III.

Seuraavana päivänä kuuluttaja huusi: »Suuri kokous — Man-saaren kalastajat kokoontuvat Zigzagiin Peelissä varhain huomenaamuna, kun kalastaja-alukset saapuvat satamaan — laaditaan vastalause satamaveroja vastaan.»

»Aivan kuin oli ajateltukin», mietti Pete painaen lujasti kädellensä takkinsa povitaskua. Kello viisi iltapäivällä hän lähti satamaan, jossa hänen Nickeynsä keinui ankkurissa, ja huudahti päällikölle: »Tahdottekos ottaa lisää miehistöä tänä iltana, herra Kemish?» jonka jälkeen hän hypähti laivankannelle ja alkoi auttaa saamaan alusta ulomma lahteen.

Heidän täytyi hinata sitä pitkin laiturin vierustaa, sillä vesi oli alhaalla eikä siellä ollut aallonmurtajaa. Vaikka olikin varhainen vuodenaika oli sillinkalastus täydessä käynnissä. Viisisataa alusta saaren kaikista osista oli matkalla sillimatalikoille. Ne olivat lounaaseen saaren eteläkärjestä. Ennenkuin Peten alus ehti sinne, olivat muut kalastajat jo kokoontuneet ja heidän aluksensa olivat kuin parvi vesilintuja, jotka päivän mailleen mennessä olivat kokoontuneet iltaansa viettämään.

Sinä iltana laskeutui aurinko punaisena ja vihaisena Mournen vuorten taakse; koillinen taivas oli musta ja uhkaava, näköpiiri oli epäselvä ja pirstoutunut, mutta tuuli oli tyyntynyt ja meri lepäsi peilikirkkaana.

»Käännä hieman ja laske ankkurit», huudahti Pete ja he käärivät kokoon purjeet ja asettuivat laivaston maanpuoleiseen reunaan lähelle Calf-saarta, jossa on vilkkumajakka. Alus käännettiin vastatuuleen, niin että mainingit sitä hiljaa keinuttivat; verkot heitettiin tyynenpuoleiselta reunalta, ankkuri laskettiin perältä ja kaaressa jäivät kohot kellumaan, kun alus lekotteli eteenpäin.

Myöhemmin syötiin illallinen, pumput olivat työssä, valot sytytettiin, lähetettiin pieni alus kirkkaille valoinensa kiertelemään edempänä merellä ja karkoittamaan pahoja henkiä, ja vihdoin laskeutui kaiken yli yö — pimeä yö, jolloin ei kuu kumottanut, eivätkä tähdet tuikkineet. Vaikka saari oli aivan lähellä, katosi se kuitenkin heidän silmiltänsä samoinkuin aivan, heidän vieressänsä olevat Kanan ja Kananpojan kalliot. Mies, jolla oli ensiksi tunnin kestävä vahtivuoro, asettui paikoilleen ja toiset painautuivat levolle.

Peten vuode oli kompassikaapin alla ja siitä lankesi valoa sinetöidylle kirjekuorelle, jonka hän veti esille povitaskustansa lukeaksensa osoitteen uudestaan ja yhä uudestaan. Se kuului:

»Kapteini Peatr Quilliam Jalavharju ramsey man-saari.»

Hän katseli sitä hellästi, sydämellisesti ja kaihoisasti kuitenkin erityisellä kunnioituksella, aivan kuin se olisi kätkenyt salatun aarteen, jonka todellista arvoa hän tuskin kykeni käsittämään. Puolihämärässä kajuutassa oli hiljaista, höyrykattila ruiskutti silloin tällöin torvestansa kuumaa vettä, tuli kattilan alla riittyi riittymistään, miehet hengittivät raskaasti näkymättömissä vuoteissansa ja aallot liputtivat keinuvan aluksen reunoissa.

»Mitähän Kate mahtaa sanoa, sen minä tahtoisin tietää! Jumala häntä siunatkoon!» hän mutisi ja vihdoin hänkin nukahti.

Kahta tuntia ennen verkkojen nostamista he kokivat pari verkkoa »koetteeksi», saivat runsaasti silliä ja ilmoittivat torven toitotuksella, että saalis oli erinomainen. Silloin alkoivat laivat edempää pimeydestä, josta niitä ei voinut nähdä, lamppuineen lekotella äänettöminä yhteenpäin, kunnes koko joukko oli kuin pieni kaupunki, joka oli kohonnut meren pimeydestä.

