XXIII.

Sulbyn kallionrotko on kiertelevä, leppoisa, ihastuttavan kaunis paikka, jossa kukat ja pensaat kukoistavat jo aikaisin keväällä ja myöhään syksyllä. Siellä on pieni joki, jonka sinertävä vesi hyppien ja tanssien, liristen ja poristen, kuohuen ja salaa hiipien kiitää merta kohti. Vesi on silittänyt suuret kallionkielekkeet tai kaivanut vuosituhansien kuluessa niihin omat uransa. Rannoilla on kosteata sammalta ja pehmeätä jäkälää. Paikoin on syviä, tyyniä suvantoja. Putousten alapuolella kiertelee vaahto ympäri suvannon. Molemmilla rannoilla seisovat uhkeat puut riveissä kuin vartioina suojellen heikompia kasveja polttavalta auringolta. Siellä täällä on lahoneita puunrunkoja, jotka myrsky on heitellyt ristiin rastiin, milloin kallioita vasten, milloin yli puron ja vesiputousten. Tuolla kellertävä verenpisara, täällä vihreä ruusupensas. Laakson reunalla siellä täällä on joku katoton tupa, jossa keittiön lattia jo ruohoa kasvaa ja tähän synkkään ja uneksivaan hämärään pilkistelee aurinko sadoin silmin, tuulen kohistessa puiden latvoissa ja veden laulun sitä säestäessä.

Kate oli juossut joen yli kaatunutta puunrunkoa myöten ja siellä Philip hänet näki joen keskellä, nauraen ja tanssien heiluttavan hänen hattuansa käsissänsä ja niiaillen omalle kuvallensa, jonka veden kalvossa allansa näki.

»Kääntykää takaisin», huusi Philip. »Te pahanilkinen tyttö, te putoatte. Istukaa sinne — te kidutatte minua, istukaa.»

Niiattuaan myöskin hänelle, tyttö keräsi hameensa helmat, kietoi ne nilkkojensa ympäri ja istahti puunrungolle, heiluttaen kaunismuotoista jalkaansa puoli tuumaa veden pinnan yläpuolella. Philip huomasi samalla, että puun toinen pää ei ulottunut joen toiselle rannalle, vaan latva oli kääntynyt veteen. Hän linnoitti oman rantansa istahtamalla puun tyvelle ja huusi voitonvarmalla äänellä: »Olkaa hyvä ja antakaa minun hattuni.»

Kate katsahti häneen, huudahti pelästyksestä, nauroi sitten ja sanoi levollisesti:

»Te luulitte, että saatte minut kiinni, vai miten? Mutta eipä se ollutkaan niin helppoa.» Ja hän laskeutui pyöreälle kivelle toivoen sieltä voivansa hypätä rannalle.

»Eikös ollut, eikös ollut?» sanoi Philip, ja vierittäen läheltä toisen kiven syvemmälle, katkaisi kokonansa sillan, niin että Katea ympäröi joka puolelta vesi. Annattekos nyt minun hattuni, neitiseni», sanoi hän majesteetillisen käskevästi.

Tyttö ei kuitenkaan antanut ja Philip oli jättävinään hänet sinne, missä oli. »Hyvää yötä sitten, hyvää yötä», hän huudahti yli joen iloisen porinan ja kääntyi avopäin mennäksensä takaisin.

Hetkistä myöhemmin hänen varmuutensa petti. Kun hän kääntyi katsomaan, huomasi hän, että tyttö oli riisunut jalastansa kengät ja sukat ja työnsi nyt sukkia kenkien sisään.

»Mitä te teette», huudahti Philip.

»Ottakaa tuo — ja tuo», hän sanoi, heittäen kengät hänelle rannalle. Sitten hän asetti hänen olkihattunsa päähänsä niin, että hilkka katosi siihen, kohotti molemmin käsin helmojansa ja kahlasi rannalle.

»Kylläpä luulittekin olevanne sukkela poika! Arvelitte kai, että saisitte minut kiinni!»

