VII.

»Keijukaisen» keittiössä tuoksui nyt hiilillä paistettu silli, joka hauskasti sihisi ja pirisi öljyn tihkuessa hiilokselle.

»Ballureen on pitkä matka, rouva Cregeen», sanoi Philip pistäen päänsä sisään ovesta, »Sallitteko minun jäädä illallista syömään kanssanne?»

»Miksei, olette vallan tervetullut», sanoi Caesar laskien suuren kirjansa pöydälle. Nancy Joe alensi huomattavasti kimakan äänensä ja sanoi samaa, ja Mummikin virkkoi: »Olette tervetullut, jos vain tyydytte haukkaamaan meikäläisten ruokaa. Perunoita ja silliä herra Christian; Man-saarelaisen tavallinen illallinen. Nosta pata koukusta, Nancy.»

»No niin, eikös hän itse sitten ole Man-saaren poikia, äiti?» virkkoi Caesar.

»Olen tietenkin, herra Cregeen», sanoi Philip äänekkäästi naurahtaen. »Kuka sitten, ellen minä.»

»Oli häntä manilainen tai ei, niin eipä taida nenäänsä nyrpistää tällaiselle herkkusillille», sanoi Nancy Joe. Hän oli juuri latomassa sillejä suurelle vadille. »Mahtaako tämän veroista saada missään? Ei ainakaan Englannissa, siitä menen takuuseen.»

»Ei todellakaan, Nancy», sanoi Philip yhä aiheettomasti nauraen.

»Ja vaikka olisikin englantilaisilla tällaista silliä, niin eivät nuo raukat kumminkaan ymmärtäisi valmistaa sitä.»

»Eihän ne ymmärtäisi, Nancy», myönsi Mummi. Hän kaatoi perunat suureen läjään paljaalle pöydälle. »Kyllä meidän sietää olla kiitollisia, kun on perunoita ja silliä kolmasti päivässä, mutta ei siitä silti juuri kannata kerskata.»

»Pyydä herra Christiania astumaan pöytään, äiti», sanoi Caesar. »Käykää istumaan, käykää istumaan. Tässä saatte lasin kirnupiimää. Anna veitsi ja haarukka, Nancy. Ei meikäläiset ole tottuneet veitseen ja haarukkaan silliä syödessä. Vielä lautanen herra Christianille, herrat syövät mielellään lautaselta. No nyt syökää, ja maistukoon ruoka — mutta mihin jäikään ystävänne?»

»Petekö?» Oh! hän ei ole kaukana.» Nyt herkesi Philip nauramasta ja alkoi heittää merkitseviä silmäyksiä Mummiin ja Nancy Joehen.

Caesar katsahti ympärilleen puoliksi kuorittu peruna hyppysissään. »Entä tyttö — missä on Kate?» kysyi hän.

»Ei hänkään kaukana ole», sanoi Philip yhä merkitsevämmin vilkuttaen. »Mutta älkää olko huolissanne heistä, herra Cregeen. He eivät kaipaa illallista. He herkuttelevat paremmalla kuin — kuin sillillä.» Tätä sanoessaan hän nielaisi kulauksen kirnupiimää naurahtaen uudestaan.

Caesar, jolla oli peukalon ja etusormen välissä sillin pala matkalla suuhun, kohotti päätänsä ja tuijotti Philipiin. »Sanoitteko jotain, herra Christian?»

Nyt purskahti Philip aivan hillittömään nauruun.

Tuntui huojentavan, kun sai nauruun upottaa sisässään riehuvan myrskyn.

»Mikä ihme poikaan on mennyt?» mietti Mummi..

»Onko hullu koira purrut häntä?» mietti Nancy.

»Sanoinko minä jotain!» huudahti Philip, »sanoin tietenkin. Sitä varten minä tänne tulinkin, herra Cregeen — tulin tänne Peten puolesta puhumaan. Hän on rakastunut tyttäreenne, Caesar, ja anoo teidän suosiollista lupaanne naida hänet.»

»Herra hyvästi siunatkoon!» kirkui Nancy Joe.

»No, voi minun päiviäni!» mutisi Mummi.

»Peter Quilliam!» sanoi Caesar, »kuulinko oikein?»

»Kuulitte, herra Cregeen, juuri Peter Quilliam», vastasi Philip uljaasti. »Ystäväni Pete on tosin yksinkertainen, karkea kansanmies ja vailla suurta sivistystä, mutta hän on koko saaren paras mies. Kas niin, Caesar, antakaa suostumuksenne ja tehkää nuoret onnellisiksi.»

