XIII.

Caesar kävi puhuttelemassa Katea Rushen linnassa. Hän tapasi hänet suuressa, valoisassa huoneessa — joka aikoinaan oli ollut jonkun Man-saaren lordin ruokasalina — ja huomasi hänen nauttivan kaikenlaisia mukavuuksia, niin ettei häneltä puuttunut muuta kuin vapautta. Kun vartija sulki oven jäljessään, kohotti Caesar molemmat kätensä huudahtaen: »Herra on minun voimani ja varjelukseni; Hän on sangen sovelias apu kaikessa tuskassa.» Sitten hän kysyi, oliko Pete ollut siellä ennen häntä ja saatuaan vastaukseksi »ei» hän sanoi: »Tämän maailman lapset ovat paatumuksessansa viisaampia kuin valon lapset.» Tämän jälkeen hän alkoi ylistää tuomaria, joka ei ollut ainoastaan Katelle osoittanut hyvyyttänsä toimittamalla hänelle kaikkia näitä etuja, jotka olivat mieluisia hänen kuolevalle ruumiilleen, joskin vaarallisia sielulle, vaan myöskin lievittänyt hänen omaistensa kuormaa levittämällä huhua, että Kate oli kuollut, tietäen, että hän oikeastaan olikin kuollut ylitsekäymistensä ja syntiensä tähden. Hän oli pitänyt parempana, että he surisivat häntä ruumiillisesti kuolleena kuin tietäisivät hänen elävän synnissä ja häpeässä.

Lopuksi hän levitti nenäliinansa kiviliuskareista lasketulle lattialle, taivutti toisen polvensa korkean hattunsa viereen ja kehoitti Katea rukouksessa palaamaan takaisin Jumalan lasten tykö. »Rankaise häntä, oi Herra, hänen kevytmielisyydestään!» hän huusi. »Anna hänen tuntea, ettei hänellä ole sijaa sinun lastesi joukossa ennenkuin katuu pahuuttansa. Vahvista, Herra, palvelijaasi etsiskelyn aikana. Vyötä hänen kupeensa ja varusta hänet kristityn sota-aseilla. Auta häntä läpi kyynelten ja valituksen huutamaan sinun puoleesi: Vaikka vielä minun ja lapseni sydän pakahtuisi, älköön Sinun Nimesi häpeään tulko, minun Jumalani ja Vapahtajani.»

Noustuaan ylös ja pölytettyään polvensa Caesar tarttui korkeaan hattuunsa ja jätti Katen, joka ei virkkanut sanaakaan, samaan asentoon, jossa oli hänet tavannut, kokoon kyyristyneenä ja kasvot kätkettyinä käsiin tämän vanhan huoneen suuren takan ääreen.

Caesar oli vielä samassa korkealentoisessa mielentilassa, kun hän asteli alas vankilan portaita, jossa tapasi muutaman vanginvaatteisiin puetun miehen lakaisemassa luudalla lattiaa. Se oli Musta Tom. Caesar pysähtyi juuri hänen eteensä, liikutti huuliansa, kohotti kasvonsa taivasta kohti, sulki molemmat silmänsä ja avattuaan ne jälleen virkkoi niin murheellisella äänellä kuin ikinä saattoi:

»Oi, Tuomas! Tuomas Quilliam! Minulle tekee kipeää nähdä sinut täällä, mies. Vanha ystävä, jonka käsi on levännyt minun kädessäni, nyt lakaisemassa vankilan lattiaa! Niin, niin, minä varoitin sinua usein. Mutta minun sanani lankesivat kivikkoon, Tuomas. Ja nyt saat nähdä itse, enkö ollut oikeassa lausuessani, että rehellisyys maan perii. Katsopas nyt itseäsi ja katsopas nyt minua. Herra on minut pelastanut ja lahjoittanut minulle työni hedelmänä myöskin ajallista hyvää. Minulla on talot ja tavaraa. Mutta mitä sinulla on? Ei muuta kuin omatuntosi ja häpeäsi. Sinulta on otettu pois omat vaatteesi ja olisivat riistäneet tukkasikin, jos sinulla tukkaa olisi ollut.»

Musta Tom seisoi hajasäärin luudanvarteensa nojaten ja vastasi: »Älkää seiskö siinä näyttelemässä minulle hurskasta naamaa, herra Henki Pyhä. Rehellisyys ei tee eroa meidän välillämme, vaan — onnellinen sattuma. Te olette voittanut ja minä olen hävinnyt, teillä on päässänne kirkkohattu ja minulla tämä pannun kansi, mutta te olette kuitenkin vanha fariseus ilman mittaa ja määrää.»