Kun aamun ensimmäiset airueet alkoivat sarastaa Calf-saaren kallioiden yli, heräsi tämä pieni kaupunki. Kuului ketjujen kitinää ja miesten riemukkaita huudahduksia, kun verkot vedettiin veneisiin raskaina ja täynnä meren valkoista viljaa. Kun saalis oli saatu ylös, laskeutuivat kaikki miehet aluksissansa polvilleen, kuten tapa oli tällaisissa tilaisuuksissa, kasvot peitettyinä hattuun, ja hypähtivät sitten ylös karjaisten — toiset ehkä kiroten, nostivat purjeet ja antoivat tuulen kiidättää heitä kotia kohden. Koillinen taivas oli käynyt yhä uhkaavammaksi ja meri vyöryi korkeissa laineissa.

»Nyt meidän on syötävä aamiaista», huudahti Pete pistäen päänsä ylös kajuutan aukosta ja kaikki paitsi perämies menivät alas. Siellä tarjottiin padallinen hyvälle tuoksuvaa kalaa ja joka mies söi silliä niin, että oli täysi kuin iiliäinen. Tämän yön saalis oli ollut tavattoman runsas. Muutamat alukset olivat reunoja myöten täynnä ja kaikilla oli kylliksi.

»Tulos on kerrassaan mainio, jos saamme nämä kunnollisesti kaupaksi», sanoi Pete.

»Kunpahan ensin pääsisimme kotiin», vastasi kapteeni ja samana hetkenä löi aalto veneen laitaan voimakkaasti kuin höyrymoukari ja tuuli vinkui mastojen huipuissa.

»Me laskemme Peeliin tänä aamuna, pojat», sanoi Pete suu täynnä.

»Peeliin?» huudahti kapteeni huuliansa nyrpistäen.

»Eihän siihen satamaan voi laskea, vaikka kävisi vain pienoinen vihuri saatikka sitten koillistuuli.»

»Minun täytyy mennä kalastajain kokoukseen», sanoi Pete äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

Niin he käänsivät myrskyssä laivansa ja seurasivat kiitävää laivastoa, joka keinuili merenpinnalla aivankuin lokkiparvi tuulessa. Aallot jysähtelivät aluksen laitoihin ja roiskuivat miesten kasvoihin, kun he istuivat öljytakeissansa lastiaukon vieressä päästellen sillejä verkoista ja heitellen ne lastisäiliöön.

Mutta vaikein työ oli heillä edessä, kun he tulivat Peeliin. Vesi oli alhaalla; aallonmurtajaa ei ollut; sataman suu oli ahdas ja neljäsataa alusta koetti saada suojaa siinä. Siellä he toivoivat voivansa viedä maihin myöskin yön saaliin. Kauheasti oli sekasortoista touhua, huutoa, kirouksia ja taistelua, kun laivat tunkeutuivat toistensa väliin, ja vielä suuremmaksi melu yltyi, kun he koettivat saada veneensä kiinnitetyiksi paaluihin, joihin jo ennestään oli sidottu viisikymmentä alusta tai kun heidän täytyi ankkuroida linnan kallioitten viereen, jotka olivat hyvin jyrkät ja vaaralliset.

Peten onnistui kyllä päästä maihin, mutta hänen Nickeynsä ja puoli laivastoa kääntyi ympäri ja lähti kiertämään saarta. Kun hän hyppäsi maihin, riensi onneton satamamestari, joka oli huutanut ja karjunut melun aikana itsensä käheäksi, hänen luoksensa ja sanoi: »Jumalan tähden, kapteeni Quilliam, jos teillä on joku ystävä, joka voi auttaa meitä ja puhua meidän puolestamme, toimittakaa hänet kokoukseen kello seitsemän.»

»Niinhän minä ajattelin tehdäkin», sanoi Pete, mutta ennen sitä hänellä oli jotakin muuta toimitettavaa. Juuri tämän muun asian tähden hän oli tullut Peeliin eikä yksikään silmä saanut nähdä, kun hän sen suoritti. Hitaasti ja salaperäisesti, aivan kuin mies, joka suorittaa epäilyttävää tekoa ja kuitenkin koettaa näyttää viattomalta, hän hiipi kaupungin läpi — vanhan raatihuoneen taitse Linnakadulle ja vihdoin torille ja vinosti sen yli sille kadulle, jonka varrella ovat kaupungin parhaimmat talot ja useimmat liikkeet.