Hän oli vähällä takertua viimeisiin sanoihin, mutta Caesarin tutkisteleva katse piti häntä pystyssä.

»Minähän hänet kadulla korjasin, kuten sanotaan», virkkoi Caesar.

»Sen teitte, herra Cregeen, sen teitte. Aina minä olen teitä pitänyt arvostelukykyisenä miehenä, Caesar. Mitä te sanotte Mummi? Kyllähän Caesar pystyy arvostelemaan kunnon poikaa, niissä vain sellainen on.»

Taas hän viekkaasti vilkutti silmillään, ja Mummi vastasi: »Kyllä kaiketi, enhän minä sitä kiellä.»

Caesar istui suorana kuin varras ja tuikeana kuin vanha huuhkaja. »Ja talostani lähtiessään hän oli nenäkäs ja hävytön.»

»Mutta ei poika mitään pahaa tarkoittanut, isä», puhkesi Mummi sanomaan; »sinähän ensin hänet maantielle ajoit.»

»Älä sinä puutu miesten asioihin, äiti, pysy vain omissasi», sanoi Caesar. »Niin, pilkallisia sanoja ja synnillistä puhetta sain minä palkakseni siitä pojasta.»

»Petestäkö?» huudahti Philip epäuskoisesti; »eihän toki, hänhän puhelee teistä niin kauniisti kuin olisi rukouskirjasta ottanut sanansa.»

Caesar puhisi. »Vai niin? Sieltä hän kai sitten on kirouksensakin lainannut.»

»Pete ei kiroa ketään», sanoi Nancy Joe pöydän takaa. »Hyvä poika hän oli kaikin puolin, eikä teillä sen jälkeen ole ollut toista hänen vertaistaan.»

Caesar käännähti verkalleen hänen puoleensa sanoen ankarasti: »Missä hanhia, siellä likaa, ja missä vaimoväkeä, siellä lörpötystä.» Sitten hän jälleen kääntyi Philipin puoleen ja sanoi kunnioittavaksi tekeytyen: »Uskallanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka on tavallinen tällaisissa tapauksissa. Kuinka suuri on hänen omaisuutensa?»

Philip pudotti kädestään veitsen ja haarukan. »Omaisuusko? En ole todellakaan ajatellut, että te…»

»Vai ette?» sanoi Caesar. »Meidän laitamme ei ole kuten Israelin lasten korvessa, ei meille sada taivaasta mannaa kahdesti päivässä. Ja vaikkemme muuta saisikaan kuin silliä ja perunoita, niin kolmasti päivässä sitä kumminkin tarvitsemme, ymmärrättekö?»

Vaikka Philip teki urheata vastarintaa, ei hän voinut olla tuntematta huojennuksen tunnetta. Kohtalo astui väliin, tyttö ei ollut Petelle määrätty. Ensimmäisen kerran keittiöön tultuaan hän hengitti vapaasti ja syvästi. Mutta sitten tuntui omantunnon pistos, hän oli tullut Peten puolesta puhumaan ja hänen täytyi pysyä uskollisena hänelle; hänen täytyi pitää puoliansa, kumota kaikki mahdolliset vastaväitteet ja puhua vakuutuksen voimalla. Hänelle juolahti äkkiä mieleen koettaa nujertaa Caesarin vastustus Raamatun sanoilla.

»Mutta mitä sanoo pyhä Raamattu, herra Cregeen, 'älkää surko huomisesta päivästä'…»

»Sitä samaa sanoi Johnny Niplightlykin, herra Christian, kun hän sytytti tulen kuivausuunin alle toissa iltana ja poltti kaiken kauran ennen aamun tuloa.»

»Mutta katsokaa kedon liljoja…»

»Minä olen niitä katsonut, hyvä herra, mutta yhtäkaikki minun on työtä tekeminen ja äidin täytyy kehrätä.»

»Eikö sitten Petekin pysty ahertamaan», sanoi Philip rohkeasti. »Häntä parempaa poikaa ei ole koko saarella; laiska ei hän ole nimeksikään ja hän voi ansaita elatuksensa vaikka missä.»

»No, millä hän sitten nyt ansaitsee elatuksensa?» kysyi Caesar.

