XVII.

Hän ei millään tavoin voinut asiaa auttaa — hänen täytyi jatkaa, kuten oli alkanut, pysyä suunnitelmassansa ja luottaa onneensa tässä uhkapelissä. Sydän täynnä murhetta ja häpeissänsä odotellen Philipiä ja kuunnellen jokaista askelta, hän pysytteli huoneessansa vielä kaksi päivää. Silloin tuli Caesar hänen luokseen ja alkoi laskea leikkiä hänelle.

»No, nyt on kummat, mitä ihmiset sanovat», hän puheli. »Maanantaina häät ja morsian vielä sängyn omana edellisenä keskiviikkona. Ihmiset luulevat, ettei siitä mitään tulekaan.»

Tämä teki hänet kovin levottomaksi. Se osaksi selitti hänelle, miksi Philip ei ollut tullut. Jos hän oli ajatellut, että avioliitosta ei kuitenkaan tulisi totta, hän ei ollut pitänyt mitään kiirettä. Seuraavana päivänä — torstaina hän nousi vaivalloisesti vuoteesta ja puki ylleen kevyen aamutakin, tuntien itsensä heikoksi ja hermostuneeksi ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja valkeat kuin omena, jota pakkanen on nipistellyt. Pete olisi kantanut hänet alakertaan, mutta hän ei sitä sallinut. Hänet asetettiin mukavasti tyynyjen varaan takan ääreen salissa, jossa maljoissa oli omituisen tuoksuvia vesilintujen munia, — pöydillä vanhanaikaisia porsliiniastioita, jotka helisivät aina, kun lattialla käveltiin. Keittiö oli täynnä kaikenlaisia ompelutarpeita ja ompelijattaret siellä kilvan valmistelivat häitä. Hänen tuli koetella puseroita ja määrätä kuosit ja mallit. Hän tyytyi kaikkeen. Heikolla soinnuttomalla äänellä hän ilmaisi heille, että he saivat tehdä, miten parhaaksi näkivät. Vasta sitten, kun hän sai kuulla, että Pete maksoi nuo kaikki, hän sanoi selvästi, että hänelle riittäisi, kun hän saisi vain yhden puvun.

»Herra hyvästi siunatkoon, Kirry», huudahti Nancy, »sillä tavallahan sinä — turmelet kokonansa tulevan hyvän miehesi — mies kun tahtoo ostaa sinulle vaatteita niin, että ne riittäisivät kokonaiselle naisopistolle.»

Pete tuli, istahti hänen jalkojensa juureen ja kertoi juttuja. Ne olivat hauskoja tarinoita hänen elämästään ulkomailla ja silloin tällöin kuului keittiöstä naurun purskahdus, sillä siellä olijat kurottivat kaulojansa, kuullaksensa avoimesta ovesta edes muutamia sanoja hänen jutuistansa. Mutta Kate tuskin ollenkaan kuunteli. Välistä hän näytti kärsimättömyyden merkkejä ja katseli levottomasti ympärillensä joka kerran, kun ovi avautui, aivan kuin olisi odottanut jotakin. Kun hän tällaisten hetkien jälkeen hillitsi itsensä, hän huomasi Peten katselevan häntä suurin, vakavin, kostein, uskollisin koiran silmin.

Hän alkoi kertoa talosta, jonka oli ottanut haltuunsa, pyytäen Katelta anteeksi, ettei ollut kysynyt häneltä neuvoa ja kuvaili, miten hän aikoi huoneet kalustaa.

»Minä olen jättänyt kaiken Cannel & Quaylen liikkeen suoritettavaksi, Kirry», hän sanoi, »ja he suorittavat sen kunnollisesti, siitä saat olla aivan varma. Marmoripöydät, saatpa nähdä, leveät kuin teurastajan myymäpöydät; matot pehmeät kuin tuhatkaunot ja peilit miehen korkuiset.»

Kate ei kuunnellut häntä. Hän koetti muistella, milloin tällä saarella käräjät istuvat — missä niitä pidettiin ja minä päivinä.

»Oletko sinä nähnyt Philipiä äskettäin», hän kysyi.

»En, sitten maanantain», vastasi Pete. »Hän on Douglasissa ja tekee työtä kuin hullu, päästäksensä tänne maanantaina.»

»Mitä hän sanoi, kun kuuli, että me olemme muuttaneet hääpäivämme?»

»Ensin hän tahtoi päästä tulemasta. 'Minun täytyy matkustaa tiistaina', hän sanoi.»

»Sanoitko sinä hänelle, että minä ehdotin sitä.»

»Se on selvä, etten minä suinkaan sitä unohtanut. 'Niinkö', hän sanoi; 'silloin ei ole valitsemisen varaa', hän sanoi.»