»Olen ainakin saanut teidän kenkänne ja ne minä pidän, kunnes te olette antanut minun hattuni takaisin.»

Tyttö oli nyt tullut karkealle rantahiekalle, jossa kivet olivat niin teräviä, ettei hän voinut astua askeltakaan.

»Antakaa kenkäni!» hän pyysi.

»Antakaa hattuni ensin», vastasi Philip.

»Ottakaa se.»

»Ei, teidän täytyy antaa se minulle.»

»En milloinkaan! Mieluummin istun täällä koko yön», väitti Kate.

»Minä olen valmis siihen», sanoi Philip.

Siinä he nyt istuivat, toinen paljain päin ja toinen paljain jaloin samalla kivellä, aivan kuin rotkossa olisi ollut liian ahdasta. Silloin kuului pellolta, josta he juuri olivat tulleet, juhlallisen laulun sävelet ja nyt he sopivat, että rangaistaksensa toisiansa Katen piti panna Philipin hattu päähän, sillä ehdolla, että Philip sitoisi kengät hänen jalkaansa.

Seuraavana hetkenä Philip äkkiä havahtui, moittien kiivaasti itseänsä. Millä tavalla hän käyttäytyikään? Hän oli tullut sanomaan Katelle, ettei hän koskaan enää tulisi takaisin, ja tällä tavalla hän alkoi! Eilen hän oli Douglasissa lukenut isänsä kirjeitä ja täällä hän tänä päivänä unohti itsensä, elämänsä päämäärän, velvollisuutensa, kunnioituksen isänsä muistoa kohtaan — ja kaikki. »Philip», ajatteli hän. »Sinä olet paljasta vettä. Jätä suunnitelmasi, sinä et kykene niitä täyttämään. Hylkää toiveesi — ne ovat liian korkeita sinulle.»

»Kuinka juhlallisiksi nyt tulimmekaan», ihmetteli Kate. Virsi — haikea hautajaismainen sävel, jota venytettiin ihan loppumattomiin — kuului vielä talkoopellolta ja Kate lisäsi pahanilkisestä, ujosti ja samalla rohkeasti: »Onko teidänkin mielestänne tämä maailma niin hirveän paha?»

»No — tuota — ei», hän sammalsi ja katsahti Katen silmiin ja he molemmat nauroivat.

»Tuo kaikki on hullutusta, eikös olekin?» lisäsi Kate ja alkoi astella laaksoa alaspäin.

»Mutia minne me nyt menemme?»

»No, voimme kulkea yhtä hyvin tämän kautta.»

Pitkä ruoho, tiheät pensaat ja kultaiset pietaryrtit läiskyivät Philipin ratsastussaappaisiin ja pidättelivät Katea kirjavan hameen helmoista. »Nyt minun täytyy sanoa hänelle», ajatteli Philip. Ahtaissa paikoissa Kate meni edeltä ja Philip seurasi jäljestä, askel askeleelta, koettaen keksiä, miten alkaisi. »On parasta valmistaa häntä», ajatteli hän, mutta hän ei keksinyt mitään jokapäiväistä alkulauseeksi siihen, mitä aikoi sanoa.

Nyt he joutuivat sellaiseen paikkaan, jossa villejä fuksioita kasvoi niin tiheässä, että oli vaikeata päästä eteenpäin. Ilmassa tuntui palavan turpeen hajua ja kuului maidon porina kiuluun ja äkkiä ääni aivan kuin maasta nousten sanoi: »Varokaa kattoa, neiti Cregeen.»

Se oli vanha Joney, lampaitten keritsijä, joka lypsi vuohtansa ja Kate oli huomaamattansa astunut hänen talonsa katolle, sillä tämä pikkuinen hökkeli oli aivan puron partaalla ja rakennettu niin, että sen takaseinä oli vuoressa kiinni ja katto hieman alempana harjua. Philip kyseli jotain yhdentekevää ja eukko vastasi, että hän oli asunut täällä kolmekymmentä vuotta ja hänellä oli poika, joka asui hänen luonansa, mutta tämä oli heikkomielinen.

