen.

Mikä valhe, mikä petos, mikä harhaluulo, mikä pilkka. Tämän kaiken oli Kate tehnyt. Oh, miten hyvin hän olikaan voinut säilyttää tuon salaisuuden. Hän oli ajatellut, että se ei koskaan tulisi julkisuuteen, mutta lapsi oli sen kavaltanut. Lapsen kasvot olivat kertoneet koko totuuden.

»Ja kuitenkin minä olen nähnyt hänen polvistuvan kehdon ääreen ja rukoilevan: 'Jumala siunaa pientä lapsukaista ja sen isää ja äitiä — —'»

»Miksi ei hän ollut tappanut häntä? Kauhea harhakuva kohosi hänen sielunsa silmäin eteen: hän oli tappanut Katen ja meni sitten tuomarin eteen sanoen: Vangitse minut; minä olen murhannut hänet, koska sinä olit hänet häväissyt. Tuomitse minut kuolemaan, mutta muista, että Jumala elää ja Hän tuomitsee sinut helvettiin.»

Kuinka surkeata tämä oli — kuinka säälittävää. Raivon tunne muuttui äkkiä hellyydeksi ja hän ajatteli Katea juuri sellaisena kuin oli hänet äsken nähnyt polvistuneena kehdon ääreen, kuten vainottu, villi otus, joka käpäliään kohottaen päästää viimeisen, surullisen tuskan parahduksen. Hän muisti hänen muuttuneen ulkomuotonsa, kuinka kalpea hän oli ollut takan valossa, niin laiha ja kulunut ja hänen raivonsa kääntyi Philipiin. Sen kukan, jota hän oli tahtonut ylpeänä kantaa rinnallaan, Philip oli riistänyt ja heittänyt pimeyteen. Kirous hänelle, kirous hänelle!

Kate oli hylännyt kaikki tämän miehen tähden — puolison, lapsen, isän, äidin, ystävät, hyvän nimensä, itse taivaan autuuden. Kuinka hän olikaan häntä rakastanut! Ja kuitenkin Philip oli hävennyt häntä, piiloittanut hänet, vavissut joka hetki, että joku keksisi hänen piilopaikkansa. Kirottu olkoon hän, kirottu, kirottu!

Suunnattomassa vihassaan Pete tuli ajatelleeksi itseäänkin. Mustasukkaisuuden tunne oli liian alhaista hänelle, kuten kaikille suurille sieluille. Mutta tämä yksinkertainen mies oli kuitenkin jotakin ajatellut ystävyyden suuruudesta ja ihanuudesta. Se oli niinkuin kaksi yhteen juoksevaa virtaa, jotka kätkevät taivaan povellaan. Mutta Philip oli työntänyt häntä eroon itsestänsä, kaivanut kuilun heidän välilleen ja kuitenkin kiskoi häntä luokseen. Hän oli paljastanut hänelle koko alastomuutensa — paljastanut koko sielunsa köyhyyden ja kurjuuden.

Pala palalta Pete palautti mieleensä viime kuukausien tapahtumat. Hän muisti sen yön, jolloin Kate oli kadonnut, jolloin hän oli mennyt Ballureen ja huutanut valaistuun ikkunaan: »Minä olen lähettänyt hänet Englantiin», toivoen voivansa peittää hänen virheensä. Sinäkin hetkenä Philip oli tiennyt kaiken, — missä hän oli (sillä hän oli siellä, minne hän itse oli hänet lähettänyt), miksi hän oli mennyt ja että hän oli mennyt ainiaaksi. Kirottu olkoon hän, kirottu!

Pete ajatteli kirjeitään — ensimmäistä, jonka hän oli näyttänyt Philipille, toista, jonka hän oli lukenut hänelle ja kolmatta, jonka Philip oli kirjoittanut hänen sanelunsa mukaan. Hän muisteli niitä väärennyksiä, joita hän oli tehnyt säilyttääkseen hänen nimensä tahrattomana. Niitä keksintöjä, joita oli käyttänyt hyväksensä tehdäkseen kertomuksensa uskottavaksi, pieniä valheita, joita oli tehnyt rakkautensa vuoksi, hassutteluja, joihin oli vertavuotavin sydämin antautunut. Ja sitten kaikki terveiset. Lähetykset lapselle, terveiset tuomarille itsellensä, ja tuomari oli istunut siinä ja nähnyt tämän kaiken, kuten aurinko tunkeutuu lasin läpi, mutta ei ollut antanut pienintäkään merkkiä eikä puhunut sanaakaan. Hän oli pitänyt kädessänsä toisen värisevää, verta vuotavaa sydäntä silloin, kun hänen omansa oli kätketty kiviseen vuoreen. Kirottu olkoon hän, oi, Jumala, kirottu!

Pete muisti sen illan, jolloin Philip oli tullut kertomaan hänelle, että Kate oli kuollut ja kuinka hän oli lohduttanut itseään sillä ajatuksella, ettei hän ollut aivan yksin suuressa surussaan, koska hänellä oli ystävänsä luonaan. Hän ajatteli matkaa haudalle, itse hautaa — toisen hautaa, miten hän oli polvistunut sille ja rukoillut ääneen Philipin kuullen: »Anna minulle anteeksi, rakas onneton tyttöni.»