Hän pysähtyi muutaman talon edustalle, jonka akkunoista luukkuja ei oltu vielä avattu, vaikka ovi oli puoliksi auki ja aivan kuin uteliaisuudesta hän käännähti katsomaan taaksensa ja ympärillänsä. Siinä oli postitoimisto. Päästyään varmuuteen, ettei kukaan häntä nähnyt hän pisti vapisevan kätensä povitaskuunsa, veti sieltä esille kirjeen, piiloitti sen leveän kätensä suojaan ja pisti sen laatikkoon. Sitten hän kiireesti kääntyi, lähti tiehensä ja riensi kuin hengen edestä — niinkuin mies, joka pelkää takaa-ajajia — jyrkkää, kaltevaa katua, joka johti rantaan. Oli varhainen aamu; puoteja ei oltu vielä avattu; ainoastaan kalastajain majoista kohosi savu ilmaan; äänettömillä kaduilla kaikuivat hänen keveät askeleensa kivissä.

Mutta laivarannassa oli vilkasta liikettä ja touhua. Kalastajat suurissa saappaissansa ja liiveissänsä, öljytakkinsa käsivarsillansa ja nippu sillejä toisessa kädessä riensivät pois satamasta sitä kiemurtelevaa kalliopolkua, jonka nimi on Creg Malin. Se kulki lahdenperään, jossa lahti ja kallio muodostavat suljetun säkin aivan kuin kapean nuotanperän.

»Kalastajista he eivät vähääkään välitä — maanviljelijät ovat heille kaikki kaikessa», sanoi muuan.

»Olette aivan oikeassa», sanoi Pete, »ja voisipa sanoa, että muutamat meistä ovat siihen syypäät.»

»Kuinka niin?» kysyi joku.

»Sen voi helposti selittää», sanoi Pete. »Kun palasin Kimberleystä, tapasin vanhan kalastajan, te tunnette hänet, Billy — no ainakin te, Dan, hänet tunnette — Phil Nellyn Ramseystä. 'Kuinkas kalastus menestyy, Phil?' kysyin minä. Vastaukseksi hän hymähti ja kohautti olkapäitänsä, 'minä en ole enää kalastaja', hän virkahti. 'Minun vaimoni pitää yksityishotellia', hän selitti. 'Ja mitäs te itse teette?' kysyin minä. 'Hm! minä käyn joskus kävelemässä', hän vastasi ja hitto vie, ellei hänellä ollut kovat kaulassa ja keppi kädessä — hän näytti aikovan antaa palttua koko saarelle.»

Peten puhuessa oli joukko miehiä kokoontunut hänen ympärilleen. »Se ei kuitenkaan ole kaikista pahinta», jatkoi Pete. »Toissapäivänä minä juoksin pahki Tom Hommyyn. — Tehän tunnette Tom Hommyn? Tottakai tunnette sen pienen, kuuron ukkelin, joka asuu lähellä Ballurea. Hän loikoi kalliolla lähellä kapakkaa eikä näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. 'Miksi te ette ole kalastamassa, Tom?' kysäsin minä. 'Mitäs varten minä tässä lähtisin kastelemaan itteän, kun lapset ansaittevat paljo enemmän maajalassa?' hymähti se juopunut roikale. 'Ja ovatko nuo teidän poikianne ja tyttöjänne, jotka heittävät kuperkeikkaa tuon vaunuissa istuvan matkailijan huviksi?' kysyin minä. 'Ovat niin', hän kehui, 'ja he hypellessään ansaitsevat päivässä enemmän kuin heidän isänsä viikossa sillin kalastuksella.'»

»Sen minä hyvin uskon», myönsi joku. »Mies saattaa olla oikeassa», lisäsi toinen, ja kiukutteleva ääni heidän takanansa sanoi: »Hitto soikoon, miten saari on tullut kelvottomaksi sen jälkeen kun sinne on tullut niin paljon vieraita.»