Kate valahti yhä kalpeammaksi, mustat renkaat hänen silmiensä ympärillä tulivat yhä mustemmiksi. »Minä luulen, äiti, että minun täytyy mennä vuoteeseen», hän sanoi entisellä soinnuttomalla äänellänsä.

Pete auttoi häntä portaan juurelle. Kate tunsi, että suuret kosteat silmät katselivat häntä lakkaamatta. Sielussa niin merkillisesti sävähti sitä nähdessä ja hän oli vähällä menettää tajuntansa.

»Mutta luuletko sinä, että sinä olet jo kyllin voimistunut, rakkaani?» sanoi Pete.

»No, tietysti hän on, herraseni», ehätti Caesar. »Mitäpä tytöt voisivat muuta olla kuin vallan suunniltansa häitten edellisellä viikolla.»

Seuraavana päivänä Kate pyysi isäänsä viemään hänet Douglasiin. Hänellä oli siellä muutamia asioita, joita ei voinut Ramseyssä suorittaa. Aamu oli ihana, mutta kylmä. Pete auttoi hänet rattaille ja sitten he ajoivat tiehensä. Jos hän vain saisi nähdä Philipin, jos Philip vain saisi nähdä hänet, hän huomaisi heti hänen katseestansa, että avioliitto ei tapahtunut hänen tahdostansa, että jonkinlainen pakko ajoi häntä siihen. Hän vietti neljä tuntia, käyden puodista puotiin ja kierrellen katuja, mutta ei nähnyt vilahdustakaan Philipistä. Hän asteli hitaasti ja väsyneesti, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja huolestuneet, mutta Caesar ei voinut saada häntä lähtemään kaupungista. Vihdoin päivän alkaessa hämärtää, hän suostui isänsä ankariin vaatimuksiin.

»Kuinka lyhyitä ovatkaan päivät nyt!» sanoi Kate huoaten, kun he olivat päässeet maantielle.

»Niin ovat, syksypuoleen ne tulevat lyhemmiksi ja lyhemmiksi», vastasi Caesar. »Mutta kun nainen lähtee puotiasioillensa, hän tarvitsisi niihin keskikesän päivän, eikä sekään riittäisi — hänen täytyisi suorittaa ne sellaisessa maassa, jossa aurinko yölläkin paistaa.»

Pete auttoi hänet kärryistä alas »Keijukaisen» pimeitten portaitten edessä ja kun hän oli saanut suuret voimakkaat kätensä hänen ympärilleen, hän kantoi hänet sisään ja istutti mukavasti takan ääreen. Kate olisi mielellänsä kiemurrellut irti hänen käsistänsä, jos olisi voinut, sillä jonkinlainen inhon tunne valtasi hänet hänen koskettaessaan, mutta Pete katseli häntä silmissänsä rakkaus ja hellyys, ja hän tunsi häpeävänsä.

Talo oli sinä iltana täynnä vieraita. He keskustelivat muinaisista häätavoista. He kuvailivat »huomenlahja»-häitä, jolloin hattu laitettiin kiertämään ympäriinsä ja jokainen vieraista pani jotakin maksuksi aamiaisestansa ja lahjoitti kuusi penceä talouden apurahoiksi — näistä ovat nykyiset häätavat kehittyneet. Toinen kuvasi häitä, joita hirvittävällä melulla pidettiin jossakin kapakassa niihin aikoihin, jolloin tällä saarella oli kolme viinatehdasta ja kolmekymmentä kapakkaa jokaista tuhatta asukasta kohti. Vihkimämeno oli lyhyt. Kapakan isäntä asetti kaksi keppiä ristiin lattialle ja sanoi sulhaselle ja morsiamelle:

»Kepin yli hypätkäätte tästä käsikäissä Näin tulee teistä mies ja vaimo, sitten juodaan häissä.»

Sitä seurasi naurun remakka, mutta Kate istui tulen ääressä maistellen äänettä teetänsä, ja Pete sanoi hiljaksensa: »Siinä nyt ei ole mitään nauramisia. Minä muistan erään Foxalista tulleen tytön, joka meni tuolla tavalla naimisiin ja sitten mies meni Kinsaleen ja joutui siellä kiinni sillin varkaudesta — muistattekos te sitä? Hän oli kuitenkin komea tyttö ja kun mies oli mennyt, keräytyi hänen ympärillensä kosijoita, — milloin tuli minkinlainen, toisinaan parempia ja toisinaan huonompia. Kaikki he tekivät kunnialliset tarjouksensa, he tahtoivat viedä hänet suoraan papin pakinoille. Mutta ei! Eivätkö he tienneet, että hän kerran oli mennyt naimisiin ja se riitti säädylliselle tytölle. Vai luulivatko he hänet moniavioiseksi? Ja niin hän ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan; lopuksi tuli hänen oma poikansa takaisin ja he elivät yhdessä miehenä ja vaimona, ja miksi he eivät sitten olisi eläneet?»

