XX.

Sinä päivänä, jolloin viljan korjuu lopetetaan, on Man-saaren maanviljelijöillä tapana tarjota illalliset työväellensä ja niille naapureille, jotka olivat auttaneet häntä. Ne ovat jonkinlaiset talkoopidot ja näitä illallisia, joiden kuluessa noudatetaan monia yksinkertaisia ja kauniita juhlamenoja, nimitetään nimellä Melliah. Sinne kutsutaan seurakunnan kirkkoherra ja jos perheellä on joku ylempään luokkaan kuuluva kansanomainen tuttava, pyydetään hänetkin vieraaksi. Caesarin Melliah-juhla sattui noin viikon päästä myllykohtauksen jälkeen, ja osaksi rangaistaksensa Katea, osaksi myös saadakseen itselleen kunniaa, Caesar kutsui Philipin vieraaksensa.

»Hän varmaankin tulee», riemuitsi Kate salaa sydämessänsä, »minä olen aivan varma, että hän tulee», ja mielessään tämä varmuus hän riensi juhlapäivänä omaan huoneeseensa pukeutumaan. Hänen tuli voittaa Philip tänä päivänä tai menettää hänet iäksi. Tämä päivä tulisi asettamaan hänet koetukselle — hän tiesi sen. Hän taistelisi elämänsä puolesta ja voittaisi tai menettäisi kaiken. Tässä lopullisessa taistelussa olisi toisella puolen kaikki totunnaiset ennakkoluulot, ihmisten käsitys, että Jumala oli alunpitäen pannut naisen alistettuun asemaan, ja tämä käsitys oli piintynyt kahlehtivaksi tavaksi, ja toisella vain köyhä tyttöparka.

Hän alkoi itkeä, mutta taisteli masennustansa vastaan ja pyyhki pois kyyneleet loistavista silmistänsä. Mitä itkettävää tässä oli? Tahtoihan Philip rakastaa häntä, ja hänen pitäisi, hänen täytyisi.

Päivä oli ihana eikä kello ollut vielä kahta. Nancy oli puhdistanut kaikki päivällisen jälkeen, uuni kiilsi, kengät ja saappaat oli järjestetty riviin hyllylle, vanhat hatut olivat kuin päät huutokaupan portilla, rivissä keittiön seinällä, matto oli lieden edessä, turvetta oli pantu uuniin, kattila kihisi haahloissansa ja koko talo oli uinahtanut ruokalevolle.

Katen akkunasta oli näköala hedelmätarhan ja pihan yli vuoren solaan. Hän näki, miten ohrakuhilaat lisääntyivät katoksessa. Vuorensolasta kulkevaa tietä lähestyi lyhdekuorma, jossa ajaja istui monta jalkaa hevosta korkeammalla. Se oli melkein piilossa ja näytti pieneltä kuin muurahainen jättiläiskuorman alla. Pitkän niityn takana hän näki Piispan sillan ja pellolla lentelivät lyhteet iloisten ihmisten heitellessä, ja omituiset varjot vilahtelivat kellertävällä maalla.

Kun hän heitti yltään tummansinisen pukunsa peseytyäksensä, hänen käsivartensa, olkapäänsä ja kaulansa olivat paljaat. Hän näki vilahdukselta kuvansa peilissä ja nauroi ihastuksesta. Vuosien kuluessa hänen vartalonsa oli tullut täyteläiseksi ja uhkuvaksi. Hän oli kaunis ja tiesi sen. Philip tiesi sen myöskin, mutta tänä päivänä hän oppisi tajuamaan sen paremmin kuin koskaan ennen. Hän heitti pyöreät käsivartensa ristiin täyteläiselle rinnallensa ja alkoi kävellä edestakaisin pienessä huoneessa lammasnahkaisia mattoja myöten, viettävän turvekaton alla, säteillen iloa ja onnea, jota terveys ja kauneus nuoressa mielessä synnyttävät. Sitten hän alkoi pukeutua.

Muutamasta laatikosta hän otti esille kaksi paria sukkia, toiset mustat, toiset punaiset ja punnitsi vakaasti molempien etuja — kummatko ottaisi? Punaiset voittivat ja sitten tuli kenkien vuoro. Hänellä oli uuden uutukaiset kengät, joissa oli lukemattomia nappeja, kärjet kiiltävät ja varret hienot kuin säämiskäkäsineissä. Hän koetti niitä, taivutti eteen ja taaksepäin, mutta hylkäsi ne huoaten ja valitsi yksinkertaiset matalat kengät, jotka sidottiin nauhalla jalkapöydän yli.