»Oli aika, jolloin niitä oli minulla koko parvi ympärilläni», sanoi hän, »silloin minä olin yhtä nuori kuin te neiti ja yhtä onnellinen. Mutta nyt minä olen jäänyt aivan yksin, lukuunottamatta tätä ainoata, eikä hän ole viisas, poikaparka.»

Philip koetti terästää sydäntänsä. »Julmaahan se on», ajatteli hän, »se koskee häneen kipeästi, mutta minkä täytyy tapahtua, sen täytyy.» Kate alkoi laulaa ja kulki ilakoiden laaksoa alas kolme askella hänen edellänsä.

Philip seurasi häntä kuin salamurhaaja miettien, milloin tekisi hyökkäyksensä. »Hän aikoo sanoa jotakin», ajatteli Kate ja lauloi yhä kovemmin. »Kate», huudahti Philip käheällä äänellä.

Mutta tyttö taputti käsiänsä ja huusi ihastuksissansa: »Kuulettekos kaikua? Täällä kuuluu kaiku. Huudetaanpas sille.»

Tytön riemukkaat ilmeet karkoittivat hetkeksi Philipin ruman aikomuksen ja hänkin antautui leikkiin. Sitten Kate huudahti kuiluun: »Kai-ku! Kai-ku!» ja kuunteli, mutta mitään vastausta ei kuulunut ja hän sanoi: »Se ei tahdo vastata omalle nimellensä. Mitä minä huudan?»

»Oh, mitä hyvänsä», vastasi Philip.

»Phi-lip! Phi-lip!» huusi Kate ja sanoi sitten pahastuneena: »Ei, ei Philipkään tahdo kuulla minua.» Hän nauroi. »Hän on niin hirveän tyhmä ja ehkä hän nukkuu.»

Kääntykääpäs vähän tänne päin», ehdotti Philip. — »Koettakaapas nyt.»

»Koettakaa te.»

Philip alkoi nyt vuorostansa. »Kate!» hän huudahti ja kaiku vastasi samassa.

»Ah, kuinka pian! Kate on hyvä tyttö. Kuunnelkaa, miten hän teille vastaa», puheli Kate.

Heidän kuljettuaan muutamia askeleita Kate huudahti taas: »Philip!» Ei kuulunut mitään vastausta. »Philip on järkähtämätön, hän ei tahdo kuulla minua eikä välitä minusta vähääkään», valitti Kate.

Sitten Philip huudahti uudestaan: »Kate!» ja vastaus kuului heti, kuten äskenkin. »Ai, ai, tuo on ihan hirveätä! Kate kuulee — niin Kate todellakin seuraa teitä.»

Philip tunsi rohkeutensa huomattavasti laimenevan. »Ei vielä», hän ajatteli. Hui—hai — aikaa on kyllin. Illallisen jälkeen, kun kaikki lähtevät tiehensä! Myllyn ulkopuolella, kun sisältä tulee vähän kynttilän valoa ja ulkona on pilkkosen pimeä! Se kuuluu silloin niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta: »Hyvästi! Ettekö ole kuullut uutisia? Nan-täti on vihdoinkin suostunut lähtemään Balluresta ja tulemaan minun luokseni Douglasiin.» Siinä kaikki. Sehän on niin yksinkertaista ja jokapäiväistä.

Ilta-aurinko loi nyt lännestä valoansa puiden välitse pitkinä, kiemurtelevina, punaisina sädejuovina. He kuulivat raskaitten kuormarattaitten jyrinän laaksosta. Linnut lauloivat riemukkaasti heidän päänsä päällä ja ilo raikui joka puolelta. Heidän jaloissansa kasvoi korkeata sananjalkaa ja tiheätä kanervaa, johon Katen poimutettu hame silloin tällöin tarttui, ja kun Philip oli päästänyt sen irti, he molemmat nauroivat. Lahoneesta vanhasta haavan kannosta riippui puoliksi irtireväisty koison haara, jonka muutamaan juureen oli kasvanut pieniä tulipunaisia sieniä vieri viereen. Kate taittoi haaran, taivutti sen renkaaksi ja työnnettyään hilkkansa niskaan asetti sen mustille kiharoillensa, ja alkoi sitten laulaa:

»Ja valtias jos oisin mä, maat hallussain, maat hallussain.»

