XI.

Väkijoukko oli nyt täyttänyt koko rinteen ja harjulle johtavan aukeaman. Rykmentin soittokunta puhalsi kansallishymniä, kun kuvernööri astui ulos kirkosta. Hänellä oli kulmikas hattu ja miekka, ja valtamiekkaa kannettiin kohotettuna hänen edellänsä. Edustajain, valamiesten ja sihteerien saattamana hän juhlallisesti astui kukkulalle. Siellä hän istahti toiselle tuolille valtakatoksen alle ja toiselle asettui piispa kaikessa loistossansa. Heidän seuralaisensa tulivat jäljestä ja asettuivat kentälle välittämättä arvojärjestyksestä. Muutamia arvokkaimpia naisia oli päästetty aivan tämän kunniapaikan viereen. He seisoivat päivänvarjot levällänsä tuolien takana.

On ihmisiä, joiden kulkiessa ahtainkin väkijoukko hajaantuu ja antaa tietä. Niinpä joukko oli avautunut päästääksensä Philipin kulkemaan. Juuri kun »juhlatoimitus» julistettiin alkaneeksi, hän ilmestyi kukkulan juurelle vanhan opettajansa seurassa. Siellä monet tunsivat hänet, mutta hän tuskin vastasi heidän tervehdykseensä. Kuvernööri kumarsi hänelle hymyillen ja kohteliaasti ja viittasi häntä saapumaan luoksensa. Hän asteli hitaasti, pysähtyen joka toiselle askeleelle, aivan kuin arvellen, olisiko hänen astuttava korkeammalle. Vihdoin hän seisoi kuvernöörin oikealla puolella ja kaikkien katseet tähtäsivät häntä, sillä suurten suosikit saavat suosiota osaksensa. Tällä hetkellä hänen päänsä oli ylinnä kaikkia muita, sillä piispa ja kuvernööri istuivat. Kaikki kansa hänet näki, ja myöskin hän näki kaiken kansan, joka sankkoina parvina oli tunkeutunut aukealle ja täytti koko rinteen.

Nyt alkoi oikeuden virallinen toimitus. Näissä tilaisuuksissa ikimuistoisista ajoista asti julkaistiin kaikki lait. Philipin vanhempi virkaveli, vanha tuomari; iloisine kasvoineen ja kirkkaine silmineen, luki lakien otsakkeet englanniksi. Valamiehistön vanhin luki sen jälkeen samat Man-saaren kielellä. Kukaan ei niitä kuullut, tuskinpa lie kukaan edes yrittänyt kuunnellakaan. Rouvat kukkulalla juttelivat keskenänsä, kansanedustajat ja papit keskustelivat minkä ehtivät, valamiehet huvittelivat itseänsä katselemalla alapuolella lainehtivaa ihmismerta ja väkijoukko itse, kun sillä ei ollut mitään kuulemista, vielä vähemmän näkemistä, ja kun se ei paljoa välittänyt asioista, joita ei ymmärtänyt, lähti solumaan kohti huvipaikkoja, joita markkinakentälle oli pystytetty.

Tässä viisitoistatuhatta käsittävässä ihmisjoukossa oli kolme henkilöä, jotka seurasivat asioitten kulkua kuumeisella kiihkolla. Ensimmäinen oli kuvernööri, jonka levottomissa silmissä loisti melkein villi välke; kun hän katseli puolelta toiselle; toinen oli rykmentin kapteeni, joka lakkaamatta tuijotteli kuvernöörin kasvoihin odottaen määrättyä merkkiä; kolmas oli Philip, joka katseli väkijoukkoa ja huomasi siellä jotakin, jonka merkityksen hän yksin tajusi.

Kalastajat nousivat hitaasti harjulle kolmentuhannen miehen suuruisena joukkona. Puolisen sataa heisiä asettui ruutikärryjen ympärille, niin että ampumatarpeet olivat heidän vallassansa. Toiset tunkeutuivat kyynärpäitänsä käyttäen väkijoukon läpi, kunnes pääsivät sotajoukon riviin. Missä vain huomattiin joku punatakki, hänen sivuillaan ja takanaan oli kolme merimiestakkia ja kudottu lakki.

Korkealta paikaltansa Philip huomasi kaiken tuon. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, silmäluomet nytkähtelivät, huulet vapisivat ja kädet puristuivat nyrkkiin: kun häntä puhuteltiin, hän tuskin sitä huomasi. Hän oli kuin mies, joka käy oikeutta oman itsensä kanssa ja pelkää, että jok'ikinen saattaisi lukea hänen ajatuksensa. Hän taisteli viimeistä kertaa kiusaustaan vastaan. Ratkaiseva hetki oli lähellä. Siitä riippui hänen koko tuleva elämänsä. Hän ajatteli Peteä ja muisti, mitä tuskaa tuon miehen seura hänelle tuotti. Katea ja hänen onnetonta kohtaloansa sekä itseänsä ja sitä kaksinaisuutta, jota hänen tuli lakkaamatta osoittaa. Kaikesta tuosta hän saattoi kerralla vapautua — millä tavalla? Sitenkö, ettei tekisi enää mitään, kun kerran oli täyttänet velvollisuutensa? Hänen tuli vain hillitä itseänsä ja sitten, — hän vapautuisi ainaisista tuskista ja omantunnon vaivoista — levottomuudesta ja rikollisesta varovaisuudesta hän saisi rauhan — levon — rakkauden — Katen!