»Millä tavalla minä tapan hänet!» ajatteli Pete. Hän oli tuomari, vieläpä ensimmäinen tuomari ja hänellä oli runsaasti valtaa ja kunniaa. Häntä jumaloitiin hänen oikeudenmukaisuutensa vuoksi, rakastettiin hänen armeliaisuutensa tähden. Oi, Jumala, Jumala! On olemassa intohimoja, jotka niin valtaavat ihmisolennon, että he menettävät kaikki lahjansa, yksin puhekyvynkin ja alentuvat eläimen tasalle. Kauheasti mölähtäen Pete meni takaisin saliin ja tarttui kurikkaan. Hänen mieleensä oli välähtänyt se hullu ajatus, että hän tappaa Philipin tämän istuessa tuomarin penkillä, koska hän häpäisi ja jalkoihinsa tallasi sen lain, jonka valvoja hän oli. Se hirvittävä oikeus ja tuomio, joka sisältyi tähän ajatukseen, sai hänen korvansa humisemaan. Hän näki itsensä pitämässä tuomaria kurkusta ja kuuli huutavansa ihmisille: »Te luulette, että tämä mies on oikeudenmukainen tuomari — hän on vain valkeaksi sivuttu hauta. Te luulette, että hän on rehellinen kuin aurinko — hän onkin petollinen kuin meri. Hän on ryöstänyt minulta vaimon ja lapsen ja itse taivaan portilla hän on sokaissut minua helvetillisillä valheilla. Oikeudenhetki on tullut ja nyt minä maksan hänelle — noin — ja noin.»

Juopuneena vihansa vimmasta ei hän voinut jatkaa puhetta. Häneltä pääsi mörisevä huuto ja hän heitti kädestään kurikan, joka pyöri lattialla yhä pienemmissä ympyröissä. »Ei, omin käsin, omin käsin minä sen teen», hän ajatteli. Hän tahtoi kuristaa Philipin ja sitten tappaa kaikki, jotka tulevat hänen tielleen pelkästä tappamisen halusta. Miksi ei? Hän oli nyt astunut rajalinjan toiselle puolen. Mikään ei ollut enää pyhää. Koko maailma oli villi erämaa, jossa metsänpedot valtoinaan temmelsivät. Kuin kahleihin sidottu peto hän heittäytyi ovea vasten, tyrkkäsi sen auki ja syöksyi käytävälle.

Siellä hän äkkiä pysähtyi. Hän kuuli kohisevan äänen kadulta, sellaisen kuin aallot synnyttävät luolaan syöksyessään. Joukko ihmisiä astui portista sisään. Muutamat kävivät raskain askelin aivan kuin ruumista kantaen. Toisilla oli lyhtyjä käsissä, ja toisilla oli päihin sidottuja soihtuja, jollaisia kalastajat käyttävät kokiessaan verkkojaan yön pimeässä.

»Kuka siellä?» huusi Pete äänellä, joka paremminkin muistutti ulvontaa.

»Teidän ystävänne», vastasi joku.

»Minun ystäväni? Minulla ei ole yhtään ystävää», huusi Pete melkein mörisevällä äänellä.

»Hän näyttää kuolleelta», kuului ääni pimeässä.

Pete ei sitä kuullut. Kun hän näki ihmisjoukon ja valot, jotka välkkyivät siellä täällä, hän ajatteli, että Philip tulee taaskin, kuten niin monta kertaa ennenkin hänen luokseen suuressa loistossaan ja kunniassaan ihmisjoukon seuratessa ja osoittaessa hänelle suosiotaan.

»Missä hän on?» hän huusi. »Hän on täällä», hänelle vastattiin.

Ja sitten neljä voimakasta miestä kantoi Philipiä käytävää pitkin. Hänen päänsä riippui sivulla ja heilui jokaisella askeleella, kasvot olivat valkeat kuin peruukki hänen päässään ja tuomarinviitta viisti maata.

Äkkiä syntyi haudan hiljaisuus ja Pete vetäytyi taapäin kauhusta ja pelosta. Kuin salama taivaasta olisi iskenyt hänen jalkoihinsa ja häikäissyt hänen silmiensä valon.

Kuollut.

Hänen vihansa oli asettunut, raivonsa särkynyt murskaksi kalliota vasten. Kuohuva vimma oli hävinnyt tämän kauhun-kuninkaan läsnäolon vuoksi. Musta henki oli kulkenut hänen edellään ja siepannut uhrin hänen kädestään. Hän oli tullut ulos tappaaksensa tuon miehen ja tuossa häntä tuotiin hänen kotiinsa kuolleena.

Kuolleena? Silloinhan hänen syntinsäkin oli kuollut. Jumala hänelle anteeksi suokoon. Jumala suokoon hänelle anteeksi, mihin ikinä hän lienee mennytkin. Peräydy takaisin, sinä turmeltunut ihminen!

Oi kuolema, sinä mahtava, armahtava ystävä. Sinä olet pelastava, vapahtaja, anteeksiantaja ja rauhan rakentaja. Jo sinun kasvojesi varjo sammuttaa vihan ja kostonliekin; sinun pelkkä siipiesi suhina asettaa hulluuden raivon ja muuttaa vihan rakkaudeksi ja kirouksen siunaukseksi.