XXII.

Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen kasvojensa kauhistavan väsynyt ilme ja kalpeus, joka valkean peruukin ja mustan virkapuvun vuoksi oli tavattoman silmään pistävä. Hänen suuret silmänsä leimusivat kuin tuli. »Miekka on huotraansa liian terävä», kuiskasi joku.

Tärkeänä hetkinä voimakkaat ihmiset pitävät kaikki muut ihmiset jonkinlaisen välimatkan päässä. Kukaan ei voi heitä lähestyä. He kulkevat eteenpäin omin voimin ja seisovat tai kaatuvat yksin. Kaikki nousivat ylös Philipin astuessa saliin, mutta kukaan ei tarjonnut hänelle kättänsä. Yksinpä entinen kuvernöörikin kumarsi hänelle vain kuvernöörin istuimelta valtakatoksen alla.

Philip asettui tavalliselle tuomarinpaikalleen kuvernöörin oikealla puolella, sillä vasemmalla puolen istui piispa. Piispan takana oli yliprokuraattorin paikka ja Philipin taakse oli kuvernöörinsihteeri asettunut. Suosionosoitukset, joilla Philipiä tervehdittiin, päättyivät kättentaputukseen, joka vähitellen heikkeni ja häipyi, niinkuin rannasta palaavan aallon kohina. Kun oli syntynyt hiljaisuus, nousi Philip ja kuvernööriin kääntyen virkkoi:

»En tiedä, muistaako teidän ylhäisyytenne, että tänään on lainmukainen käräjäpäivä.»

Kuvernööri hymyili ja naurunhymähdys kävi läpi koko salin.

»Sen jätämme toiseen aikaan», hän sanoi, »tänään meillä on tärkeämpää tehtävää.»

»Suokaa anteeksi teidän ylhäisyytenne», väitti Philip» »minä olen vielä tuomari. Luvallanne annamme kaiken käydä laillista latuaan.»

Seurasi lyhyt äänettömyys, kysyvä katse ja kylmä vastaus: »Tietysti, jos haluatte, mutta teidän velvollisuudentuntonne — —»

Naiset parvekkeella olivat lakanneet löyhyttelemästä viuhkoillaan, edustajat liikahtivat levottomasti tuoleillansa alhaalla salissa.

Oikeudensihteeri tunkeutui esille tuomarinpenkin luo. »Tälle päivälle on ainoastaan yksi juttu, teidän ylhäisyytenne», hän kuiskasi Philipille.

»Ilmoittakaa se julkisesti, sihteeri», määräsi Philip. »Mikä juttu se on?»

Sihteeri selitti lyhyesti: Juttu koski erästä nuoria naista, joka oli koettanut lopettaa päivänsä Ramseyssä ja ollut siitä asti pidätettynä.

»Kuinka kauan hän on ollut vangittuna?»

»Seitsemän viikkoa, teidän ylhäisyytenne.»

»Antakaa minulle kirja, että saan kirjoittaa alle määräyksen hänen vapauttamisestaan.»

Kirja tuotiin tuomarin korokkeelle. Philip kirjoitti alle, antoi sen takaisin sihteerille ja sanoi kääntyen vankilan päällikköön:

»Mutta säilyttäkää häntä siksi, kunnes joku tulee häntä noutamaan.»

Tämän toimituksen aikana oli vallinnut jäätävä hiljaisuus. Kun se oli ohi, alkoivat naiset hengittää vapaammin. »Muistattehan tuon jutun — jätti miehensä ja pienen lapsensa — sittemmin saanut avioeron, kuten olen kuullut — kelvoton olento.» »Ah, kyllä muistan! Eikö häntä kuulusteltu ensimmäistä kertaa juuri samana päivänä, jolloin tuomari sairastui?» »Miehet ovat aina liian helliä kohdellessaan tuollaisia olentoja.»

Philip oli noussut taaskin. »Teidän ylhäisyytenne, minä olen täyttänyt tuomarina viimeisen velvollisuuteni.» Hänen puheensa oli käheätä ja hän näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä.

Entisen kuvernöörin lämpö oli hiukan kylmennyt tämän odottamattoman keskeytyksen aikana. Siitä huolimatta arpi oli kohonnut selvemmäksi hänen otsallansa ja hän nousi hymyillen seisoalleen. Samana hetkenä myöskin kuvernöörinsihteeri astui esille ja asetti kaksi kirjaa hänen eteensä pöydälle — Uuden Testamentin, jonka nahkakannet olivat kuluneet, ja Liber Juramentorum'in, valakirjan.