Joku tuntui puhuvan hänelle takaa olkapään yli. Ei se ollut mitään — ainoastaan joku juhlallinen huomautus, jonka lausui eräs tumma espanjalaisen merirosvon jälkeläinen. Naiset kohtasivat Philipin katseen, hymyilivät ja tervehtivät. Muuan pieni mies, jonka mustat kasvot ilmaisivat afrikkalaista alkuperää, kääntyi häneen huomauttaen, että vapauden rajat käyvät yhä avarammiksi.

Valamiesten vanhin oli lopettanut lukemisensa ja juhlallisuus oli lopussa — silloin syntyi liikettä — jotakin oli tapahtunut — kuvernööri oli noussut puoliksi tuoliltansa. Kaksitoista miestä merimiessaappaissansa ja sinisessä neulotussa merimiestakissansa oli astunut vartioston läpi ja pysähtynyt puolitiehen kukkulalle johtaville portaille. Yksi niistä alkoi puhua. Se oli Pete.

»Herra kuvernööri», hän sanoi, mutta sinä hetkenä oli rykmentin komentaja hänen edessänsä ja parikymmentä sotamiestä piiritti toiset miehet seuraavassa tuokiossa. Kalastajat seisoivat kuitenkin paikallaan kuin seinä ja sotamiehet siirtyivät takaisin. Pienintäkään käsikähmää ei syntynyt.

»Herra kuvernööri», sanoi Pete taas ja kosketti hattuansa.

Kuvernööri käännähteli tuolillansa. Hän katsahti ensin Peteen, sitten kapteeniin ja näytti juuri tahtovan kohottaa kättänsä, kun siihen äkkiä tartuttiin sivulta päin ja hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Ei, herra kuvernööri. Jumalan lähden, ei».

Se oli Philip. Kuvernööri katsahti häneen hämmästyneenä. »Mitä te tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan», sanoi Philip yhä kuiskaten, vaikka äänessä oli terästä ja tulta, »että täältä on vain yksi tiu takaisin kuvernöörin taloon, mutta jos te kohotatte kätenne, sitä tietä te ette koskaan voi käyttää; minä tarkoitan, että jos verta vuotaa, te ette enää milloinkaan pääse pois tältä kukkulalta; minä tarkoitan, että teidän kolmesataa sotamiestänne on kuin kolmesataa jänistä kolmentuhannen kotkan kynsissä.»

Seuraavana hetkenä hän oli jättänyt kuvernöörin ja seisoi silmä silmää vasten kalastajain edessä.

»Kalastajat», hän huudahti kohottaen ylös molemmat kätensä, »älkää nostako täällä mitään kapinaa, älkääkä panko toimeen ikävyyksiä, varokaa Herran tähden saamasta aikaan verenvuodatusta. Kuulkaa minua. Minä olen kalastajan tyttären poika, minä olen itse ollut kalastaja ja minä rakastan kalastajia. Niin kauan kuin elän, minä uskollisesti autan teitä. Teidän oikeutenne ovat minun oikeuteni, teidän syntinne minun syntejäni ja minne te menette, sinne tahdon minä teitä seurata.»

Sitten hän kääntyi ympäri kuvernööriin päin, kumarsi syvään ja sanoi kunnioittavalla äänellä:

»Teidän ylhäisyytenne, näillä miehillä ei ole mielessä mitään pahaa; he tahtovat puhua teille; heillä on tehtävänä joku pyyntö; he esiintyvät laillisina ja rauhallisina alamaisina.»

Mutta kuvernööri oli selvinnyt ensimmäisestä pelostansa ja hämmästyksestänsä ja nyt kuohui vihan vimmoissaan.

»Ei», hän sanoi hyvin arvokkaasti ja mahtipontisesti. »Tässä ei ole aika eikä paikka esittää mitään pyyntöjä.»

»Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne», kumartaen vielä syvempään, »juuri tässä on oikea aika ja oikea paikka esittää kaikenlaisia pyyntöjä».

Edustajat, virkamiehet ja papit olivat alkaneet tunkeutua portaita kohden ja heidän joukostansa huudahti muuan: »Aiotaanko Tynwaldin käräjäpäivät tehdä juoppojen lurjusten kapakkasaliksi.» Ja toinen lisäsi hyvin ylenkatseellisesti: »Onko ehkä teidän ylhäisyytenne istahtanut jonkun toisen paikalle?»