Philip mietti vastausta ja sanoi sitten. »Nykyjään hän tosin vain auttaa minua veneen hoidossa, herra Cregeen.»

»Ja mitä hän ansaitsee? Ruokansa ja juomansa ja ehkä jonkun kolikon, vai? Veneen te luultavasti jonakin päivänä myytte ja lähdette itse Englantiin ja miten käy silloin hänen? Menköön tyttö vaikka paikalla keppikerjäläisen kanssa naimisiin.»

»Mutta olethan sinä itsekin avun tarpeessa, isä», sanoi Mummi. »Olet niinkin; seurakunta vie paljon aikaa, ja kun ikä alkaa sinua painaa, niin ei haittaisi…»

»Anna pojalle sekä mylly että tyttö, se kai on tarkoituksesi?» sanoi Caesar. »Ei toki, sellainen pässinpää en sentään ole. Minä voisin saada rikkaita vävyjä, perijöitä, joilla on viisikymmentä tynnyrinalaa maata ja enemmänkin — tietäkää se. Herra on ihmeellisesti siunannut minua kaikella. Minua ei haluta syöttää toisten lihavia sikoja.»

»Niinpä juuri, Caesar», sanoi Philip; »teillä on varaa naittaa tyttärenne köyhälle pojalle, ja onhan Pete…»

»Niin tiukka ei vielä ole linnuista, että tuhlaisin ruutia variksiin», sanoi Caesar.

»Poika on niin hyväntahtoinen yhtäkaikki», virkkoi Mummi, »ja kuinka hyvä hän oli äidilleen, poloiselle — oli ihan ihmeellistä.»

»Sen vaimon minä tunsin», sanoi Caesar. »Olinhan itsekin luomassa multaa hänen haudalleen. Tulesta temmattu kekäle hän oli, mutta harhateillä hän vaelsi elämänsä aikana. Ja mitä on poika itse? Hän on synnin hedelmä ja nimetön? Äpäräpoika eikä muuta! Sellaisista minä pysyn erossa.»

Vastakkaiset tunteet olivat tähän asti repineet Philipiä. Hän ei pystynyt Caesarin kanssa ottelemaan logiikan väittein eikä miekkailemaan raamatunlausein. Paholainen oli kuiskutellut hänelle korvaan: »Parasta on, että jo herkeät.» Mutta nyt oli tullut hetki hänen voittaa sekä itsensä että Caesar. Viimeiset sanat kuultuaan, hän nousi pystyyn raivostuneena huutaen: »Mitä! Sanotte olevanne kristitty ja yhtäkaikki rankaisette lasta vanhempain synnin tähden! Vai nimetön! Suokaa minun teille ilmoittaa, herra Caesar Cregeen, että taivaassa tunnetaan nimi, joka on nimettömyyttä huonompi, ja se on ulkokullatun nimi.»

Tätä sanoessaan hän työnsi tuolinsa syrjään ja oli aikeissa lähteä, mutta Caesarkin nousi ja sanoi leppeästi:

»Tulkaa ravintolan puolelle saamaan suuhunne jotain.» Sitten hän silmäili Philipin lautasta väkinäisesti naurahtaen ja sanoi: »Tehän olette kääntänyt vain sillinne — se tietää pahaa.» Ja laskien kätensä Philipin olalle hän lisäsi matalammalla äänellä: »Teitä en tahtonut loukata, herra Christian, enkä suo pojallekaan mitään pahaa, mutta uskokaa minua, että jos tammassa on jokin vika, niin ei varsakaan ole vapaa siitä.»

Philip poistui sen enempää sanomatta. Kuu oli nousemassa hänen astuessaan ovesta ulos. Rappusilta vähän matkan päässä lehahti hämärässä varjossa joku hänen ohitseen vallattomasi! nauraen. Peten tapasi hän tiellä odottamassa ähkien ja puhkien kuten taannoin, mutta nyt aivan toisesta syystä.

»Luulenpa että piru itse on mennyt tyttöön», sanoi Pete. »On mahdotonta saada häneltä kunnon vastausta.» Hän oli ajanut Katea takaa pakottaaksensa hänet vastaamaan ja tämä oli livistänyt pakoon portista. »Mutta mitä sait aikaan vanhuksen luona, Phil?»