Hänen mustista silmäteristänsä säteili tuli ja rakkauden salamat leimahtelivat hänen silmistänsä Philipin silmiin.

Silloin Philip yritti puhua järkeä. »Ah!» hän sanoi ottaen avuksensa suuren viisautensa koko vakavuuden, »jospa ihminen voisi tällä tavalla aina elää vain hetkeä varten! Mutta siinä onkin ero miehen ja naisen välillä. Nainen elää kokonansa sydämensä maailmassa. Jos jokin kiinnittää hänen mieltänsä, hän antautuu sille täydelleen. Miehen pyrkimykset ja toiveet sen sijaan tähtäävät ulkopuolelle hänen itsensä. Hänen on pakko kieltää itsensä ja unohtaa unelmansa ja suloisimmat mielihalunsa.»

Kate purskahti nauramaan ja Philipin täytyi myöskin nauraa.

»Katsokaa!» huudahti Kate, »katsokaahan tuonne!»

Harjulla heidän yläpuolellansa pukki iloitteli iltansa kuluksi. Se oli hullunkurinen veitikka; milloin se vallattomana nyhti ruohoa, milloin taas potki ja heitteli takajalkojaan ilmaan aivan kuin näkymätön hyönteinen olisi sitä kutittanut. Sitten se mäkätti sieraimillansa aivan kuin olisi nauranut.

»Kuten sanoin», jatkoi Philip, »miehen täytyy oppia kieltäytymään elämän iloista ja nautinnoista. Siitä kelpaan itse hyvin esimerkiksi. Minut sitoo, ymmärrättehän, jonkinlainen velvollisuus — jokin vala, jonka olen tehnyt vainajalle, voisin sanoa — —»

»Toden totta hän nyt aikoo sanoa jotakin», riemuitsi Kate mielessänsä. Philipin sydän puhui äänekkäämmin ja sukkelammin kuin hänen tankkaava kielensä. Tyttö huomasi pian, että taistelu oli tulossa ja mietti, miten pitäisi puoliansa.

»Tuossa on noidan suvanto!» hän äkkiä huudahti ja kiiti Philipin luota veden partaalle.

Se oli pieni pyöreä suvanto, musta kuin yö ja vesi näytti siinä lekottavan aivan liikkumattomana päästyään rauhaan ensin hypeltyään ja tanssittuaan kirkkaassa putouksessa. Philip ei voinut muuta kuin seurata.

»Leikatkaa minulle pajunoksa! Missä on teidän kynäveitsenne! Pian, herraseni, pian! Ei tuota vanhaa karahkaa — vesa! Tuo, se on hyvä. Nyt saatte kuulla, miten ennustan tulevaisuuttani.»

»Aiotteko suorittaa vesikokeen?» kysyi Philip.

»Vaiti, olkaa hiljaa, muuten ei pikku Phonodoree kuuntele. Vaiti, aivan vaiti!»

Juhlallisin elein vaikka vallaton pilke silmissänsä Kate laskeutui suvannon rannalle polvilleen, kuljetti hitaasti vesaa veden pintaa pitkin ja lausui loitsunsa:

»Pajupuu, pajupuu, neljä tapaa sulla: hukut, uit, kierrät tai tahdot maalle tulla. Kuvaa mulle tulevaisuus, elon onni aimo: Vanhapiika, nuori rouva, leski taikka vaimo?»

Lausuttuaan kysymyksensä, hän viimeisessä säkeessä heitti pajunvesan suvantoon ja istahti katselemaan sen hiljaisia liikkeitä tyynessä vedessä.

