XI.

Toisena aamuna tämän kauhean yön jälkeen ilma oli tyyni ja täynnä meriruohon tuoksua; taivas oli puhdas ja pyöreä kuin merisimpukan kuori ja punertava kuin kaukainen tulenliekki. Meri oli äänetön ja tyyni, vuoret näyttivät kokonaan unohtaneen myrskyn, ja maa ja meri lepäsi kuin nukkuva lapsi.

Tällaisena tyynenä ja hiljaisena aamuhetkenä Kate tuli takaisin tuntoihinsa. Tajunta oli hiljalleen palannut, aivan kuin vene lipuu mereltä tyynellä säällä satamaan, ja kun hän heräsi, hänen korvissansa kuului ääni, joka tuli kuin laivarannasta kaukaa. Tuo ääni oli samalla tuttu ja outo. Se oli kuin ystävän ääni, jonka hän ensi kerran kuuli pitkän ajan jälkeen. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa ja kuitenkin tuntui, kuin se olisi koputtanut hänen sydämensä ovelle. Hän sulki silmänsä ja kuunteli, sitten hän avasi ne taas ja katseli ympärillensä.

Valo tuli kuin pilvien takaa ja kuitenkin se häikäisi, aivan kuin silmien edessä olisi välkytetty kiiltävää kangasta. Mummi istui hänen vuoteensa ääressä neuloen äänettömänä.

»Miksi sinä istut täällä, äiti?» kysyi Kate.

Mummi heitti neuleen syrjään ja tarttui esiliinaansa. »Jumala olkoon kiitetty, lapsi tulee tuntoihinsa!» hän sanoi iloissansa.

»Onko mitään tapahtunut?» kysyi Kate. »Mikä aika nyt on?»

»Maanantai-aamu, rakkaani, Jumala olkoon ylistetty armostansa!» huudahti Mummi.

Taaskin kuului sama tuttu ääni. Se kaikui portailta päin. »Kuka tuo on?» kuiskasi Kate peloissansa.

»Se on Pete itse, Kirry. Niin, terveenä ja reippaana — hän on tullut.»

»Pete», huudahti Kate kauhuissansa.

»Niin, rakas, rakas lapsi, ihan ilmi elävänä, hän on tullut takaisin. Hänellä ei toki ole mitään hätää! Ei ole ollenkaan kuollut, vaan on arvokkaampi kuin kaksikymmentä muuta miestä, ja hän se sinut myrskystä pelasti.»

»Mistä myrskystä?»

»No, hirveästä myrskystä, lapsikulta! Olihan sellainen myrsky, ettei sitä ole nähty moneen vuoteen tällä saarella.

— Hän löysi sinut noidan tuvasta laaksorotkon viereltä. Sinä tietysti eksyit myrskyssä eikähän se ole ihmekään. Mutta minä kutsun isän. Isä! isä! No, mieshän on kuuro kuin halko. Isä-ä!» huusi Mummi juosten edestakaisin sängyn ja portaitten väliä melkein päästänsä pyörällä.

Alhaalla syntyi liikettä ja ääni portaissa sanoi: »Tätä tietä, herra. Astukaa sisään, olkaa hyvä!»

»Kuuletkos, Kirry?» huudahti Mummi pistäen päänsä oven raosta ulos. »Siinä on mies itse. Hän on istunut alimmalla portaalla kuin vanha vahtikoira ja vartioinut, ettei kukaan saisi sinua häiritä. Jalompaa vahtikoiraa ei ole maailmassa, eikä hän ole viime yönä saanut unenrahtuakaan silmiinsä. Hän on pelastanut sinun henkesi, rakas lapsi. Hän se oli — hän eikä kukaan muu — Herra olkoon kiitetty.»

Kun noidan tölliä mainittiin, oli Kate muistanut kaiken. Hän nojasi tyynyjä vasten ja huusi tuskassa valittaen: »Miksi hän ei antanut minun kuolla?»