»Vaikka minä», alkoi entinen kuvernööri, »joka päivä yhä kasvavalla kaipauksella ajattelen niitä katkenneita siteitä, jotka joksikin aikaa olivat kiinnittäneet minua tähän kauniiseen saareen, minulle kuitenkin tuottaa lohdutusta se tieto, että seuraajakseni on nimitetty mies, jonka erinomainen lahjakkuus ja tahraton kunnia ja menneisyys minulle ovat hyvin tunnetut. Hän tulee suojelemaan sitä itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, jota tämä saari on ammoisista ajoista asti saanut nauttia samalla kuin hän edelleen säilyttää ja arvossa pitää sitä uskollisuutta, jota tämä kansa aina on kruunua kohtaan osoittanut. Minä rukoilen Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta hänen hallituksellensa, että hän, jos kerran tulee hetki, jolloin hän on samassa asemassa kuin minä tänä päivänä, voisi yhtä selvään ja kiitollisena muistaa sitä ystävyyttä, jota aina on hänelle osoitettu, ja että hän yhtä suurella kaipauksella kuin minä lausuu jäähyväisensä Man-saaren kansalle.»

Sen jälkeen kuvernööri tarttui virkasauvaan antaen merkin nousta, jota myös heti seurattiin. »Ja nyt, herra», hän sanoi kääntyen hymyillen Philipiin. »Tehdäksemme kaikki lakien mukaan, kuten te sanotte, sallikaa minun ensiksi saada hänen Majesteettinsa valtakirja, jolla teidät on virkaan nimitetty.»

Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Philip sanoi selkeällä, kylmällä äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, minulla ei mitään valtakirjaa ole. Sen valtakirjan, jonka olen saanut, olen palauttanut takaisin. Minulla ei sen vuoksi ole oikeutta tulla asetetuksi kuvernöörin arvoon. Samalla olen eronnut myöskin tuomarin virasta, ja vaikka eronpyyntööni ei vielä ole suostuttu, en minä tosiasiassa ole enää missään valtion virassa.»

Mykkänä hämmästyksestä, ihmettelevin ilmein kaikki tuijottelivat puhujaan. Joku oli noussut ylös tuomarinpenkin takana. Se oli kuvernöörinsihteeri. Hän ojensi kätensä aivan kuin koskeaksensa Philipin olkapäähän, mutta hillitsi itsensä ja astui alas taas.

»Arvoisat neuvosherrat ja kansanedustajat», jatkoi Philip, »te luulette, että olette kokoontuneet katselemaan miestä, joka syöksyy kuolemaa synkempään kuiluun. Olkoon niin. Teillä on kuitenkin oikeus vaatia selitystä ja minä olen täällä antaakseni sen. Mitä olen tehnyt, on tapahtunut omantunnon pakotuksesta. Minä en ole sen aseman arvoinen, mikä minulla on, vielä vähemmän olen sovelias siihen asemaan, mitä minulle on tarjottu.»

Philipin takaa kuuluva epäselvä huudahdus keskeytti häntä hiukan.

»Ah, älkää luulko, vanha ystävä, että minä tässä puhun turhanpäiväisesti alentaen omia ansioitani. Mieluummin olisin toivonut, ettei minun olisi tarvinnut puhua selvemmin, mutta mikä on välttämätöntä, sen täytyy tapahtua. Teidän ylhäisyytenne on puhunut minun tahrattomasta kunniastani. Suokoon Jumala että niin olisi, mutta synti on kuitenkin sen syvästi tahrannut.»

Hän vaikeni, koetti alkaa uudelleen ja vaikeni taas. Sitten hän jatkoi täydellisen hiljaisuuden vallitessa hiljaa ja koruttomasti: »Minä olen viettänyt kaksinaista elämää. Sen elämän rinnalla, jonka te olette nähneet, on ollut toinen — Jumala yksin tietää, kuinka täynnä se on ollut väärintekoja, alhaisuutta ja häpeää. Minun velvollisuuteni ei ole sekoittaa ketään muuta tähän tunnustukseeni. Riittäköön, kun sanon, että menestykseni ja urani on perustettu petokseen ja ryöstöön, että olen pettänyt sen naisen, joka on rakastanut minua koko sydämestään ja että olen ryöstänyt sen miehen, joka on luottanut minuun kaikesta sielustaan.»

