XII.
Reading edition
Sinä hetkenä vaikeni päivä Transvaalin erämaassa.
Sitä mukaa kuin pimeys hävisi, laajeni lakeus yhä avarammaksi, kunnes erämaa oli kuin rannaton meri. Ei ainoatakaan pensasta, ei polkua ollut näkyvissä, ainoastaan joku matala hirsihökkeli siellä täällä kaukana toisistansa ilmaisi, että buurit olivat sinne rakennelleet uudisasuntojansa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, eikä näkynyt, pienintäkään pilvenhattaraa taivaalla, kun yö hiipi hiljaa tiehensä peläten muuten herättävänsä nukkuvan aamun.
Tämän sieluttoman äärettömyyden yli kulki peitetyt vankkurit, joita neljä hevosta veti kitisevistä ja kalisevista rautavitjoista. Aisalla istui poika sivuttain heilutellen riippuvia jalkojansa ja kiskoen iloisesti vihellellen ohjaksista. Sillä vankkureissa makasi tuskissansa kylkeen haavoittunut mies ja eräs vanha buuri vaimoineen seisoi hänen vierellänsä. Sairas kärsi kauheita tuskia ja puheli kuumehoureissansa.
»Näettekö, pojat? Ettekö te näe niitä?»
»Näe, mitä, poikaseni?» kysyi vanha buuri yksinkertaisesti ja kurkisti ulos musliiniverhoisesta pienestä akkunasta.
»Tuolta näkyvät kaivosten varustukset. Katsokaa! Rautaiset kattopellit kiiltävät. Ja tuolla ovat kuonakasat. Pääsemme sinne tuossa paikassa. Anna hevosen maistaa piiskaa, poika, ja lisää vauhtia!»
Koska vanhassa buurissa ei ollut kuumetta, ei hän luonnollisesti voinut mitään nähdäkään.
»Mitä luulet, vaimo, hänen näkevän?»
»Mitä hän näkee, sinä tyhmä, kun pitää päätään tuolla tavalla tyynyissä?»
Veren kohistessa korvissansa sairas mies huudahti uudestaan:
»Kuunnelkaa! Ettekö kuule? Se on koneitten ääni! Iske piiskalla ja anna soida! Matkaan!» Ja tajuttomana hän hypisteli peitteensä reunaa sormillansa.
»Poika-parka! Kiihkeästi hän haluaa päästä rannikolle. Mutta mahtaako hän elää, että voi vielä nähdä huomisen päivän, mitä arvelet, vaimo?»
»Jumala tietää, Jon — Jumala yksin tietää.»
Ja erämaa näytti äärettömältä, ja meri laivoineen oli kaukana eikä tasangosta, jota peitti ruoho, kivet ja hiekka kohonnut mitään erotaksensa maasta taivaan rantaa vastaan — eikä näkynyt mitään muuta kuin rannaton erämaa, joka hohti vihreällä ja purppuralla. Kaikki oli niin kuollutta, ettei ainoakaan lintu laulanut, tuskinpa itse Jumalakaan saattoi olla täällä.