Mummi nauraa hykersi viisaannäköisenä tämän kuullessaan ja pyyhki esiliinansa kulmalla silmiänsä. »Nyt sen huomaa, että lapsi on saanut täydellisesti tajuntansa. Kun sairas toivoo itsellensä kuolemaa, silloin hän aina paranee. Isä-ä! Mutta minä menen itse alas. Lepää hiljaa, lapseni, lepää aivan hiljaa!»

Mummin mutiseva ääni toisti vielä moneen kertaan portaassa: »Voi rakas, rakas, rakas lapseni!» ja pian kaikui hänen äänensä ankarana alhaalta vanhain lattiapalkkien narskuessa: »Nancy Joe, miksi sinä et toimita sinne ylös mitään suuhun pantavaa?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rouva Cregeen, onko se nyt sittenkin totta!» päivitteli Nancy.

»No, tottapa, totta! Tahdotko antaa lapsiparan paastota kuoliaaksi?»

»Mitä se oli?» kysyi sama tultu ääni taaskin. »Puhuitteko hänen kanssaan siellä maitokamarin ylisillä, Mummi?»

»Kenenkäs muun kanssa, hyvä mies?» vastasi Mummi ja silloin syntyi tavatonta liikettä ja touhua.

»Oi, mikä riemu! Oi, mikä suunnaton ilo! Herra minua varjelkoon, Mummi, minä ajattelin, etten enää ikinä kuulisi hänen ääntänsä.»

»Pois tieltä!» huusi Nancy aivan kuin sysäten jotakin asettaessaan kattilaa tulelle. »Nuo miehet ne sitten ovat koko laitoksia! Niiden rinta ei liiku enempää kuin leipä ilman hiivaa.»

»Mutta sinussa, Nancy, on kyllä tarpeeksi hiivaa, varsinkin jos saat hiljaisen miehen. Mutta anna palje tänne — minä panen hiilet hehkumaan.»

Silloin tallusti Caesar sisään pois suunniltansa harmista ja murisi eteiseen päästyänsä: »Myrsky on vienyt puolet kuhilaista takapihasta, äiti.»

»Älkää huoliko, herra», huudahti Pete. »Teidän arvokkain satonne on korjattu yläkertaan.»

»Onko hän tullut tuntoihinsa?» kysyi Caesar. »Ylistetty olkoon Hänen nimensä!»

Ja yli palkeen raivoisan kohinan, puuskutuksen ja vinkunan, yli tulen tohinan ja räiskeen kuului Peten katkeileva ja karjuva ääni lattian läpi yläkertaan: »Minä tulen hulluksi ilosta! Totisesti tulen, eikä kukaan voi minua siitä estää.»

Talo, joka myrskyn jälkeen oli ikäänkuin pidättänyt hengitystään, oli nyt täynnä iloa ja riemua, naurua ja huoletonta puhetta. Ilo alkoi keittiöstä, kiiri portaita ylös, hiipi lattiapalkkeja pitkin ja kohosi katosta korkeuksiin. Mutta Kate makasi vuoteellansa valittaen ja käänsi kasvonsa seinään päin..

Pian ilmestyi Nancy Joe hänen huoneeseensa siistittyään oven ulkopuolella itseänsä, varsinkin moneen kertaan tukkaansa sormillaan sivellen. »No, voi minun päiviäni!» hän huudahti. »Mikä hirveä tyhmyri se olikaan, joka sanoi, että tyttö viettää häänsä kirkkomaalla eikä sisällä kirkossa?»

»Minä se olin», sanoi bassoääni portaitten keskivälillä, ja Nancy sulki oven alkaen sydämensä halusta laulaa Katelle ylistysvirttä Petestä.

