XV.

Philip ei palannut enää Jalavaharjuun. Hän hautasi Nan-tädin isänsä haudan jalkapäähän. Kummallakaan sivulla ei ollut tilaa, kun vasemmalla puolella lepäsi hänen äitinsä ja oikealla seisoi hänen isoisänsä rauta-aitauksella ympäröity patsas. Heidän täytyi sen vuoksi siirtää hopeapajua pari askelta tiehen päin.

Kun kaikki oli ohi, hän palasi yksin kotiin viettäen iltapäivän järjestellen Nan-tädin tavaroita, ja kun hän oli ne varustanut nimilapuilla, hän lukitsi kaikki siniseen kamariin. Ilma oli ollut viime päivinä hyvin huolestuttava. Pilkkuja oli nähty auringossa. Suuria sähköhäiriöitä oli huomattu, ja edellisenä iltana olivat revontulet leimunneet pohjoisella taivaalla. Kun aurinko oli mailleen, menossa, oli läntisellä taivaalla matalalla pilvenjälli hohtaen auringon valossa. Sen yläpuolella leijailivat mahtavat, synkät pilvet ja välistä loisti ihmeellinen valojuova merelle aivan kuin enkeli olisi avannut taivaan oven. Kun sitten aurinko painui piiloon, levisi tulipunainen pilvenmöhkäle poikittain yli taivaan ja kuului kaukainen ukkosen jyminä.

Pysähtyen työssään Philip katseli rannalle ja huomasi miehen ratsastavan hurjaa vauhtia taloa kohden. Tämä oli lähetti, joka saapui kuvernöörin virastosta. Hän pysähtyi portille. Hetkistä myöhemmin hän seisoi huoneessa ojentaen Philipille kirjeen.

Jos joku olisi nähnyt tuomarin hänen ottaessaan kirjeen vastaan, hän olisi saattanut pitää sitä hänen kuolemantuomionaan. Hänen kasvonsa valahtivat kuolonkalpeiksi kun hän rikkoi sinetin ja veti kirjelmän kuoresta. Se oli sisäministeriön valtakirja. Philip oli nimitetty Man-saaren kuvernööriksi. »Minun rangaistukseni, rangaistukseni!» hän ajatteli. Kuta korkeammalle hän kohosi, sitä syvempi oli hänen lankeemuksensa oleva. Se oli julmaa kohteliaisuutta, tuskallista huomaavaisuutta, ja tuo rangaistus oli kauhea. Totisesti hänen tiensä kärsimyksen vuorelle oli jyrkkä. Kykenisikö hän koskaan nousemaan sille?

Lähetti kumarsi ja teki alamaisesti kunniaa. »Pyydän saada tuhannesti onnitella teidän ylhäisyyttänne.»

»Kiitoksia, poikaseni. Menkää alakertaan. Siellä antavat teille jotakin syötävää.»

Jollakin tekosyyllä tuli Jem-y-Lord hetkistä myöhemmin sisään kieppuen iloisena kuin västäräkki. »Kyllä, teidän ylhäisyytenne — Ei, teidän ylhäisyytenne — Aivan niin, teidän ylhäisyytenne.»

Seuraava oli Martha, joka kohtasi hänet portaan päässä reippaasti hymyillen ja syvään niiaten. Ja koko talo, joka äsken oli ollut synkkä ja iloton, tuntui nyt iloiselta ja hymyilevältä, aivan kuin pitkän unettoman yön jälkeen ilostuu nähdessään uuden aamun pillastuvan sisään säleverhojen välitse ja kuulee lintujen visertävän säveleitään häkeissään alakerrassa.

»Kate saa myöskin siitä kuulla», ajatteli Philip.

Hän kirjoitti hänelle pari riviä, ensimmäiset sairautensa jälkeen:

»Pysy rohkealla mielellä, rakkaani; minä olen pian luonasi.»

Tämän, lappusen, joka oli ilman puhuttelusanaa ja allekirjoitusta, hän pisti kuoreen ja kirjoitti osoitteen. Sitten hän meni ulos ja vei sen itse postiin.

Hänen palatessaan leimahtelivat salamat. Hänen teki mielensä kiertää tässä valossa Port Mooarille, kulkea sieltä luolille ja piiloittautua rotkoihin sinne, missä vesilinnut kirkuvat.