»Mainiota!» huudahti Philip.

»Olkaa vaiti. Se ui. Ei, se tulee rantaan.»

»Se merkitsee vaimoa, Kate. Ei, se on leski. Ei, se on — — »

»Pysykää vakavana. Ah, rakas! Se menee — noin, se kiertää. Ei kierräkään. Ei, se ui — ei nyt se — nyt se — voi!»

»Hukkui!» sanoi Philip taputtaen käsiään ja nauraen. Te olette tuomittu jäämään vanhaksipiiaksi, Kate. Phonodoree sanoo niin.»

»Se ilkeä noita! Että kysyinkään siltä!» sanoi Kate nenä nyrpällä. Sitten hän nyökkäsi omalle kuvalleen veden kalvoon, minne pajunoksa oli kadonnut ja sanoi: »Kate parka! Olisi se sentään voinut antaa sinulle jotakin muuta. Mitä muuta tahansa, ei vain tätä, etkö voinut, vai?»

»Mitä», nauroi Philip, »itkettekö te? Sentähden, ellei Phonodoree… Ei, sehän on mahdotonta!»

Kate hypähti seisoallensa ja käänsi pois kasvonsa. »Mitä tyhmyyksiä te puhuttekaan!» hän sanoi.

»Teillä on kuitenkin kyyneleet silmissä», väitti Philip.

»Olisiko se sitten ihme? Te olette ihan hassu. Ja jos minusta tulee vanhapiika tulee teistä vanhapoika — ja se on teille parahiksi!»

»Oh, niinkö, niinkö?»

»Niin juuri. Teillä ei ole sydäntä enempää kuin tällä sienellä, sillä te olette pelkkää päätä ja jalkoja ja yhtä kaljuksi te kuitenkin tulette jonakin päivänä.»

»Tulenko, tulenko todellakin, neitiseni?»

»Jos minä olisin teidän sijassanne, Philip, minä vuokraisin itseni linnunpelättimeksi, eikä silloin olisi väliä, vaikkei ryysyjen alla olisikaan mitään.»

»Eikö mitä, mitäpä sen väliä olisi», myönteli Philip.

Kate kieppui puoliympyrässä hänen ympärillään ja Philip koetti saada hänet kiinni.

»Mutta te olette jo melkein yhtä vanha kuin Methusalem ja millaiseksi muututtekaan, kun teistä tulee oikein mies — — »

»Varokaa!»

Kate niiasi hänelle veitikkamaisesti ja livahti sitten puun taa, josta huudahti: »Minä tiedän. Vanha uikuttava raukka, joka lakkaamatta laulaa: 'Niin niin, rakkaat ystävät, tämä maailma on synnin ja murheen laakso! Mies on murhe ja nainen on synti — —'»

»Te veitikka!» huudahti Philip.

Philip kiiti hänen jälkeensä ja hän pakeni puhellen:

»Mitä luulette jonkin tytön tekevän sellaisella — — oh, oh, oih!»

Hänen sanatulvansa tyrehtyi äkkiä. Hän oli sotkeutunut villiruusupensaaseen ja tunsi kahdessakymmenessä paikassa samalla kertaa, miten vaarallista oli käyttää läpinäkyviä sukkia ja matalia kenkiä.

»Simsonin kanssa kilpaa, vai?» huudahti Philip työntyen esille säärystimiensä suojassa ja kohottaen karkurin käsivarsillensa. »Noin, lasta on kannettava tällaisen pensaikon yli.»

»Ah!» äännähti Kate kääntäen päänsä hänen olkansa yli ja hyväillen hengityksellänsä hänen niskaansa.

Hänen tukkansa tarttui puuhun ja mustana aaltona se lehahti Philipin rinnalle. Hän laski tytön maahan ja ottaen toisiansa kädestä he kulkivat laaksoa laulaen yhdessä:

»Sä oisit helmi kallehin mun kruunussani, mun kruunussani.»