»Petehän se niin sanoi», hän puhui. »Sellaiselta jurrikalta et kovin suuria mielenilmauksia voi odottaa, mutta kaikissa tapauksissa hän pelasti sinun henkesi, Kitty. Ainakin tohtori Mylechreest sanoo niin. 'Jos tyttö olisi maannut siellä tunnotonna vielä yhden tunnin', sanoo hän. — Ja voi minun päiviäni, miten ihastunut mies on sinuun, se on kerrassaan ihmeellistä! Koko eilisen päivän hän istui portaan juurella väännellen ja kiemurrellen kuin ankerias laivalaiturilla, ja miten lempeät ja ja ihanat hänen silmänsä olivatkaan! Ja nyt — minun täytyy sanoa — nyt! Kuuletko sinä häntä, Kirry? Minä luulen, että hän halkaisee palkeen. Halkaiskoon vain — hän on ihastuttava nuori mies — hän on kerrassaan… Mutta kuuntele!»

Kuului sihisevä ääni alhaalta ja palaneen haju kohosi ylös. »Mitä minä aina olen sanonut? Ikinä ei voi luottaa siihen, että mies osaisi ottaa vaarin — Nyt ne kuohuttivat sen kattilan.»

Nancy lensi alas ja alkoi kauheasti ripittää Peteä, joka nauroi katketakseen. Seuraava, joka kohosi sairasta oppimaan, oli Caesar. Hän oli riisunut kengät jaloistansa ja sipsutti sukkasillaan, mutta Kate tunsi hänen lähestymisensä hänen raskaasta hengityksestänsä. Astuessaan kynnyksen yli huoneeseen Caesar huudahti komeimmalla saarnaäänellänsä. »Ylistä Herraa minun sieluni ja kaikki, mitä minussa on hänen pyhää nimeänsä!» Ja samassa hengenvedossa hän alkoi ylistää myöskin Peteä.

»Hän pelasti sinut itse kuoleman kidasta ja perkeleen vallasta. Se oli merkki, Katherine, emmekä me voi paremmin tehdä kuin että seuraamme Hengen johdatusta. Hän pelasti sinun henkesi, tyttö, ja sen kautta hän on saanut oikeuden sinuun. Niinpä niin, vaikka minulla onkin vain yksi lapsi, minun täytyy kuitenkin taipua luopumaan hänestä, jos se on Herran tahto. Hän oli aina kuin oma rakas poikani, ja nyt hän on näinä viitenä vuotena ansainnut melkoisen omaisuuden.»

Kirkonkellot alkoivat kumista, ja Kate kohotti hätkähtäen päätänsä ja kuunteli.

»Se on vain tuomarin hautauksen vuoksi, Kitty», sanoi Caesar. »Sen piti tapahtua vasta huomenna, mutta juoppojen ruumiit eivät siedä hautauksen viivyttämistä. Hänet haudataan Lezayren perhehautaan, isänsä, sen vanhan raittiuskiihkoilijan, viereen. Monella hyvällä lehmällä on kehnoja vasikoita, näethän, eikä ihmisen ole hauska kuulla sellaista; mutta kehnostakin lehmästä saattaa tulla hyvä vasikka ja se tuottaa ihmiselle lohtua. Niin ainakin voimme sanoa käyneen Peten suhteen, sillä Herra on pelastanut ja siunannut häntä ja varmalta taholta olen kuullut, että hän on lähettänyt Douglasiin herra Dumbellin pankkiin viisituhatta helisevää kultasovereignia.»

Mummi saapui nyt ylös luoden kupillisen lihalientä, ja Caesar karkoitettiin silloin huoneesta.

»Kuule nyt, oma tyttöseni, nauti tämä terveydeksesi ja sitten minä jätän sinut kokonaan rauhaan», puheli Mummi.

»Jättäkää, jättäkää minut yksin», sanoi Kate lipoen hitaasti keiton ja sitten Mummi lähti kuppi kädessä hänen luotansa.

»Söikö hän sen?» kysyi joku alhaalla.

