I.

Kesä oli mennyt, lehdet olivat karisseet, sillinkalastus loppunut ja Pete oli tullut köyhäksi. Hänen Nickeynsä oli ollut toimettomana, viimeiset sata puntaansa hän oli kuluttanut ja hänen saamamiehensä, jotka olivat olleet tähän asti hiljaa kuin hiiret, hyökkäsivät yhdellä kertaa kuin verikoirat hänen kimppuunsa. Hän myi aluksensa ja maksoi jokaisen pennin saamamiehillensä, mutta entistä arvoansa hän ei kuitenkaan saavuttanut, vaan painui huomaamattomaan asemaan. Takapuheissa hänen nimensäkin oli muuttunut kapteeni Petestä Peter Bridgetiksi. Kun hän tervehti rikkaita sanoen: »Mitäs kuuluu?» he vastasivat tuijotellen häneen ja otsaansa rypistäen: »Te taidatte erehtyä henkilöstä, hyvä mies.» Tähän hän vastasi heilauttaen päätänsä ja nauruun purskahtaen: »Vai niin! Mutta olettehan te nyt kuitenkin vain kuolevainen ihminen?» Ballajora kappelissa oli kolme kuukautta harjoiteltu lasten kantaattia »Palmujen alla» ja sinne oli oikein rakennettu laululavakin, johon palmujen alle oli varustettu Peten uhkealle olemukselle paikka, mutta tämän paikan oli nyt Caesar omistanut.

Olihan Petellä kuitenkin kuusi tuhatta puntaansa; jotka hän oli kiinnittänyt Ballawhaineen. Siitä ei ollut kuitenkaan vähintäkään aavistusta muilla kuin kolmella henkilöllä: Caesarilla, jolla oli omat syynsä vaieta; Peter Christianilla itsellänsä, jonka tuskin teki mieli juoruta siitä maailmalle, ja pormestarilla, joka oli vanhapoika ja saituri ja piti liikeasiat omina tietoinansa yhtä varmasti kuin katolinen pappi rippisalaisuudet. Kun Peten pahat päivät tulivat, eikä maailma hänelle osoittanut osanottoansa, Caesar pelästyi.

»Minä en sinun sijassasi kuitenkaan perisi rahojani takaisin enkä tekisi tuota kiinnitystä mitättömäksi», hän sanoi. »Pidä sitä nyt ainakin Martin markkinoille asti. Ensimmäisen puolen vuoden korko on silloin maksettava. Eihän kukaan tiedä, mitä sitä ennen voi tapahtua. Tulethan sinä toimeen, sillä sanotaanhan: »Hän antaa käskyn enkeleillensä sinusta, että he käsissänsä kantavat sinua.» Minulle on sanottu, että se vanha herra äskettäin on saanut halvauksen. Niin, niin, Herran hyvyys kestää iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Pete alkoi myydä huonekalujansa. Hän puhdisti salinsa yhtä tyhjäksi kuin hautaholvi. »Olikin jo aika», hän sanoi. »Kauan minä olen jo tarvinnut huonetta työpajaksi.»

Martin markkinat tulivat ja innoissaan ja kiihtyneenä Caesar palasi hänen luoksensa. »Ei mitään korkoja», hän sanoi. »Anna hänelle kuukauden odotusaika niin saat nähdä kuinka käy. Herra pitää kyllä sinusta huolen. Onhan kirjoitettu: »Maailmassa on oleva teillä tuska.» Ja voihan tapahtua ihmeitä. Eilen illalla, kun minä menin kotiin Ballajorasta näin ruumissaaton tulevan ulos siitä suuresta talosta ja kulkevan Kristus-kirkon hautausmaalle, pappi kulki edellä virttä veisaten. Äijä on kuolemaisillaan — minä näin hänen sielunsa. Ylistetty olkoon, Herra, sinun nimesi.»

Pete myi huonekalut vielä toisestakin huoneesta ja pisti sen ovet lukkoon. »Tämä suuri, vanha talo alkaa tulla hurjan hauskaksi ja kodikkaaksi, Nancy», hän ihasteli.