Caesar heilautti mahtavasti kättään. »Minä en voi vihastua sinulle, Tuomas», hän sanoi vetäytyen ovelle. »Minä uskoin, että pahan valta sinussa olisi murrettu meidän viimeisen suuren rukouskokouksemme jälkeen, mutta lienen erehtynyt. Vihollinen käy vielä ympäri kuin kiljuva jalopeura etsien, kenen hän saisi niellä.»

»Älkää koettakokaan masentaa minua raamatunlauseillanne», murahti Tom heittäen luudan olallensa. »Kiekukoon jokainen kukko omalla tunkiollansa.»

»Sinä et sitä voi auttaa, Tuomas», päivitteli Caesar päästyänsä tarpeellisen välimatkan päähän »Joka voi noin pyhyyttä pilkata, ei ole minun vanha ystäväni. Sen tekee saatana, joka on astunut hänen sydämeensä ja hallitsee häntä. Mutta aja se ulos, ihminen, aja se ulos, tai helvetti on oleva sinun osasi.»

»Minä olin siellä viime yönä unissani, Caesar», kertoi Musta Tom löntystäen hänen jäljessänsä. 'Ah, hyvä herra paholainen, päästä minut sisälle', sanoin minä. 'Mistä sinä tulet?' hän kysyi. 'Tulen Man-saarelta', vastasin minä. 'Minä en ota ainoatakaan sieltä vastaan, ennenkuin palvelijani, ylipiispani tulee', hän penäsi. 'Kuka se on?' kysyin minä. 'Piispa Caesar, kapakoitsija — kuka muu se voisi olla?' hän sanoi.»

»Minä ihmettelen sinua, Tuomas», puhui Caesar ollen nyt puolivälissä ovelta sivuportille, »mutta Belialin pojat taistelevat ankarasti valtaistuimestansa. Minä rukoilen kuitenkin puolestasi, ettei tätä luettaisi sinulle viaksi siellä, missä pitää oleman itku ja hammasten kiristys.»

Saman päivän iltana Caesar tuli tervehtimään tuomaria Jalavaharjuun. Hänen silmänsä kiilsivät ja rajaton kiihko kuvastui hänen kasvoillaan. Hän oli yhä korkealla hengellisellä jalustallaan, josta hän papillisella saarnaäänellänsä sinutteli kaikkia ihmisiä.

»Ballawhaine on kuollut, teidän kunnianarvoisuutenne», hän huudahti. »Ne eivät ole suoneet minulle tilaisuutta tulla sanomaan tätä sinulle, sinun tomumajasi sairauden aikana, mutta nyt ne suostuivat siihen. Hän huusi ja valitti kauheasti tuskissansa! Hirveätä, kerrassaan hirveätä! Lopuksi hän sai päähänsä, että pitäisi kaadettaman vettä hänen päällensä. Mutta vesi ei kuitenkaan voinut häntä puhdistaa. Kuolevalla äänellänsä hän huusi: »Minä olen syntiä tehnyt, oi, Jumala, minä olen syntiä tehnyt! Oh, minä jätän sieluni hänen käsiinsä, hän voi minut vapahtaa.» »Turvautukaa vapaaseen armoon», sanoin minä. »Minä en ole elänyt oikein», hän valitti. »Se on kyllä totta», sanoin minä, »te olette elänyt lihallisessa vapaudessa, mutta nyt on otollinen aika. Sanokaa: 'Herra, minä uskon; auta minun epäuskoani'.» »Liian myöhään, herra Gregeen, liian myöhään», hän huusi ja tuskin oli saanut sanat suustansa, kun oli muuttunut jääkylmäksi ja mennyt siihen yöhön, jossa kaiken lihan pitää häviämän. Niin, niin, hänen oma poikansa hänet juuri tappoi, herra; ryösti häneltä jokaisen kolikon ja jätti hänet puille paljaille. Viimeinen kiinnitys tehtiin siksi, että saatiin poika pelastetuksi vankeudesta, johon olisi joutunut väärennyksestä. Surkeata, herra, surkeata! Hemmoittelee lapsen pilalle, niin että se joutuu ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen, se on surkeata. Se on kuitenkin inhimillistä heikkoutta ja minä säälin onnetonta syntistä, sillä olenhan itsekin ollut kiusattu — tuota ollut taipuvainen — mutta ylistetty olkoon Herra, että hän on auttanut minua kädellänsä — —»

»Joko hänet on haudattu?» kysyi Philip.

»On kyllä, ja viheliäiset hautajaiset ne olivatkin», kertoi Caesar, joka ylpein askelin, polvet jäykkinä ja varpaat ulospäin asteli edestakaisin huoneessa. »Satoi vettä ja salamoi, tuuli vinkui puissa, maassa oli vettä nilkkoihin ja pappia valkeassa kaavussaan suojeltiin sateenvarjolla. Kukaan ei siellä puhunut, eikä muita arvohenkilöitä ollut läsnä kuin minä ja muutamat uskonveljet.»

»Missä Ross oli?»

