XXIV.
Reading edition
»Me ajattelimme juuri lähettää pienen aluksen herra tuomaria vastaan, kun huomasimme teidän vihdoinkin tulevan tuolla kallioitten luona. — Hän antaa veneensä lekotella nousuveden mukana takaisin, sanoin minä ja niinhän olikin asianlaita. Taisikin olla aika vaikea päästä takaisin rantaan. Me jo täällä ajattelimme, että olitte joutunut turmioon.»
»Lähellä se olikin, mutta tässä minä nyt taas olen, Jumalan kiitos», sanoi Philip.
Hän puhui iloisesti ja meni kevein askelin tiehensä. Oli tullut aivan pimeä, lyhdyt oli sytytetty ja kiertävät soittajat näppäilivät kitaraansa siellä täällä. Philip tunsi saaneensa uutta voimaa ja eloa. Hän oli taaskin nuori. Sydän oli syntynyt uudestaan ja sen täytti toivo ja rohkeus. Hän oli kuin ihminen, joka on herännyt kauan kestäneestä kauheasta horrostilasta. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut niin joustava, iloinen ja onnellinen. Tulevaisuus oli epävarma. Hän ei vielä tiennyt, mitä se toisi mukanaan ja mitä hänen olisi tehtävä. Jotain erinomaista sen täytyisi olla, jotain, joka kokonaan muuttaisi hänen elämänsä. Oh, hän olisi voimakas, hän esiintyisi päättävästi. Hän ei pysähtyisi miettimään, mihin hintaan hän elämänsä ostaisi, vaan astuisi riemulla eteenpäin. Ja Kate — hän olisi hänen mukanansa. Hän ei voisi tehdä mitään ilman häntä. Se, joka oli erehtynyt hänen kanssaan olisi hänen mukanaan ja yhdessä he erehdyksensä sovittaisivat, Jumala häntä siunatkoon. Hän avasi oven ja suljettuaan sen astui varmasti sisään. Tuli paloi vielä eteisessä, eikä ollut siis kovin myöhä. Varmoin askelin hän nousi yläkertaan omaan huoneeseensa. Lamppu paloi pöydällä ja ympyrässä, jonka vihreä varjostin muodosti, oli kirje. Hämmästyneenä hän sieppasi sen käteensä. Se oli Katen käsialaa:
»Anna minulle anteeksi. Minä lähden täältä pois. Kaikki on minun syyni. Olen murtanut yhden miehen sydämen ja toisen miehen sielun minä turmelen. Jos hetkeäkään kauemmaksi jään tänne, joudut sinä turmioon ja olet mennyttä miestä. Minä olen vain myllynkivi, joka on ripustettu sinun kaulaasi. Minä näin sen, tunnen sen. Ja kuitenkin olen sinua rakastanut niin ja toivonut saavani olla ylpeä ja onnellinen sinusta. Sinun sydämesi on kuitenkin jalo, vaikkakin minä olen tehnyt niin paljon pahaa tallatakseni sen liejuun. Ajan oloon sinä tulet voimakkaaksi, hyväksi ja rehelliseksi, mutta se ei voi tapahtua niin kauan kuin minä olen sinun luonasi. Alusta alkaen olen ollut niin paljon alempana sinua. Koko ajan olen vain ajatellut, kuinka suuresti sinua rakastin, mutta sinulla on ollut niin paljon monia muita asioita ajateltavana. Minun elämäni on ollut vain yhtä ainoata, pitkää taistelua rakkaudesta. Ja se taistelu on minusta ollut kauheaa. Kalliissa tapauksissa minä olen nyt voitettu ja voi, niin väsynyt.
Älä seuraa minua. Minä rukoilen sinua, älä koeta löytää minua. Se on viimeinen pyyntöni. Ajattele minua, niinkuin olisin lähtenyt pitkälle matkalle. Ehkäpä asia onkin niin — suuri Jumala taivaassa sen yksin tietää.
Otan mukaani tämän pienen medaljongin, joka oli tammiarkun pohjalla Siinä oli se ainoa kuva, jonka löysin. Ja se muistuttaa samalla minulle jostakin muusta — se tuo mieleeni pienen Katherineni, äidittömän lapseni.
Minulla ei ole sinulle antaa mitään muuta kuin tämä (siinä oli suortuva hänen kiharoitansa) ensin ajattelin vihkisormusta, jonka annoit minulle, kun tulin tänne, mutta en saanut sitä irti ja sitäpaitsi en voinut siitä erota.
Hyvästi! Tämä minun olisi pitänyt, tehdä aikoja sitten. Mutta ethän sinä sen vuoksi vihaa minua? Me emme olisi kuitenkaan koskaan voineet tulla yhdessä onnellisiksi. Hyvästi!»
Kuudes osa.