Päivä hidasteli laskuansa aivan kuin sen olisi ollut vaikea jättää heidät. Joskus kuului siipien suhinaa heidän päänsä päältä ja linnut sirkuttelivat toisillensa viimeistä hyvää yötä. Tuuli asettui levolle ja heidän kuiskailevat puheensa olivat ainoat äänet tyynessä illan rauhassa.

Silloin kuului kaukaa iloinen huuto: talkooväki oli saapunut kotiin juhlimaan. Se herätti Philipin kuin olisi päihtymys haihtunut.

»Tämä on hulluutta,» hän ajatteli. »Mitä minä taaskin teen?»

»Nyt hän aikoo puhua», riemuitsi Kate mielessänsä.

Hänen iloisuutensa vaihtui surumielisyydeksi ja surumielisyys purkautui rajuksi vallattomuudeksi. Yö oli saapunut, kuu oli noussut ja tähdet ilmestyneet taivaalle. Kate hiipi aivan Philipin rinnalle ja alkoi kertoa hänelle tarinaa muutamasta noidasta. He olivat lähellä sitä tölliä, jossa noita oli asunut. Tuolla se oli — tuo katoton hökkeli — tuo kaatuva rähjä noiden tuuheiden puiden välissä.

»Ettekö ole koskaan kuullut siitä, Philip? Ette? Se oli juuri tämä, jota kutsuttiin tuomarin lemmityksi.»

»Minkä tuomarin?» kysäisi Philip.

»Sen saman tuomari Mylrean, joka nyt kuulopuheiden mukaan on kuolemaisillaan.»

»Hän kuolee; hän tappaa itsensä; minä näin hänet tänä päivänä», sanoi Philip.

»No niin, hän oli sepän tytär ja tuomari jätti hänet ja tyttö tuli hulluksi ja kirosi häntä ja sanoi, että hän on hänen vaimonsa, vaikka he eivät olleet olleetkaan kirkossa, eikä tuomari voisi koskaan mennä kenenkään kanssa naimisiin. Silloin isä ajoi tytön pois luotansa ja hän tuli tänne aivan yksin. Hänelle tuli lapsi ja sanottiin hänen tappaneen sen, ja kaikki häntä pelkäsivät. Sill'aikaa hänen rakastettunsa tuli suureksi, suureksi mieheksi, kunnes hänestä lopulta tuli tuomari. Mutta tuomari ei koskaan mennyt naimisiin, vaikka ihmiset ehdottelivat hänelle mitä hienoa neitiä milloinkin. Kun siitä puhuttiin noidalle, hän vain nauroi ja sanoi: 'Jättäkää hänet, hänellä on kyllä siihen tilaisuus'. Vihdoin eukkorukka tuli vanhaksi ja kulki kahden kepin varassa ja näytti saattavan kuolla minä päivänä hyvänsä. Silloin tuomari hiipi suuresta talostansa kaikilta salaa, ja läheni hitaasti vaimon majaa. Kun vaimo näki vanhan miehen, hän sanoi: 'Sinä tulit siis vihdoinkin poika, mutta sinä olet antanut minun odottaa kovin kauan — kovin kauan olet antanut minun odottaa'. Ja silloin hän kuoli. Eikö se ollut kummallista?»

Hän käänsi mustat silmänsä Philipiin ja hänen huulensa vapisivat.

»Vaikuttiko siihen sitten noitavoima?» kysyi Philip.

»Oi, ei! Hän tuli siksi, että hän oli hänen miehensä. Se antoi naiselle merkillisen voiman häneen. Tuomari lankesi kiusaukseen palvoen suurta taloa ja suurta nimeä, mutta hänen täytyi tulla takaisin vaimonsa luokse. Sama koskee naistakin. Jos hän tyttönä on kuulunut jollekin, hänen täytyy pysyä hänessä kiinni, ja vaikka tämä nainen joskus olisi uskotonkin hänen täytyy kuitenkin tulla miehensä luo. Jokin pakottaa häntä. Näin käy, jos hän todella on hänen vaimonsa — todella, oikea vaimo. Eikös olekin kaunista? Eikös ole kaunista?»