»Mennyt, herra, jo ennen kuin näki vanhan, hullun isänsä peitettävän turpeen alle. No, eipä hänellä ole paljoa odotettavaakaan. Se nuori mies on ollut kuin kuluttava tuli ja polttanut kaiken. Ei ole edes sen vertaa jäljellä, että voisi ostaa nuoran pätkän, johon hirttäisi itsensä. Ja Ballawhaine on minun, herra; me voimme nyt kuitenkin sanoa, että se on minun — ainakin se on vävypoikani oma — ja hän on antanut minulle oikeuden ottaa sen haltuuni ja hallita sitä. Ah, mikä sunnuntaipäivä, hyvä herra, mikä juhlahetki! Sinä iltana kun tuo mies löi minua kasvoihin omassa kodissani Sulbyssä, minä päätin saada tuon talon haltuuni. Hän petti tyttäreni ensin ja sitten hän otti hänet pois kotoansa, mutta vävypoika oli lainannut kuusituhatta puntaa kiinnitystä vastaan. 'Menetelkää kiinnityksen kanssa, miten tahdotte', hän sanoi ja minä ajattelin itsekseni: 'Se nuori lurjus joutaa kuolla nälkään; hän saa tarttua kerjuusauvaan, älköön hänellä olko leipää syödä eikä vettä juoda eikä kattoa pään päälle'. Ja sinä hetkenä, jona vanhus lakkasi hengittämästä, minä sanoin kiinnityksen irti.»

Väristys kävi läpi Philipin ruumiin. »Tarkoitatteko te», hän änkytti, »että te teitte sen siitä syystä?»

»Herran käsi on siinä kohdannut roistoa», päätti Caesar, »ja minä olen ylpeä, että olen saanut olla ase Herran kädessä toimittamassa kostoa. Jumala ilmaisee itsensä yhä enemmän ja enemmän, herra. Ja minulla on enemmänkin sinulle sanottavaa. Ballawhaine kuuluisi oikeastaan sinulle, herra, jos asiat olisivat oikealla tolalla. Se oli sinun esi-isäisi perintötila ja sen olisi pitänyt olla sinun isäsi ja myöskin sinun. Ota se, herra, ota se niillä ehdoilla kuin tahdot; sen arvo on vähintäänkin kaksitoistatuhatta, mutta sinä voit saada sen yhdeksällä ja maksa sitten, kun Jumala antaa sinulle varoja siihen. Sinä olet ollut hyvä minulle ja minun omilleni ja erittäinkin sille kadonneelle lampaalle, joka on suljettu vankilaan häpeissään ja häväistynä. En suinkaan minä voinut aavistaa, että joskus voisin korvata sinulle sinun hyvyyttäsi, mutta ihmeelliset ovat Herran työt. Ne näyttävät mahdottomilta meidän silmissämme. »Salaisuuksien syvyyksissä» — —»

Caesar kulki edestakaisin yhä huoneessa ja puhui hurskaalla kiihkolla. Philip, joka oli istunut pöydän ääressä, nousi, tuskan ilme kasvoillaan.

»Kauheata! Kauheata!» hän mutisi. »Erehdys, erehdys!»

»Herra Jumala ei Lee mitään erehdyksiä, herra», kiivasteli Caesar.

»Mutta entäs jos se kuitenkaan ei olisi ollut Ross», alkoi Philip, mutta Caesar ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa.

»Jos ei se olisi ollut Ross — −» Caesar katsahti häneen yli olkansa.

»Jos se olisi ollut joku muu — —» kertasi Philip. Caesar pysähtyi hänen eteensä.

»Joku, jota ette koskaan ole tulleet ajatelleeksi — joku, jota te olette pitäneet arvossa ja kunnioittaneet — —»

»Kuka sitten?» sanoi Caesar käheästi.

»Herra Greegen», sanoi Philip. »Minun on hyvin vaikea puhua, en ollut ajatellut puhua vielä, mutta joutuisin halveksimaan itseäni, jos nyt vaikenisin. Te olette elänyt hirvittävässä erehdyksessä. Maksakoon mitä tahansa, seuratkoon mitä hyvänsä, te ette saa uskoa tuohon erehdykseenne hetkeäkään kauemmin. Se ei ollut Ross, joka vei pois teidän tyttärenne.»

»Kuka se sitten oli?» huusi Caesar. Hänen äänessään oli särkyneen kellon sointu.

Philip taisteli ankaraa sisäistä taistelua. Hän koetti tunnustaa. Hänen silmänsä harhailivat seinissä. »Yhtä paljon kuin te olette osoittaneet turhan vuoksi kunnioitustanne», hau sammalsi, »yhtä suuri erehdys on teidän ollut osoittaa kiitollisuuttanne.»

»Kuka? Kuka?» huusi Caesar tuijotellen terävästi Philipin kasvoihin.