Ihmiset alkoivat hengittää kuuluvasti. Joku veti tuoliansa puhujan takana. Kuvernöörinsihteeri oli noussut jalustalle. Hänen punakoilla kasvoillansa kuvastui voimakas mielenliikutus.

»Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne», hän alkoi epävarmasti ja sammaltaen syvällä bassoäänellänsä, »ehkä teidän ylhäisyytenne tietää samoinkuin me kaikki tällä saarella tiedämme, että hänen kunnianarvoisuutensa on juuri äskettäin toipunut pitkällisestä ja vaikeasta sairaudesta, johon ylenmääräinen työ ja liiallinen velvollisuudentunto on ollut syynä ja että — tosiasiassa, että — no, ettemme peittelisi totuutta, että — —»

Sanomaton helpotuksen huokaus kuului koko salissa ja kuvernööri, jonka kasvot olivat valahtaneet hyvin kalpeiksi, nyökytti hyväksyvästi päätänsä. Mutta Philip vain hymyili surullisesti päätänsä pudistaen.

»Minä olen ollut sairas», hän myönsi, »mutta en siitä syystä, kuin tässä on sanottu. Jumalan oikeudenmukainen rangaistus on kohdannut minua.»

Kuvernöörin kirjuri laskeutui takaisin.

»Tuli se hetki, jolloin minun täytyi istua oikeutta ja tuomita omaa syntiäni, hetki, jolloin hän, joka oli menettänyt kunniansa luottamuksesta minuun, seisoi syytettynä minun edessäni. Minä, joka olin ollut ensimmäinen syy hänen onnettomuuteensa, istuin tuomarin penkillä tuomitsemassa häntä. Hän on nyt vankilassa ja minä olen täällä. Sama laki, joka on tuominnut hänelle häpeällisen rangaistuksen, on kohottanut minut kunniaan ja valtaan.»

Ääretön hiljaisuus, kylmä kuin aamu ennen päivän sarastusta, vallitsi salissa. Sukkelalla vaistolla, joka valtaa joukot suurina hetkinä, ihmiset ymmärsivät sinä hetkenä kaiken — epäpuhtauden sen miehen luonteessa, joka oli näyttänyt niin puhtaalta, alhaisuuden ja valheen siinä elämässä, joka oli näyttänyt niin jalolta.

»Kun kysyin itseltäni, mitä minun nyt olisi tehtävä, oli minulla ainoastaan yksi ratkaisu valittavana. Minun oli aivan mahdotonta istua oikeutta, koska itse olin väärä ja samalla tulin ajatelleeksi korkeampaa tuomioistuinta, jonka edessä kerran saisin kaikesta vastata. Minun täytyi lakata olemasta tuomari. Mutta tämä turvasi vain elämäni tulevaisuudessa, mutta ei rangaissut minua entisyydestäni. En voinut antautua maallisen oikeuden rangaistavaksi, koska en ollut rikkonut maallista lakia vastaan. Ulkonainen laki ei voi asettaa ihmisen omaatuntoa tilille. Se täytyi hänen itsensä tehdä.»

Hän vaikeni taaskin ja jatkoi sitten tyyneesti: »Minun tuomioni on tunnustaa julkisesti syntini ja kieltäytyä kaikista niistä maallisista eduista, jotka olen ostanut toisten kärsimysten hinnalla.»

Ei ollut enää mahdollista epäillä hänen sanojensa merkitystä. Hän oli tehnyt syntiä ja korjannut synnistänsä sadon. Se sato oli tuottanut hänelle suuria ja loistavia etuja, mutta nyt hän oli luopunut niistä. Kunnianhimoisimmatkin unelmat olivat täyttyneet, ihmeet elämässä toteutuneet, maailma lepäsi voitettuna hänen jalkainsa juuressa, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Kylmä hiljaisuus salissa oli muuttunut lämpimäksi kunnioitukseksi. Hän kääntyi valamiehiin, mutta kaikkien silmät olivat maassa. Silloin hänen omakin katseensa painui.

»Kunnioitettavat neuvostoherrat, te, jotka olette palvelleet kunnialla tätä saarta niin kauan, ehkä te moititte minua siitä, että olen kutsunut teidät kuulemaan tänne tätä tunnustusta. Mutta jos te tuntisitte sen kiusauksen, joka houkutteli minua pakenemaan ja jättämään tunnustuksen tekemättä, kääntämään selkäni menneisyydelle, heittämään kaikki kohtalon syyksi, syyttämään elämää ja olosuhteita ja vakuuttamaan itselleni, etten voinut menetellä toisella tavalla, niin te uskoisitte, että se ei ollut helppoa ja Jumala tietää, ettei se ollut myöskään turhaa, että vaivasin teitä tulemaan tänne näkemään nousuani häpeäpaaluun.»

