IX.

Philip piti tämän päätöksensä kolme kuukautta ja tuli laihaksi ja kalpeaksi. Silloin tuli taas kirje Peteltä — kirje hänelle itsellensä ja hän mietti, mitä sille tekisi. Lähettää se postissa ja olla olevinaan kipeänä oli petosta, eikä hän tahtonut osoittaa niin valheellista naamaa. Hän vei sen itse.

Koko perhe oli kotona. Nancy oli juuri lopettanut äänekkään kirnuamisen ja Kate oli maitokamarissa, punniten voita naulan paketteihin ja leimaten ne. Philip luki kirjeen ääneen vanhuksille keittiössä ja hiljainen taputtelu ja veden loiskina lakkasi viereisessä huoneessa. Kirjeessään Pete oli verrattomalla tuulella. Hän oli koonnut tavattomat summat rahaa viimeaikoina ja aikoi sangen pian palata kotiin. Ei voinut kuitenkaan sanoa milloin, sillä jotkut buuri-lurjukset olivat taaskin tehneet heille kepposet. Niitä oli kierrellyt siinä lähettyvillä ja ne olivat lahjoneet kafferit ja varastaneet niiden avulla joukon jalokiviä ja ne täytyi ensin saada takaisin. Tämä tehtävä ei kuitenkaan kestäisi kauan, ja he saivat odottaa häntä takaisin vuoden kuluessa, ja rahaa hänellä olisi taskussa niin paljon, ettei hänen tarvitsisi hämmästyä paholaista eikä herroja.

»Se on sittenkin kelpo nuorukainen», sanoi Caesar. »Kerrassaan reipas poika on Pete», sanoi Mummi. »Ellei nyt vain tuota Ross-kelvotonta olisi ollut — —», valitti Nancy.

Philip meni maitokamariin, jossa Kate kuori kermoja eilisestä iltamaidosta. Hän oli pahoillansa, ettei hänellä ollut mitään muuta tuotavana, kuin vain terveiset. Oliko Kate vastannut Peten viime kirjeeseen? Ei, ei ollut.

»Minun täytyy kai pian hänelle kirjoittaa,» sanoi Kate, puhaltaen kasaan keltaista kermaa maidon pinnalta. »Mutta minä toivon» — puh — »että minulla olisi jotakin sanottavaa hänelle» — puh, puh — »teistä», »Minusta, Kate?»

»Jotakin hyvin ihanaa tarkoitan» — puh, puh, puh.

Hän heitti salaisen silmäyksen ylöspäin. »Ettekö te vielä ole aivan varma? Ettekö tiedä vielä sanoa? Ettekö te ole ollut oikein? Ette?»

Philip ei ollut ymmärtävinään häntä. Katen nauru kaikui tyhjissä tina-astioissa. »Kylläpäs teille pitää selittää!»

»Ei, mutta todellakin — —» alkoi Philip.

»Minä olen aina kuullut, että Douglasissa tytöt ovat komeita. Tehän tapaatte nyt niitä paljon. Voi, miten hauskaa olisikaan kirjoittaa Petelle pitkä juttu. Missä, te tapasitte — kirkossa luonnollisesti. Minkä näköinen hän on — vaalea tietysti. Ja — kaikki, kaikki mikä sitä koskee, ymmärrättehän.»

»Se nyt on sellainen juttu, jota te ette ikinä saa Petelle kertoa, Kate», päätti Philip.

»Enkö, enkö koskaan?» sanoi Kate samalla äänellä kuin ennenkin ja vaikka hän oli toivonut kuulevansa juuri nuo sanat, hän lisäsi surullisesti: »Älkää toki sanoko niin, te ette voi ajatella, minkä ilon te minulta kiellätte ja myöskin itseltänne. Päästäkää joku tyttöparka sydämenne asukkaaksi. Te ette tiedäkään, miten onnelliseksi se teidät tekisi.»