Philipin kankeat sormet leikittelivät pöydällä olevissa papereissa. Ne koskettivat haastekirjelmää, joka koski avioerojuttua ja hän otti sen käteensä.

»Lukekaa tuo», ojentaen sen Caesarille.

Caesar otti sen, mutta katsoi yhä edelleen Philipiin silmissään hurja uhkaus. Philip tunsi, että sinä hetkenä heidän suhteensa oli muuttunut. Hän ei ollut enää tuomari, ainoastaan rikollinen, joka oli joutunut tämän vanhan, kiihkomielisen, jo ennestään puolihullun tekopyhän miehen käsiin.

»Voimallinen on Herra Sebaot», mutisi Caesar ja sitten Philip kuuli paperin ratisevan hänen käsissään.

Caesar etsi silmälasit taskustaan. Kun hän oli saanut ne ulos kotelosta, hän asetti ne ylösalaisin nenälleen. Ne kohosivat hänen rypistettyyn otsaansa kiinni, niin ettei niistä silmille apua lähtenyt, kun hän ojensi kätensä koettaen lukea paperia. Sitten hän otti taskustansa punaisen, kirjavan nenäliinansa ja alkoi puhdistaa laseja. Samalla, kun hän vapisevin käsin hankasi silmälasejansa tajuamatta mitä tehdä paperille, kotelolle, lasille ja nenäliinalle, mutisi hän koko ajan vapisevalla äänellä aivan kuin vahvistaakseen itseänsä kestämään sitä mitä näkisi: »Voimallinen on Herra Sebaot.»

Hän luki vihdoin paperin, eikä saattanut sen merkityksestä erehtyä. »Kantaja Quilliam ja vastaajat Quilliam ja Christian.»

Hän heitti haastekirjelmän pöydälle ja pisti silmälasit koteloonsa. Ilma tuhisi kuuluvasti hänen sieraimissaan. »Ugh cha nee!» (Voi minua) hän mutisi. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Sitten hän avuttomana katsahti ympärilleen ja sanoi: »Erota itses minusta, Herra, sillä minä olen syntinen ihminen.»

Kosto, jota hän päivästä päivään oli suunnitellut ja josta oli jo etukäteen nauttinut oli sinä hetkenä häipynyt hänen käsistään. Hänen tekopyhyytensä oli riisuttu alastomaksi. »Minä ymmärrän kuinka asiat ovat», hän sanoi synkästi. »Herra on johtanut minut tähän erhetysten pyörteeseen rangaistakseen minua. Se on tuon kapakan vuoksi. 'Sinä et voi palvella Jumalaa ja mammonaa'. 'Mitä väärin saadaan, se surulla ja murheella haaskataan'. Minä luulin, että olin Jumalan lapsi, mutta rikkauden himo on sokaissut minut ja häväissyt tuon sanan. Ugh cha nee! Minun rikkauteni on ollut kuin kangastus erämaassa. Se on annettu minulle vain, että minä sen kautta turmioon joutuisin.»

Hänen hengellinen ylpeytensä oli murrettu. Kaikkivaltias ei sallinut, että Hänen nimeänsä voitonhimosta turhaan lausuttiin. Hän otti hattunsa ja pisti sen päähänsä takapuoli eteenpäin. Puolitiessä ovelle hän pysähtyi. »Niin, niin, minä jätän teidät nyt, voikaa hyvin, herra», hän sanoi kumartaen hitaasti päätänsä. »Herra on koko ajan tiennyt, millainen te olitte, mutta mitä hyötyä Hänen tiedostansa on — Hän ei kuitenkaan ilmaise kenellekään. Ja minä olen kehoittanut muita syntisiä pelkäämään Hänen tuomiotansa ja vihaansa, ja Hän on kuitenkin antanut perkeleitten lyödä leikkiä minun itseni kanssa. Ugh cha nee! Ugh cha nee!»

Philip oli lysähtänyt takaisin tuolilleen ja hänen päänsä oli painunut pöytää vasten. Hän kuuli vanhan miehen astuvan ulos; hän kuuli hänen raskaan, hitaan astuntansa notkahtelevan portaissa; hän kuuli hänen kenkäinsä narskeen ulkona käytävällä. »Ugh cha nee! Ugh cha nee!» nämä sanat soivat kuin kuolinkello hänen korvissaan.

Jem-y-Lord, joka oli ollut kaupungilla, tuli takaisin tavattoman innoissaan.

»Sellaisia uutisia, teidän kunnianarvoisuutenne! Seilaisia verrattomia uutisia.»

»Mitä sitten?» kysyi Philip kohottamatta päätään.

»Koko saarella on pantu kiertämään listoja, joisa on pyydetty kuningatarta tekemään teistä kuvernöörin.»

»Taivaan Jumala!» huudahti Philip, »se olisi kauheata.»