Silloin Phil kertoi hänelle, miten hänen tehtävänsä oli epäonnistunut — kertoi peittelemättä, mutta hellästi lieventäen kovat sanat, mutta paljastaen koko totuuden. Sitä tehdessään selvisi hänelle, ettei hän ollut ensinkään niin pahoillaan kuin huonojen uutisten tuojan olisi pitänyt olla. Pimeässä hän tunsi suunsa vääntyvän pahaan nauruun, eikä hän pakottamallakaan saanut sitä ilmaisemaan mielipahaa.

Iloinen nauru kuoli Peten huulilta ja hän kuunteli ensin äänettömänä ja sitten hiljaa voihkien. Philipin huomauttaessa hänelle, että hänen köyhyytensä oli hänen onnettomuutensa syy, virkkoi hän: »Niinpä niin, enhän minä ole enemmän arvoinen kuin puulusikka.» Philin kertoessa hänelle Caesarin kaivelleen esille heidän vanhan riitansa, mutisi hän: »Minä olen aina ollut musta lammas, siinä koko juttu.» Ja Philin viitatessa siihen, mitä Caesar oli sanonut hänen äidistään ja hänen omasta syntyperästään, kohosi valittava huokaus hänen sielunsa sisimmästä ja hän polki jalallaan kiviä sanoen : »Sitä hän vielä saa katua, saa kuin saakin.»

»Älä huoli siitä niin kovin pahastua — on surkeata tätä tällaista sinulle kertoa», sanoi Phil; mutta hän tiesi luon iljettävän hymyilyn yhä väreilevän huulillaan ja häntä inhotti oman äänensä kaiku.

Pete ei huomannut sen onttoutta. »Jumala sinua siunatkoon, Phil», virkkoi hän; »sinä olet tehnyt voitavasi, sen tiedän. Ellen olisi yhtä köyhä kuin mieleni on masentunut ja ellei olisi väärin tyttöä kohtaan, niin minä huolisin viisi äijän suostumuksesta.»

Kotvan aikaa seisoi hän siinä ääneti murennellen sormillaan puutarha-aidan maalattuja nappuloita kuin tulitikkuja. Sitten hän äkkiä virkkoi päättävästi: »Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.»

»Mitä sitten?» kysäisi Philip.

»Minä lähden ulkomaille; lähden Kimberleyhin.»

»Älä hulluttele!»

»Lähdenpä niinkin ja paikalla. Kuulithan, mitä nuo miehet tänä iltana puhuivat — Manin poikia lähtee sinne aamulaivassa? No niin, minä lähden mukaan.»

»Ja sinä puhut köyhyydestäsi», sanoi Phil. »Se matka veisi sinulta kaiken, mitä omistat.»

»Enemmänkin», sanoi Pete; »mutta sinulta saan kyllä lainaksi puuttuvan rahan pilettiin. Se tietää velkaantumista, mutta yhdentekevää. Hukkuva ei pelkää sadetta. Kyllä minä siellä ansiota saan.»

Eräässä yläkerran ikkunassa näkyi nyt valoa ja Pete ravisti nyrkkiänsä sille huudahtaen: »Hyvästi, mestari Cregeen. Nyt minä lähden muille maille. Kerran te olitte isäntäni, mutta silti en aina ole oleva palvelijanne — en teidän enkä kenenkään muunkaan.»

Kaiken aikaa Philip tunsi helvetin tulen raivoavan sisässään. Käsi, joka oli hellittänyt otteensa, kun hän vihaisesti tiuski Caesarille, kouristi häntä uudelleen. Paholainen kuiski hänen korvaansa: »Päästä hänet menemään, lainaa hänelle rahat.»

»Lähdetään matkaan, Pete», änkytti hän, »äläkä hulluttele.»

Mutta Pete ei kuullut. Hän oli astunut pari askelta eteenpäin tallipihalle asti; hänen katseensa seurasi valoa. Se liikkui ikkunasta ikkunaan pitkin pimeätä seinää. »Hän on ottanut isän kynttilän», mutisi hän. »Nyt hän on siellä», sanoi hän hellästi. »Ei, hän lähti jo. Nyt hän taas tuli takaisin.» Hän otti kudotun lakin päästänsä ja pyöritteli sitä käsissään. »Jumala häntä siunatkoon», mutisi hän. Hän laskeutui polvilleen maahan. »Ja varjele häntä minun poissaollessani.»

Kuu kohosi hopeanhohtavana taivaankannelle ja suuri rauha ja hiljaisuus vallitsi ylt'ympäri. Philip vetäytyi syrjään ja käänsi kasvonsa pois.