Kun mies, joka aikoi pian vihittää itsensä kirkossa, kysyi tuommoista, herätti se tavatonta naurua, jonka läpi kuului Mummin pahoitteleva ääni, kun hän sanoi: »No, voi minun päiviäni, Pete. Tuollainen on hirveätä kuulla sinun suustasi.»

»Mitä hirveätä siinä on, Mummi?» sanoi Pete. »Eikö juuri Luoja itse säädä avioliittoja, ja mitä se papin loruista silloin paremmaksi tulee?»

»Herra hyvästi siunatkoon, rakas poika», huusi Mummi »ennen sinä olit kerrassaan hyvä poika, mutta nythän sinun mielipiteesi ovat aivan turmeltuneet.»

Katen kiihko kohosi joka hetki yhä polttavammaksi. Hän tahtoi avata sydämensä Petelle, pyytää häntä säälimään häntä, kertoa hänelle, että avioliitto heidän välillänsä oli ikuisesti mahdoton. Pete saattoi ymmärtää, että Philip oli hänen miehensä, todellinen miehensä, jumalallisen ja inhimillisen lain mukaan. Tätä hän hautoi mielessänsä koko seuraavan päivän, perjantain, väännellen ja käännellen vuoteessansa, sillä edellisen päivän Douglasin matka oli pakottanut hänet takaisin vuoteeseen.

Seuraavana iltana hän taas tuli alakertaan ja hänet asetettiin takan ääreen, yhtä mukavasti kuin ennenkin. Keittiössä oli neljä tai viisi vanhaa eukkoa kehräämässä lankaa, josta Mummi aikoi laittaa peitteitä häälahjaksi. Kun päivän työ oli melkein loppunut, tuli pari kolme vanhaa miestä, näitten eukkojen miehet, noutamaan heitä kotiin ja kantaaksensa rukit. Silloin kun pyörät surisivat ja viimeiset hahtuvat olivat käsissä, Pete pyysi vanhoja kertomaan juttuja niiltä ajoilta, jolloin he olivat nuoria.

»Kertokaa meille jotakin nuoruutenne päivistä, Anne-mummu», sanoi Pete eräälle vanhalle kahdeksankymmenvuotiaalle eukolle. Hänen kahdeksankymmenenneljän vuoden vanha miehensä istui hänen rinnallansa, piippuansa imeskellen.

»No», sanoi Anne» levitellen käsiänsä lankaa venytellessään, »minun lähtöni ulkomaille oli kerran yhtä lähellä kuin teidänkin, herra. Aivan yhtä lähellä, eikä sen ole väliä, vaikka sen kerronkin nyt. Se oli samana päivänä, jolloin minä menin naimisiin tämän miehen kanssa ja hänen veljensä oli lähdössä Austraaliaan. Jemmy oli minun vanha sulhaseni, minä vain olin hylännyt hänet, kun hän lakkaamatta varasti minun taskustani nenäliinat. Mutta sinä aamuna hän tuli ja koputti minun akkunaan! ja sanoi: »Tahdotkos tulla mukaan, Anne?» ja minä sukaisin hameen päälleni ja hiivin hänen kanssaan laivarantaan. Mutta minun rohkeuteni lannistui, kun minä näin valkopäisten laineitten kuohuvan ja kotiin palasin ja menin sen sijaan vihille tämän kanssa.»

Vanhan Annen kertoessa juttuansa oli hänen miehensä suu avautunut yhä enemmän ja enemmän, kunnes piippu hänen hampaattomien ikeniensä välistä tipahti hänen rinnallensa. Sitten hän ojensi vasemman kätensä ja painoi nyrkkinsä raskaasti tupsahtaen eukkonsa olkapäälle.

»Ja sinä olet elänyt minun kanssani enemmän kuin kuusikymmentä vuotta, etkä ole kertaakaan ennen tuosta minulle kertonut!»

Pete koetti tyynnytellä hänen myöhään herännyttä mustasukkaisuuttansa, mutta sitä ei voinut asettaa ja niin ukko heitti rukin olallensa, lähtien mökillensä vihoissaan muristen: »Ja minä kun vielä lähetin kaksi puntaa viisi shillinkiä pystyttääkseni kiven hänen haudallensa!»

Kun tämä vanha pari oli mennyt, syntyi talossa äänekästä naurua, mutta Pete pysyi tyynenä ja jutteli: »Salaisuus on aina salaisuus ja vanha eukko teki kovin väärin kertoessaan siitä. Se oli kuolleen miehenkin salaisuus ja nyt eukko rukka häpäisi hänen muistonsa. Jos joku ihminen tekee väärin, on parasta puhua siitä niin vähän kuin suinkin.»

Kate nousi ja meni vuoteeseensa. Taaskin oli häneltä toinen ovi suljettu ja lukittu ja hän tunsi itsensä sairaaksi ja oli menettää tajuntansa.