Myönnetty odotusaika kului ja Caesar palasi Jalavaharjuun hykerrellen käsiänsä. »Heitä hänet pellolle päineen ja sorkkineen, poikaseni. Miehellä ei ole penniäkään jäljellä. Ja seitsemän kuukautta sitten hän sai kuusituhatta puntaa käteensä. Mutta kuka sitä voi ihmeteliä? Ross on tullut takaisin ja matkustelee nyt ympäri saarta, mukanaan koko joukko nuoria lurjuksia ja kylvää rahaa kuin santaa. Sinun rahaasi, poikaseni, sinun. Ja täällä sinä itse olet ja maailma mulkoilee sinua epäluuloisin silmin. Mutta sinulla ei ole mitään hätää. Nöyrät perivät maan, tiedäthän. Ohhoh, Jumala toteuttaa sanojansa ja lupauksiansa yhä enemmän ja enemmän, poikaseni, enemmän ja enemmän. Katsopas nyt tuotakin. Mustaa Tomia. Hän on pitänyt suurta suuta, mutta tänä aamuna hän joutui pormestarin eteen syytettynä noituudesta ja petoksesta ja asia jäi kihlakunnan oikeuden ratkaistavaksi. Jumala varjelkoon häntä hirsipuusta ja helvetin tulesta. Totisesti on tämä herätyksen aika. Jumala puhui minulle silloin merkkien ja tunnustähtien kautta, kun kehoitin sinua panemaan rahasi tuohon kiinnitykseen. Sanotaanhan sanassa: »Minä olen muuttava kuparin kullaksi.» Heitä hänet ulos, poikaseni, päineen ja sorkkineen.»

»Ettekös te sanonut minulle, että vanha Ballawhaine on saanut halvauksen?» sanoi Pete.

»Sanoin kyllä; mutta hän nyt on niin suuri ja suurellinen, hänkin kerran saa kokea, miltä tuntuu», hymyili Caesar.

»Simson oli voimakas mies ja Salomon oli viisas, mutta silloin kun heillä ei ollut rahaa, eivät he voineet velkojansa maksaa», tuumi Pete.

»Koettakoon saada apua pojaltansa», kivahti Caesar.

»Niinhän hän tekeekin», väitti Pete. »Ja minä aion antaa hänen kuolla omassa vuoteessaan. Jumala suokoon hänelle hänen syntinsä anteeksi.»

Talvi tuli ja Pete ajatteli ostaa itsellensä pienemmän veneen, jota hän saattoi yksinänsä hoitaa voidakseen mennä kalastamaan ja saadakseen siten leipänsä. Sitä tarkoitusta varten täytyi vieläkin vähentää huonekaluja ja hän puhdisti siis kolmannen huoneen. Niinpä otettiin patja pois hänen omasta sängystään, kello katosi hänen taskustaan ja arkihuoneen seinät tulivat paljaiksi, sillä kaikki taulut ja koriste-esineet vietiin pois.

»Yksinkertainen elämä ja tavat ovat kaikista paraat sanon minä, Nancy», selitti Pete. »Minä en ole tottunut tällaiseen komeuteen. Se on tehnytkin minun elämäni niin ikäväksi. Tuota kelloa minä en esimerkiksi koskaan muistanut vetää. Ja höyhenpatjoja, jo nyt jotain. Enkö minä muistaisi, miten pikku äitini meni säkki selässä ja sirppi kädessä leikkaamaan ruohoa lehmälle ja siitä sitä ylettyi kourallinen minunkin alleni. Ettenkö muka saattanut sellaisella vuoteella nukkua? Sen jälkeen en ole koskaan nukkunut niin hyvin.»

Tulos Peten ensimmäisen kalastusviikon työstä oli kaksikymmentä turskaa ja suunnaton molsa. Hän pakkasi turskat laatikkoon ja lähetti ne Crowin mukana laivalle vietäväksi Liverpoolin torille myytäväksi. Molsan hän heitti selkäänsä öljytakkinsa päälle ja kantoi sen kotiin pää olkapäillä ja häntä polvissa roikkuen.

»Kas tuossa», hän huudahti heittäen sen lattialle, »perkaa ja suolaa se, niin on siinä aamiaista kuukauden ajaksi.

Kun hän sai tilityksen Liverpoolista, oli postiosoitukseen merkitty seitsemän shillingiä ja kuusi penceä.

»No, eipä tuolla väliä», sanoi Pete, »minä voitin, ainakin Dan Hommyn — se vanha vekkuli ei saanut kuin seitsemän shillingiä ja yhden pennyn.»