»Ajatteletteko te niin, Kate? Luuletteko, että tuollainen luja side sitoo yhteen naisen samoin kuin miehenkin?»

»Aivan varmaan, eivät he voi sille mitään, Philip.»

Philip koetti selitellä itsellensä, että tuo nyt oli vain tyttömäistä kuvittelua, mutta Katen luja vakaumus hävetti häntä. Kate pisti kosteat sormensa taas hänen käteensä. He olivat joutuneet aivan hylätyn mökkirähjän luo ja Kate hiipi yhä likemmäksi ja likemmäksi häntä. Yökkö suhahti ihan heidän päidensä päällitse ja Katelta pääsi lyhyt huudahdus. Sitten kiiti kissa säikähtäneenä karviaismarjapensaan alta ja Kate huudahti taas. Hänen hengityksensä kävi säännöttömäksi. Philip tunsi hänen hajanneitten hiustensa tuoksun. Tuska ja ihastus taistelivat hänen povessansa. Sydän sykki rajusti ja silmiä poltti.

»Hän on oikeassa», ajatteli Philip. »Rakkaus on suurin kaikista. Se on elämän kruunu. Onko minun luovuttava siitä ja vaihdettava se maallisen menestyksen viheliäiseen hedelmään? Ajattele sitä tuomaria! Elää vaimotta ja lapsitta erakkona ja kuolee yksin eikä kukaan sure eikä kaipaa. Mitä pahuutta sinä, poika, mielessäsi haudot? Isäsi on kuollut, sinä et voi tuottaa hänelle iloa etkä mielipahaa. Tuo tyttö elää. Hän rakastaa sinua. Rakasta häntä. Sanokoot sitten maailman kerskuvat viisaat, mitä ikinä tahtovat.»

Kate oli vetänyt kätensä hänen kädestään ja hiipi keveästi puolipimeässä hänestä eroon ja hävisi kuin päivänsäde.

»Kate!» huudahti Philip.

Hän kuuli tytön naurun, hän kuuli unettavan surinan kuilusta ja hengitti ruusujen huumaavaa tuoksua.

»Mutta tämä on hulluutta», hän ajatteli. »Nämä ovat vain hetken houreita. Antaudu niille ja olet iäksi mennyttä miestä. Tuo tyttö on tullut minun ja elämäni päämäärän väliin. Hän estää minua täyttämästä lupaustani, työtäni — minun tulisi jättää kaikki. Hän on johtanut minut kiusaukseen ja minä olen taipuvainen kuin vesi.»

»Kate!»

Tyttö ei vastannut.

»Tulkaa heti tänne, Kate. Minulla on jotakin sanottavaa teille.»

»Maistakaa!» huudahti Kate puikahtaen esille ja ojentaen omenan hänen huulillensa. Hän oli löytänyt sen tästä hylätystä puutarhasta.

»Kuunnelkaa! Minä jätän Ramseyn ainiaaksi — en aio hankina mitään toimia saaren pohjoisosissa — pysähdyn Douglasiin — siellä on parhain tilaisuus työskennellä, näettehän — pahinta kaikista on — me emme tapaa pian toisiamme — ei kovin pian, ymmärrättehän — ei vuosiin, ehkei — —»

Hän alkoi sammaltaa ja jatkoi sitten änkyttäen ja työntäen sanat esille ja vavisten kuullessaan omaa ääntänsä.

»Philip, te ette saa mennä!» huudahti Kate.

»Itsellänikin on ikävä, Kate, hyvin ikävä. Minä tulen aina lämmöllä — ellen sanoisi hellyydellä — muistamaan meidän onnellisia nuoruutemme päiviä yhdessä.»

»Philip, Philip, te ette saa mennä — te ette voi mennä — ettekä te mene!»

Philip näki hänen rintansa aaltoilevan väljän, punaisen puseron alla. Kate tarttui hänen käteensä ja veti siitä.