»Tukkikaa kitanne siinä, älkääkä häväiskö man-saarelaisten nimeä», mörähti Pete yli olkansa takana seisovalle. »Jos maanviljelys ei lyö leiville ja kalastus menee päin hiiteen, niin tahtoisinpa tietää, mitä meidän vanhasta saarestamme tulee. Siitä tulee laiskojen kapakoitsijoiden ja juopottelevien ajurien kotipaikka. Silloin ei kannata kutsua saarta Man-saareksi vaan Manchesteriksi.»

Viimeistä lausetta seurasi mahtava hyväksymishuuto. Seuraavana hetkenä oli saavutettu kiemurtelevan tien korkein kohta ja lähimmät miehet kohottivat Peten ilmaan ja kehoittivat häntä jatkamaan. Viidetsadat kasvot katselivat häneen alapuolelta ja kuuma hengitys kohosi höyrynä viileään aamuilmaan. Auringon nousua oli seurannut savumainen usma, joka riippui kuin katos heidän päittensä päällä. Kallioitten yläpuolella kirkuivat vesilinnut ja valkeat aallot löivät voimakkaasti rantaa vasten.

»Miehet», sanoi Pete, »tästä asiasta ei tarvitse paljoa puhua. Se mitä tänä aamuna olemme kokeneet, on selvittänyt meille, millaiset asiat ovat. Me saimme viime yönä kelpo saaliin, eikö totta? Peeliin tuli neljäsataa alusta, jokaisella vähintäänkin kymmenen leiviskän saalis. Katsotaanpas — te joilla on terävä laskupää, sanokaapa — eikö se tee yhteensä neljätuhatta leiviskää?» — huutoja: »tekee kyllä.» — »Se käy teiltä jo ihmeellisen sukkelaan. Te osaatte pian laskea, kun on rahasta kysymys. Meillä oli siis neljätuhatta leiviskää, jotka meidän tuli lähettää höyrylaivalla Englantiin. Mutta pääsimmekö me rantaan, siitä on kysymys? Ei, se ei onnistunut puolillekaan. Toinen puoli on matkalla ympäri toiseen satamaan, mutta saalis ei ehdi enää tämän päivän laivoihin, vaan jää mätänemään ja on heitettävä mereen. Siitä näitte, mitä Man-saaren kalastajat ovat menettäneet sen vuoksi, ettei heillä ole satamaa, ja kuitenkin heille puhutaan satamaveroista.»

»Hitto vie, sitä poikaa!» — »Siinä on oikea mies!» — »Jatkakaa, kapteeni. Mitä meidän on tehtävä?»

»Tehtävä?» huudahti Pete. »Minä kyllä sanon teille, mitä teidän on tehtävä. Nyt on perjantai. Ensi torstaina meillä on juhannus. Sinä päivänä on Tynwaldissa eduskunnan istunto ja lakien julkaisu. Tulkaa silloin jok'ikinen St. Johnille — kukaan ei saa jäädä pois — tulkaa merisaappaissanne ja villatakeissanne — ja näyttäkää kuvernöörille, että te tarkoitatte täyttä totta. 'Antakaa meille luotettava varmuus satamien rakentamisesta ja korjaamisesta, niin mc maksamme verot heti paikalla', teidän tulee sanoa. 'Ellette sitä anna, emme mekään maksa; ja jos te tahdotte pakottaa meitä, on meitä kaksi tuhatta miestä ja mc nousemme kuin yksi mies.' Älkää antako peloitella itseänne. Te puolustatte oikeutta ja silloin saa esiintyä siekailematta. Minä koetan hankkia jonkun, joka ajaa teidän asiaanne. Te tunnette miehen, jota tarkoitan. Hän on ennenkin puhunut kalastajain puolesta ja osoittanut olevansa meidän ystävämme, eikä Tynwaldin harjulla ole niin korkeata herraa, jonka edessä hänen tarvitsisi kumartaa.»

Tämä tuli päätökseksi. Ennen Tynwaldin eduskunnan kokoontumista Peten tuli saada Philip asian puolelle ja sitä paitsi hän lupasi kiertää Port St. Maryssä saadaksensa eteläisten kylien kalastajat tukemaan heidän vaatimuksiansa. — Kaupunki oli tällä aikaa herännyt päivän askareihin, aurinko valaisi rannikkoa ja kalastajat astelivat koteihinsa heittäytyäksensä levolle valvotun yön jälkeen.