V.

Caesar tuli tervehtimään Peteä seuraavana päivänä ja vei hänet mukanansa julkisen notaarien luo, jossa järjestettiin kiinnitysasia. Ballawhainen kiinnityskirjat jätettiin sitten Caesarin säilytettäväksi ja suunnattomalla riemulla hän harppasi kotiinsa piiloittaen paperit kassakaappiin, joka hänellä oli myllyllänsä, ja hurja voiton varmuus kasvoillansa hän sulki oven.

»Vanha Ballawhaine kaatuu pian hautaan», hän ajatteli, »ja jos me heitämme sen nuoren lurjuksen portista ulos, kohtaa siinä vain Jumalan rangaistus pahantekijää.»

Nostaessaan tämän suuren summan Pete huomasi, että hänen tuhlaavaisuutensa ja vielä enemmän hänen hyväntahtoiset lahjoituksensa olivat kuluttaneet hänen omaisuutensa niin, ettei hänellä enää ollut käytettävänä kuin sata puntaa. »Sillä ei väliä», hän ajatteli, »saatuaan omansa haltuunsa Philip kyllä maksaa minulle takaisin.»

Mummi oli tullut Nancyn luo Jalavaharjuun, kun Pete palasi kotiin. Lapsi sai juuri aamukylpyänsä ja molemmat naiset olivat polvillansa kahden puolen pesuallasta puhellen ja lirputellen kuin kaksi vanhaa kanaa, jotka vaalivat yhtä munaa.

»Oi, oi, oletko sinä milloinkaan tällaista nähnyt, Nancy? Et, etpä suinkaan. Sellainen pieni, suloinen enkeli! Tulevaisuuden taimi!»

»Minun täytyy itkeä, Mummi, kun minä näen sen katselevan noin kauniisti. Pyyhekö lämmitettävä? Minä olenkin sellainen tyttö — kun minä kerran joudun pahalle miehelle, on minun kerrassaan vaikea saada hyvä tuuleni takaisin. Nukallisen pyyhkeenkö tahdotte? Tässä se on.»

»Oh, hoh, hoh, hoh! Ihanhan se höyryää. Nancy, meidän täytyy pian laittaa sille lyhyet hameet.»

Ja sen jälkeen he alkoivat vakavasti neuvotella liiviniekoista hameista ja muista ihmeellisistä vaatekappaleista, joista miesväellä ei ole aavistustakaan. Pete istui katsellen ja kuunnellen. »Ihmiset alkavat pian juoruta pahaa äidistä, jos he näkevät mummon pitävän kaikesta huolen», hän ajatteli.

Sinä iltana hän asteli edestakaisin katuja pitkin ja tarkasteli huolellisesti näyteakkunoita. Hän tahtoi esiintyä kuin työmies, joka saatuaan puhdasta ylleen on lähtenyt huvittelemaan ja kuluttamaan parhaansa mukaan lauantai-iltaansa, mutta kadut olivat täynnä väkeä ja pian hän huomasi, että ihmiset pitivät häntä silmällä. »Ei täältä», hän puheli itsellensä. »En minä voi mitään ostaa täältä. Täytyy pitää varansa ja silmänsä auki, muuten joutuu katumaan sitä, mitä houreissaan on tehnyt.»

Muutamia tunteja myöhemmin, kun Nancy oli lapsen kanssa mennyt yläkertaan, Pete muisti jotakin, jonka oli nähnyt muutaman kaapin laatikon pohjalla. Mentyään noutamaan sitä hän ei heti saanutkaan laatikkoa auki, vaan hänen oli monta kertaa yritettävä, ennenkuin se kitisten aukesi todistaen, ettei sitä oltu pitkiin aikoihin käytetty. Pete löysi, mitä etsi, mutta löysi myöskin jotakin muuta. Se oli paperirasia, joka oli sidottu kirjavalla nauhalla omituiselle ruusukkeelle. »Katen solmu», ajatteli Pete huoaten. Hän vetäisi solmun auki, nosti kannen pois ja otti sieltä esille pienen, punaisesta sametista tehdyn lapsenhilkan. »Tuota juuri tarvitsenkin», hän ajatteli. Suu avoinna hän asetteli sitä suureen, ruskeaan nyrkkiinsä ja nauroi ihastuksesta. »Hän on ostanut sen lapselle, mutta ei ole vielä kertaakaan käyttänyt.» Hänen silmänsä loistivat. »Tätä juuri minä tarvitsen», hän kertasi ja otti esille kynän ja paperia kirjoittaaksensa jotakin sen mukaan.

Hänen kirjoituksensa kuului näin:

»Pikku Katerinile rakastvalta äitiltä.»

Hän piti työtään jonkun matkan päässä itsestään ja tarkasti sitä. Päällekirjoitus ulottui koko puolen arkin yli. Mutta se erinomainen menestys, mikä hänen edellisellä yrityksellänsä oli ollut, antoi hänelle rohkeutta. Hän ei voinut vastustaa kiusausta kirjoittaa vieläkin enemmän. Niinpä hän käänsi arkin toisen puolen ja kirjoitti taakse:

»Sanno pa pale etei ikävöi minuva minä tulen kottin pijan muta en tietä varman koska.»

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän oli ehtinyt näin kauaksi, mutta ne kirkastuivat taas, kun hänen mieleensä johtui jotakin.

»Meilä on ollut hirveen lysti Jo-eno — —»

»Yhä minun on tuota vanhaa lehmää lypsettävä», hän ajatteli.

»Otti minut kattoman Walesin prinsiä eilen.»

Hän ei voinut sitä auttaa — hänen omat keksintönsä huvittivat häntä tavattomasti.

»Lipput liehuivat koko päivän ja mussiikki puhalti yöllä ilotullitus ja mee oltiin kattuvaunun katola ja näjime hänet mainijosti.»

»Verratonta», sanoi Pete laskien kynän pois ja hieroen käsiänsä ihastellessaan omaa kirjailijataitoansa. »Kun hän ensi kerran kirjoittaa, hän varmaankin ajaa omalla parivaljakolla.»

Hiljaa nyyhkyttäen hän uhrasi kaikelle tuolle muutamia kyyneleitä, mutta ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään huvia kirjoittaa muutamaa sanaa lisää:

»Sanoka terveisijä kaikile ystäville, jotka minuva muistavat ja myöskin tuomarile elei hän ole minuva unohtannu.»

Saatuaan lopetetuksi tämän toisen rakkauden opettaman väärennyksen hän asteli varpaillaan huoneessa etsien käärepaperia ja rihmaa. Löydettyään, mitä haki, hän pisti hilkan takaisin laatikkoon asettaen paperin sievästi poimujen väliin, sulki kannen ja teki kömpelöillä sormillansa suuren paketin, jonka osoitti itsellensä, kuten edelliselläkin kerralla. Täytettyään vihdoin tavanmukaiset velvollisuutensa lampun ja oven suhteen hän painautui arkihuoneen sohvalle nukkumaan.

Istuessaan päivällispöytään maanantaina hän harmistuneena pahoitteli: »Kiusallista, Nancy — minun täytyy lähteä Port St. Maryyn ottaakseni osaa kalastajain jyrisevään mielenosoitukseen.»

Sitten hän otti arkihuoneen sohvan alta ruskeaan paperiin käärityn paketin, pisti sen poveensa, napitti tarkasti takkinsa ja salaa kähvelsi sen mukaansa lähtiessänsä ulos talosta.