Tukka oli vieläkin tärkeämpi. Sen vallattomia kiehkuroita hän ei koskaan ollut saanut asettumaan mielensä mukaan. Hän koetti laittaa niitä sykkyrälle, mutta päälaelle asetettuna se näytti hassulta ja nuttura niskassa oli kömpelö. Hän koetti saada sen pitkiksi aalloiksi korvallisille. Se oli mahdotonta. Hän kampasi mustat hiuksensa taakse luonnolliseen asentoon ja silloin lyhemmät laskeutuivat vallattomina kiharoina otsalle, korvallisille ja valkealle kaulalle ja ne heiluivat ja leikkivät kuin pienet kissanpoikaset. Hän nauroi ja oli tyytyväinen.

Seinäkomerosta, jonka edessä oli renkaista nuorassa juokseva verho, hän otti puseronsa. Se oli ruusunpunainen, yläosasta väljä, niin että muodostui aivan kuin punertavat kukkulat rannan hietikolla. Väljät hihat olivat ranteesta ihomyötäiset. Kun hän pani sen päällensä heijasti siitä hänen kasvoillensa omituinen valo aivan kuin ilta-auringon punertava hohto ja hänen silmänsä säteilivät ilosta.

Hame oli ohutta pumpulikangasta, jossa oli vaaleanpunaisia kukkia, pumpulinen nauhavyö oli puseron värinen, ja sitten tuli kaikista tärkein kysymys, mitä panna kaulaan. Se oli pyöreä, täyteläinen ja sulava, aivan kuin torni. Hän olisi tahtonut jättää sen paljaaksi, mutta ei uskaltanut. Muutamasta peilin laatikosta hän otti esille helminauhan. Tämä lahja oli tullut Kimberleystä, ja hetken hän käänteli sitä sormissaan, mutta sitten se sai solahtaa takaisin laatikkoon. Sen sijaan valittiin vesiraitainen silkkihuivi. Sen hän sitoi merimiessolmulle, jättäen päät heilumaan ja selkään se muodosti vapaasti riippuvan kolmion.

Kaikkein viimeiseksi hän otti eräästä laatikosta esille leveälaitaisen olkihatun, jossa oli tuuhea strutsin sulka ja hopeanharmaa nauha ja muuten se oli kuin simpukan kuori. Hän katseli sitä hetkisen, puhalteli sulkaan, silitteli nauhaa, nosti sen korkealle päänsä päälle, piti sitä hieman kallellansa ja painoi sen vihdoin varovasti mustalle tukallensa. Hän asteli takaperin katsellen peiliin, mutta riuhtaisi sen irti ja heitti huoaten sänkyyn.

Sen sijaan hän otti jokapäiväisen hilkkansa, joka oli pudonnut lattialle kaapin viereen. Sekin oli vaaleanpunainen, ja siinä oli kauniita pieniä kuvioita. Kun hän oli asettanut sen mustille kiharoillensa, jättäen nauhat riippumaan rinnoillensa, hän ei voinut olla ääneen nauramatta.

Tällä tavalla valmistuttuaan, hän oli puettu aivan, kuten muinakin päivinä, lukuunottamatta sunnuntaita, olipahan vain joustavampi ja muoto oli hiukan muuttunut. Hilkka sopi hänelle kuitenkin parhaiten ja hän alkoi leikkiä sillä. Se sopikin mainiosti leikkikaluksi. Sitä saattoi käännellä ja väännellä mielensä mukaan. Se ihan osasi puhua, sanoi mitä pani sanomaan. Hän veti sen pitkälle hiipsukalle tai painoi silmillensä, kuten tytöt usein tekevät suojelluksensa kasvojansa auringon säteiltä. Hän veti sen alas, niin että se melkein ulottui nenään, jättäen kuitenkin aukon tummille vilkkaille silmille, jotka välähtelivät pitkien ripsien välistä. Hän sitoi nauhat leukansa alle, työnsi hilkan niskaansa, kuten tytöt, kun he tahtovat tuuletella itseänsä, jättäen hiuksensa paljaiksi ja silloin hänen huulensa vallattomasti liikahtelivat ja hänen päätänsä näytti ympäröivän ihastuttava sädekehä. Hän otti hilkan irti, sitoi sen nauhoista käsivarteensa, heilutellen sitä kuin koria. Sitten hän taivutti sen viuhkaksi ja löyhytteli sillä käyden edestakaisin huoneessa, jolloin lattiapalkit narahtelivat hänen jalkaansa alla, hänen silitetty hameensa kahisi ja hän itse nauroi ajatellen sitä ihmeellistä ja outoa, mikä oli tulossa.

Sitten hän kiisi varmoin, joustavin askelin alakertaan ja koko hänen nuori olentonsa hehkui elämänhalua ja terveyttä.

Ovella, »takapihaan» hän kohtasi Nancy Joen, joka tuli pesutuvasta.

»Herra hyvästi siunatkoon», huudahti Nancy. »Koskaan maailmassa en minä ole toivonut, että olisin mies, ennenkuin tänä päivänä.»

Kate syleili ja suuteli häntä ja kiisi sitten talkoopellolle.