»Ettekö te tahdo sääliä minua? Tahdotteko saada minut kuollakseni häpeämään? Täytyykö minun sanoa teille? Ellette te tahdo puhua, minä puhun. Te ette voi jättää minua, koska — koska — mitä minä välitän? — koska minä rakastan sinua!»

»Älkää sanoko niin, Kate!»

»Minä rakastan sinua, Philip — minä rakastan sinua — minä rakastan sinua!»

»Jospa Jumala olisi estänyt, etten minä olisi syntynytkään!»

»Mutta minä näytän sinulle, miten ihanaa on elää. Ota minut, ota minut — minä olen sinun!»

Hänen kohotetut kasvonsa näyttivät salamoivan. Philip horjui kuin häntä olisi pyörryttänyt. Kauheata oli tyttöä katsella. Hän taisteli yhä. »Vaikka olemmekin erossa, me muistamme toisiamme, Kate.»

»Minä en tahdo muistella. Minä tahdon pitää sinut luonani.»

»Meidän sydämemme ovat aina toistensa luona.»

»Tule luokseni sitten, Philip, tule luokseni!»

»Meidän sydämemme puhtain — meidän sielumme — —»

»Mutta minä tahdon sinut itsesi! Tahdotko sinä taas saada tyttöparan häpeämään? Minä tahdon sinut, Philip! Minä tahdon sinun silmäsi, että joka päivä saan katsella niihin; ja tukkasi, että saan hyväillä sitä kädelläni; ja huulesi — minkä minä sille voin? — niin, sinun huulesi, että saan suudella niitä uudestaan ja uudestaan!»

»Kate! Kate! Käännä silmäsi toisaalle. Älä katso minuun noin!» Kate taisteli elämänsä puolesta. Hänen tuli voittaa nyt tai ei koskaan.

»Ellet sinä tahdo tulla minun luokseni, minä tulen sinun luoksesi!» hän huudahti ja riensi hänen rinnallensa, ja kaikki tuntui menevän sekaisin, koison marjat koskettivat Philipin otsaan ja kuu ja tähdet sammuivat.

»Rakkaani! Lemmikkini! Oma tyttöni!»

»Ethän sinä tahdo nyt lähteä?» nyyhkytti Kate.

»Jumala minulle anteeksi suokoon, minä en voi.»

»Suutele minua. Minä tunnen sydämesi sykkivän. Sinä olet minun — minun — minun! Sano, ettet nyt tahdo lähteä!»

»Jumala meille molemmille anteeksi suokoon!»

»Suutele minua vielä, Philip! Älä halveksi minua, että minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni!»

Hän itki ja nauroi ja sydämen sykintä tuntui kurkkuun asti. Seuraavana hetkenä hän oli kiskaissut itsensä irti hänen sylistänsä ja kadonnut.

»Kate! Kate!»

Katen ääni kuului autiosta hökkelistä.

»Philip!»

* * * * *

Kun turmeltumaton nainen menettää kunniansa, lieneeköhän siihen syynä, että hän lankeaa hetken hurmioon, antaa vallan intohimoillensa ja heittäytyy vaistojensa valtaan? Ei. Hän joutuu ihanimman, hellimmän, kaikista pyhimmän ja säälittävimmän inhimillisen erehdyksen valtaan — hän antautuu rakastamalleen miehelle ja luulee sen kautta sitovansa tuon miehen itseensä iäksi. Tämä juuri on melkein kaikkien niiden hyvien naisten viettelijä, jotka ovat tulleet vietellyiksi. Tässä on alku ja niiden tuhansien armottomien juttujen juuri, jotka kertovat miehen synnistä ja naisen heikkoudesta. Mutta voi! — vain nainen tulee sidotuksi. Miehen halu vetää häntä eroon. Naisen täytyy taistella tätä halua vastaan, muuten hän on hukassa. Juuri siinä on vanha julma, luonnon asettama ero miehen ja naisen välillä — ikuinen erehdys, ikuinen murhenäytelmä.