Ilma oli epäsuotuisa, kalastus huonoa, pyydykset menivät epäkuntoon ja Pete alkoi ylistää ravinnon yksinkertaisuutta.

»Tuota minä olen ajatellut», hän sanoi, »minä en ollenkaan ymmärrä, mikä tälle vanhalle saarelle on tullut. Kun minä olin Caesarilla renkinä, söivät kaikki rengit silliä ja perunoita kolme kertaa päivässä. Mutta nyt! Tuoretta lihaa jokaiseksi päivälliseksi. Ja teetä! Tyttöjen pitää saada sitä ehtimiseen — eivätkä edes ollenkaan häpeä! Omasta puolestani minä muistan, miten minun äitini kuiskasi usein: 'Pidäpäs silmällä tietä, poikaseni, sill'aikaa, kun minä laitan itselleni kupin teetä'. Se on aivan totta, Nancy. Luoti teetä ja naula sokeria viikoksi, ja ihmiset kuitenkin sanoivat, että eukko parka eli ylellisesti.»

Ihmisiä oli kielletty ottamasta vuorilta risuja eivätkä lie edes saaneet kerätä turvetta polttoaineekseen; hiilet olivat kalliita, talvi oli kylmä ja Pete alkoi valittaa, ettei hänellä ollut ruokahalua.

»Minun hampaani tulevat niin huonoiksi, Nancy», hän valitti. Ne olivat valkeat kuin maito ja virheettömät kuin neekerin hampaat. — »Joskus minä en ollenkaan voi hienontaa ruokaani. Mutta mitäs siitä, tuota nyt ei kannata surra. Illallista minä en ollenkaan saata syödä ja sillä on kyllä hyvätkin puolensa. Jos sinä, Nancy, tahdot saada hyvän ruokahalun aamiaiseksi, niin älä suinkaan syö muruakaan illaksi, etkä aavista miten suloisia unia silloin näkee. Ihme ja kumma, millaisia päivällisiä ja kekkereitä ja juhlia ja herkkuja saat nauttia unissasi. Mutta jos syöt itsesi täyteen kuin kiiliäinen ennen maatamenoasi, niin lyön vetoa kymmenen yhtä vastaan, että sinua painajainen ahdistaa ja uneksit lakkaamatta kuolevasi janoon. Oh, uni on sentään verraton mestari! Se tekee kerjäläisistäkin kuninkaita.»

Joulu lähestyi. Palvelijat keskustelivat siitä, mitä he saisivat isänniltänsä joululahjaksi ja Pete muisti Nancyä.

»Nancy», hän sanoi. »Minulle on kerrottu, että Liza Billy-ny-Clae saa kaksikymmentä puntaa palkkaa uudessa paikassansa Douglasissa. Hän ei ole hetikään niin hyvä kokki kuin sinä. Älä suinkaan anna tuon pienokaisen olla sinun onnesi tiellä. Hänhän on jo suuri tyttö, ja minä voin ottaa hänet veneeseen mukaan kalastusmatkoilleni. Se voi siellä hyvin nukkua kannen alla kajuutassa ja minä annan hänelle siankyljystä ja hän leikkii ja on niin iloinen ja onnellinen että pois tieltä.» Nancy katsahti häneen, mutta hän ei voinut sitä katsetta kestää, vaan painoi silmänsä maahan.

»Puhutteko te tuolla tavalla päästäksenne minusta, Pete?» kysyi Nancy vapisevalla äänellä. »Onhan minulla musta mekkoni — saanhan minä siitä jotakin kun myyn — minä en ole käyttänyt sitä kertaakaan sitten kuin kirkossa Mummin kanssa sitä seuraavana sunnuntaina, kun saimme Kirrystä tietoja. Enkä minä ole mikään suursyömäri, Pete — en ole koskaan ollut — se täytyy teidänkin tunnustaa. Pala leipää ja juustoa päivälliset kun olette kalassa, enkä pyydä mitään muuta —»

»Vaikene, vaimo, vaikene», huusi Pete. »Vaikene, ennenkuin murrat sydämeni. Minä olen nähnyt rikkaat päiväni, nähnyt myöskin köyhyyteni päivät. Minä olen koettanut molempia ja olen tyytyväinen.»