XXIV.
Reading edition
Philip oli seisonut kapakan ovella, koettaen hillitä tunteitansa ja käyttäen kaikki voimansa näyttääksensä iloiselta ja huolettomalta. Mutta ohi kulkiessaan Kate oli katsahtanut häneen ja kun hän oli lukenut tuosta katseesta rukouksen, hän tunsi ymmärtävänsä kaiken — että tyttö oli tehnyt erehdyksen ja että hän itse sen nyt jo tiesi, että hänen naurunsa oli ollut kyyneleitä katkerampi, että jokin voima oli pakottanut häntä ja että hän oli haaksirikkoutunut, onneton nainen. Seuraavana hetkenä Kate oli mennyt, jättäen jälkeensä pitsien ja hajuveden tuoksun. Silloin hänen sielustansa hulmahti esille hellyys, sääli ja kuohuttava mustasukkaisuus ja hänen oli melkein mahdoton hillitä itseänsä. Hetkeksi hän siinä onnistui ja seuraavana hetkenä vaunut vyöryivat ohi, naiset katosivat huoneisiin ja hänen edessään oli Caesarin leveä selkä. Ukko katseli vaunujen jälkeen pimeään ja hengitti raskaasti ja huohottaen.
»Sentähden tulee miehen luopua isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman», sanoi Caesar. »Teillähän on vielä kylliksi aikaa, herra, tulkaa sisään, tulkaa sisään.»
Mutta sinä hetkenä Philip tunsi vihaavansa luota miestä, hänen taloansa, kaikkia noita ihmisiä ja heidän puheitansa, jotka kaikki tuntuivat hänestä äärettömän vastenmielisiltä, ja niin hän kenenkään huomaamatta hiipi tiehensä.
Kaikki oli nyt liian myöhäistä. Omien ajatustensa tuottamalta tuskalta hän ei voinut paeta — mieleen muistui menetetty rakkaus, menetetty onni, menneisyys ja särkyneet tulevaisuuden unelmat. Ääni, — se oli hänen oma äänensä — tuntui lakkaamatta huutavan hänelle: sinä et ollut hänen arvoisensa. Sinä et ymmärtänyt hänen arvoansa. Hän on nyt poissa ja mitä sinä olet saanut korvaukseksi?
Tuomarin viran! Mutta nyt se ei merkinnyt hänelle mitään. Arvonimen, tyhjän arvonimen! Rakkaus oli ainoa, jolla oli elämässä arvoa, mutta hän oli sen menettänyt. Ilman sitä mikään ei ollut mitään ja hän oli sen heittänyt pois. Hän oli ollut peto, hän oli ollut hullu. Ajatus hänen hulluudestaan oli kerrassaan sietämätön. Hänen itsekkäisyytensä muisto tuntui painavan hänet maan alle. Kuinka hän olikaan laskenut ja suunnitellut ja harkinnut! Voimakkaan häpeäntunteen masentamana hän asteli pimeätä tietä, koettaen olla ajattelematta niitä vaunuja, jotka olivat siitä äsken ajaneet ja vieneet hänet pois.
Hän jättäisi tämän saaren. Huomenna hän matkustaisi Englantiin. Sillä ei väliä, vaikka hän menettäisikin toivomansa viran. Huomenna, huomenna! Mutta entäs tänä yönä? Kuinka hän saattaisi elää hetket huomenaamuun näitten mustien ajatusten raadellessa ja ulkonaisen pimeyden vallitessa? Kuinka hän voisi nukkua? Kuinka maata valveilla? Löytyisikö mitään ainetta, joka saisi hänet unohtamaan? Kate! Kate! Tänä yönä! Oi, Jumala, Jumala!