Hän kääntyi uudestaan yleisöön.

»Arvoisat maanmieheni, hyvät naiset ja herrat, teille, jotka olette osoittaneet minulle niin suurta hyvyyttä, niin paljon enemmän ystävyyttänne kuin luonteeni oikeuttaa tai käytökseni ansaitsee, teille sanon jäähyväiseni; mutta en sano niinkuin se, joka lähtee maasta pois. Kun minä voitin mielitekoni karata tunnustamatta, voitin samalla halun ollenkaan lähteä täältä pois. Täällä, jossa elämäni on luhistunut raunioiksi, täytyy myöskin uuden elämäni alkaa. Vain täällä se on myöskin oikea. Tällä saarella, jossa kaikki tuntevat lankeemukseni, on tapahtuva nousemisenikin — se on oikeus ja kohtuus — nouseminen, joka vaatii ankaraa taistelua, surua ja kyyneleitä. Mutta jos se tapahtuu, tapahtuu se oikealla tavalla. Se voi viedä vuosia, monia vuosia, mutta minä tahdon odottaa — olen valmis tekemään työtä. Ja samalla hän, joka oli arvokas jakamaan korkeimman kunniani, tahtoo jakaa myöskin syvimmän alennukseni. Sellainen on kaikkien naisten osa — Jumala siunatkoon ja tukekoon heitä!»

Hänen syvä liikutuksensa tarttui kaikkiin.

»Ehkä te pidätte minua surkuteltavana. Elämässäni on ollut hetkiä, jolloin todellakin olen ollut surkuteltava, mutta ne ovat olleet niitä aikoja, niitä synkkiä hetkiä, jolloin teidän ylenmääräinen kiitollisuutenne on osoittanut minulle suunnatonta suosiota ja huomaavaisuutta, ja minua on lakkaamatta seurannut varjo, joka on huutanut: »Philip Christian, ne pitävät sinua oikeana tuomarina — sinä et ole oikea tuomari; ne luulevat sinua rehelliseksi mieheksi — sinä et ole rehellinen mies.» Älkää surkutelko minua nyt, kun synkät hetket ovat ohi, kun uusi elämä on alkanut ja kun vihdoinkin saan kuunnella oman sydämeni ääntä, joka on aina ollut Jumalan ääni.»

Hänen silmänsä loistivat, hänen suunsa hymyili.

»Jos tietäisitte, kuinka vähällä olin antaa asioitten kulkea sitä latua, jolle ne olivat lähteneet, peitellä syyllisyyteni, salata todellinen luonteeni, elää häpeässä ja kuolla teeskentelijänä, te pitäisitte nyt onneani kadehdittavana. Hyvästi, hyvästi, Jumala teitä siunatkoon!»

Ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, että hänen äänensä oli vaiennut, hän oli kadonnut tuomarin korokkeelta ja tuomarin tuoli oli tyhjä. Silloin ihmiset katsoivat liikutettuina toistensa hämmästyneitä kasvoja. He seisoivat yhä, sillä kenenkään mieleen ei ollut johtunut istuutua.

Mitään puheita ei enään pidetty sinä päivänä. Virkkaamatta sanaakaan tai antamatta pienintäkään merkkiä, kuvernööri laskeutui alas paikaltaan ja juhlallisuus oli loppunut. Kaikki siirtyivät ovea kohti. »Suuren hinnan hän tuosta kaikesta on maksanut», ajattelivat miehet. »Kuinka paljon hän onkaan häntä rakastanut», ajattelivat naiset.

Sinä hetkenä löi vanha, kuningatar Elisabethin aikuinen kello linnan tornissa kaksitoista, ja kalastajat Irlannin vesillä kohottivat riemukkaan hurraahuudon kotona olevan ystävänsä kunniaksi. Voimakas jyrinä kaikui kaupungissa. Sen oli synnyttänyt tykinlaukaus. Sitä seurasi toinen ja vielä kolmas. Ne ammuttiin laivasta, joka juuri kynti merta siitä ohi.

Philip muisti, mitä tuo merkitsi — ne olivat Peten viimeiset jäähyväiset.