»Oletteko te sitten niin onnellinen, Kate?»

Kate nauroi iloisesti. »No mitä te siitä luulette?»

»Tuo kunnon Pete — kuinka onnelliseksi hän tuleekaan», sanoi Philip.

Kate alkoi vihata yksin Peten nimeäkin. Hän suuttui myöskin Philipille. Miksi hän ei voinut arvata? Tämä salaileminen jäyti hänen sydäntänsä. Kun hän seuraavalla kerralla näki Philipin, hän oli torilla myymässä voita kärryjänsä ääressä, ja hevonen oli riisuttu pois. Tytöt hihittivät ja supattivat, kun hän meni ohi ja nosti hattuaan tervehdykseksi. Tämä raivostutti häntä. Hän möi voinsa yhtä pennyä huokeammasta naulan ja panetti hevosensa aisoihin ja ajoi aikaisin kotiin.

Tiellä Sulbyyn hän kohtasi taaskin Philipin ja pysäytti hevosensa. Hän oli matkalla Kirk Michaeliin tervehtimään vanhaa tuomaria, joka oli sairaana. Eikö hän tahtoisi nousta rattaille? Philip epäröi, hänen teki mielensä ja sitten hän nousikin kärryihin. Kun Kate sitten korjasi asentoansa, oli Philipin jalka hänen hameensa liepeellä. Tämän huomaten Philip hätkähti kuin olisi polkenut hänen varpaitaan.

Kate naurahti, mutta häntä suututti kauheasti ja kun Philip sitten »Keijukaisen» luona laskeutui alas ja lupasi iltasella paluumatkallansa poiketa taloon, sanoi Kate, että Mummi varmaankin ilostuu hänet nähdessään.

Tytöt olivat palanneet markkinoilta työnsä tehtyänsä ja seisoivat myllyn padolla, kädet ristissä esiliinansa alla, puhellen ja lirputtaen, kuten linnut rannan puissa, kun Philip palasi Sulbyn kautta kotiin. Hän näki Katen tulevan vuoritietä alas, ajaen edessään kahta hiehoa, kädessään pitkä vesa, joka välkkyi ilta-auringon valossa. Tyttö oli taas saanut hyvän tuulensa takaisin ja asteli reippaasti eteenpäin, laulaen iloisesti erästä rallatusta — täynnä eloa, nuorekasta iloa ja kauneutta.

Hän ei ollut huomaavinansa Philipiä, ennenkuin oli aivan hänen luonansa ja silloin hiehot kääntyivät karjapihaan. Sitten hän sanoi: »Minä olen kirjoittanut ja kertonut hänelle.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Että te olette vannonut tulevanne vanhaksi pojaksi.»

»Minäkö muka olen sanonut niin?»

»Niin. Ja minä sanoin, että te olette niin kaukana tytöistä ja pelkäätte kaikkia nuoria naisia, ettei teillä varmaankaan ole sydäntä ollenkaan.»

»Sitä te ette ole tehnyt?»

»Olen niinkin, ja ettei hän voinut jättää ketään paremmin kuin teidät pitämään huolta minusta näinä vuosina, koska teillä ei ole silmää, eikä korvaa eikä ajatuksia ketään muuta elävää olentoa kuin häntä varten.»

»Te ette ole ikinä kirjoittanut, tuollaista hulluutta Petelle.»

»Minäkö en olisi?» ihmetteli Kate ja sipsutti varpaillaan tiehensä.

Philip seurasi jäljessä. Hän juoksi pihan läpi, Philip juoksi myöskin. Hän avasi hedelmätarhan portin ja livahti sen läpi maitokamarin ovelle, jossa Philip sai hänet kiinni, kiertäen kätensä hänen vyötäisilleen.

»Ette ikinä, te vallaton! Sanokaa ei, sanokaa ei!» hän huohotti.

»Ei.» Kate kuiskasi kääntäen huulensa hänen suudeltavakseen.