VIII.

Caesar palasi keittiöön saatettuaan Philipin ovelle ja sanoi: »Ei sanaakaan tästä tytölle. Te naiset olette juuri kuin porsaat — jos mielii saada teidät johonkin, on vedettävä päinvastaiseen suuntaan.»

Samassa astui Katekin sisään hehkuvan punaisena ja alkoi hyvin kiireisesti järjestellä keittiötä. »Porsaistako» puhut isä? »kysyi hän viekkaasti. »Kyllä vain niistä onkin harmia! Kuun noustessa ne ryntäsivät takapihalle ja kyllä kesti, ennenkuin sain ne palaamaan takaisin.»

Caesar murahti jotain ja antoi merkin että oli mentävä levolle. »Vai keijukaisia muka!» sanoi hän halveksivasti mennessään nurkassa olevaa kelloa vääntämään. »Pelkkää heikkouskoisuutta,» lisäsi hän kelloluotien ratisten kohotessa ylös, »ei luoteta Jumalaan», ja siinä samassa kello löi kymmenen.

Mummi sytytti kaksi kynttilää — toisen itselleen ja miehelleen, toisen Nancy Joelle. Nancy oli salavihkaa täyttänyt kaksi saviruukkua kaivovedellä ja asettanut ne pöydälle mutisten jotain kattilasta ja aamusta. Eikä Caesarkaan ollut mitään huomaavinaan, jupisi vain puoliääneen jotain tuhlauksesta, meni sitten takan luo ja kohensi kuuman tuhkan, niin että siinä olisi erittäin mukavasti sopinut kakkuja paistaa.

»Hyvää yötä, Nancy», huusi Mummi puoliväliin portaita noustuaan, ja pää painuksissa ja muristen seurasi häntä Caesar. Sitten poistui Nancykin ja Kate jäi yksin keittiöön. Hänen tuli sammuttaa lamppu ja odottaa, kunnes saisi isän kynttilän.

Sammutettuaan lampun tyttö oli pimeässä, vain takassa hehkuva hiillos hehkui himmeästi. Hän alkoi väristä ja hiljakseen nauraa. Hänen silmänsä säteilivät sammuvan turpeen valossa. Hän riisui kenkänsä ja meni seinässä olevan kaapin luo. Sieltä hän otti tynnyristä omenan ja paistoi sen tuhassa. Polvillaan tulen ääressä hän sitten haukkasi omenasta kaksi suupalaa ja nielasi ne. Häntä hiukan puistatti, kun hän takaperin ja verkalleen varovaisin askelin, käsin huonekaluja tunnustellen alkoi liikkua vuodettansa kohti. Tuon tuostakin hän säpsähti sattuessaan pimeässä johonkin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas nauroi muistaessaan, mikä se oli.

Vanhempain ovelle tultuaan, hän kyseli kynttilää vapisevalla äänellä ja sai vastaukseksi unisen mörähdyksen. Hän pisti kätensä sisään raollaan olevasta ovesta ja otti palavan kynttilän. Kahdesti hän vapisevalla puhalluksella koetti sammuttaa sen, ennenkuin onnistui ja suuntasi sitten kulkunsa omaan makuuhuoneeseensa yhä takaperin kulkien.

Se oli maitokamarin päällä oleva siro pieni suoja, vastalypsetyltä maidolta ja kypsiltä omenilta tuoksuva, liehuvan musliinin ja vaalean karttuunin somistama. Huoneessa oli kaksi pientä ikkunaa, toinen oli kadulle, ja toinen hedelmäpuutarhaan päin. Kuu paistoi sisään puutarhanpuoleisesta ikkunasta vaivaiskoivujen latvain ylitse, joten Katen pikku pesä oli valoisa permannosta aina viettävään kattoon.

Kate käveli takaperin vuoteeseen asti ja istahti siihen. Hän oli mielestään kuulevinaan askeleita pihalta, mutta pihaikkuna oli hänen selkänsä takana eikä hän tahtonut katsoa taaksensa. Hän kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin kahisevan äänen tallista, missä tamma tempoili pilttuurenkaansa köyttä.

»Mahtaako hän tulla?» hän kysäisi itseltään.

Hän nousi seisoalleen ja päästi hameensa irralleen ja nauroi sen pudotessa lattialle.

»Kumpikohan tulee — kumpi?» kuiskasi hän.

Kuunsäde leikitteli vuoteen jalkopäässä muistuttaen leveätä, sinistä, ruostetäplien — tilkkupeitteen heijastusta — tahraamaa miekkaa.

Hän irroitti hiuksia pitelevän punaisen nauhan ja vallattomina aaltoina ne valuivat hänen kasvoilleen. Salaperäinen hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Häntä puistatti jälleen. Sitten hän kädenselällään nosti peitettä, huoahti pitkään puolittain naurahtaen ja rupesi vihdoin nukkumaan.