»Katsokaa, olkaa hyvät», sanoi Mummi riemuitsevalla äänellä, ja Kate tiesi, että tyhjää kuppia näytettiin kaikille.

Kate lepäsi tyynyihin nojaten, kuunteli kellojen soittoa ja värisi. Hänestä tuntui kauhealta, että ensimmäinen ääni, jonka hän oli kuullut tullessansa tavallansa toisesta maailmasta, oli ollut Peten ja ensimmäinen nimi, joka oli huudettu hänen korvaansa, oli ollut Pete. Tuomarin saattojoukko kulki talon ohi. Hän sulki silmänsä ja oli näkevinänsä sen — arkku avoimissa vaunuissa ja miehet ratsastaen molemmilla sivuilla ja sitten hevoset sidottuina johteisiin kirkon aidan ympärille ja joukko kaiken arvoisia ja -säätyisiä miehiä haudan partaalla. Sielunsa silmillä Kate etsi jotakuta tuosta joukosta. Oliko hän täällä? Oliko hän kuullut, mitä hänelle oli tapahtunut?

Hän uinahti hiukan ja heräsi kuullessaan hevosten kavioitten kopsetta tieltä. Samalla hän kuuli kahden miehen keskustelevan.

»Miten hurjan lystiä onkaan tavata sinua! Sähkösanoma? Tietysti et sitä saanut. Minä tiesin, että tapaisin sinut hautajaisissa.» Puhuja oli Pete.

»Sen jälkeen minä ajattelinkin tulla tänne.» Se oli Philipin ääni. Katen sydän tuntui pysähtyvän.

Äänet häipyivät hetkeksi — aivan kuin mehiläisten surina, kun ne katoavat pesäänsä — ja sitten ne alkoivat kuulua voimakkaampina alakerran huoneista.

»Kuinka hän nyt jaksaa, rouva Cregeen?» sanoi Philipin ääni.

»Paremmin, herra — paljon paremmin», vastasi Mummi.

»Hän ei ole vielä menettänyt tajuntaansa?»

»Oi, ei toki!» huudahti Mummi.

»Kun hän oli tajutonna» — Katesta tuntui, että ääni vapisi — »hourailiko hän?»

»No, ei yhtään, ei ainakaan puhunut», vastasi Mummi.

»Jumalan kiitos», sanoi Philip ja Katesta tuntui, että pitkä helpotuksen huokaus pääsi Philipiltä ja kulki läpi ilman.

»Minä en kuullut siitä, ennenkuin tänä aamuna», sanoi Philip. »Postinkantaja kertoi siitä aamiaisen aikana, ja ohikulkiessani minä kävin tohtori Mylechreestin luona. Jos olisin tiennyt — en nukkunut paljoa toissa yönä, mutta jos olisin voinut aavistaa — —»

»Te olette oikein hyvä tytölle, herra», sanoi Mummi, ja kun Kate kuunteli henkeänsä pidätellen hän luuli erottavansa väreilevän vastalauseen.

»Olette kyllä, ja olette aina ollut», sanoi Mummi, »ja sen minä nyt sanon tässä Peten kuullen, sillä hänen tulisi se tietää eikä kuitenkaan tiedä.»

»Enkö minä tiedä?» sanoi toinen ääni — jymisevä ääni — ääni, jossa väreili itku ja nauru. »Mutta minä tiedän sen, Mummi, tiedän yhtä hyvin kuin jos olisin ollut täällä ja nähnyt. Älkää väittäkö, etten minä tunne Phil Christiania. Minä olen ollut hänen kanssaan kesällä ja talvella, enkös ole? Hän on rakennettu sellaisesta aineesta, joka ei murru, äiti, olkoonpa sitten tuuli tahi tyven.»

Kate kuuli taas murtuneen äänen, joka ilmaisi tuskaa ja vastaväitteitä, ja tuskan ja inhon tuntein hän peitti päänsä tyynyihin päästäksensä kuulemasta enempää.