Philip ojensi itsensä suoraksi ja vastasi iskien silmänsä puhujiin: »Me olemme tämän saaren vapaita miehiä, teidän ylhäisyytenne. Me emme ole tulleet Tynwaldiin sitä varten, että joku espanjalaisen merirosvon pojanpoika opettaisi meille käytöstapoja tai jonkun mustan päällikön jälkeläinen vapauden aakkosia.»

»Kuulkaas pojat», huusi Pete kohottaen kätensä seuralaisiaan kohden aivan kuin komentaakseen heitä vaikenemaan. Hän aivan kiehui halusta saada huutaa julki riemunsa, minkä kurkusta lähti.

Kuvernööri oli vaihtanut pikaisen silmäyksen kapteenin kanssa ja kuiskannut jotakin hiljaa hänelle. Hän näki, että hänet oli petetty, että hän oli avuton ja että hänen oma persoonansa saattoi olla vaarassa. Kapteeni pureskeli raivosta huuliansa, kun ei ollut tullut ajatelleeksi, että tämä väen nousu olisi ollut näin vakavaa laatua ettei hän ollut ymmärtänyt komentaa miehiänsä suljettuun rivistöön.

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuunnella, mitä kalastajilla on sanottavana?»

»Ei, ei, ei», vastasi kuvernööri. Pohjaltaan hän oli rohkea mies, vaikka hän tavallisesti esiintyi kuin pelkuri ja narri.

Seurasi hetken äänettömyys. Sitten ojentautuen suoraksi ja koettaen hillitä itseänsä Philip virkkoi: »Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne, että teillä täällä on korkea asema: te hallitsette tätä saarta hänen majesteettinsa kuningattaren nimessä. Mutta meillä, teidän alamaisillanne, teidän palvelijoillanne on vieläkin korkeampi asema. Me olemme man-saarelaisia. Tällä paikalla julkaistaan tämän maan lait.»

»Pysykää nyt hiljaa», huusi Pete taas.

»Tuhansia vuosia ennen meitä ovat tällä paikalla kokoontuneet tämän maan miehet, joitten suonissa on virrannut sama veri ja joilla on ollut sama nimi kuin meillä, laatimaan itsellensä lakia ja tuomitsemaan kansalaisten välisiä riitoja. Siihen tarkoitukseen tämä paikka on pyhitetty. Jos se on kadottanut tämän merkityksen, hävittäkää se — se on olemassa vain turhan muodon vuoksi ja tuottaa meille häpeää.»

»Hyvä», huusi Pete. Hän ei voinut enää pidättää itseänsä ja hänen huutonsa otettiin riemulla vastaan ja tuhannet äänet kertasivat sen harjulta ja rinteeltä.

Philipin ääni oli kohonnut kimeäksi huudoksi, mutta nyt hän laski sen taas matalaksi ja nöyräksi ja entistään syvempään kumartaen hän jatkoi:

»Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuulla, mitä kalastajilla on sanottavaa?»

Kuvernööri käännähti Luolillansa. »Antakaa kuulua», hän sanoi kärsimättömästä.

Miehet esittivät nyt pyyntönsä. Kolme tai neljä heistä puhui lyhyesti, selkeästi ja ytimekkäästi. Nämä satamat olivat olleet heidän isiensä, joilta he olivat ne vapaina perineet noin neljäkymmentä vuotta sitten, Heiltä ei saisi periä satamaveroja, ennenkuin uudet, paremmat satamat olisivat rakennetut.

Kuvernööri lupasi ottaa huomioonsa heidän pyyntönsä. Sitten hän nousi, soittokunta aloitti »Jumala, suojahas sulkeos kuningas» ja lainsäätäjät ja suojelija! menivät takaisin kirkkoon.

Philip seurasi heitä. Hän oli kamppaillut ankaran taistelun ja saanut tahtonsa toteutetuksi. Hänen sielunsa oli palanut puhdistavassa tulessa, mutta kalliisti hän oli saanut voittonsa maksaa. Hänen silmänsä hohtivat kuin palavat hiilet, poskiluut näyttivät tunkeutuvan ulos pistävinä ja laihoina. Hän asteli yksin: hänen vanhempi virkatoverinsa oli mennyt sisään edeltä. Mutta silloin tällöin hänen kulkiessaan pitkää käytävää kirkon ovelle, joku kalastaja tai maanviljelijä tunkeutui aseellisten vahtien välitse ja kuiskasi hänelle: »Sallikaa minun pudistaa kättänne, herra tuomari.»

Tämä näytelmä uudistui yhä suuremmalla innolla puolisen tuntia myöhemmin, kun toimituksen loputtua, jolloin kuvernööri oli synkkänä ja äänettömänä lähtenyt tiehensä. Philip tuli ulos kalpeana ja hymyilevänä, nojaten vanhan opettajansa, kuvernöörinsihteerin käsivarteen. Hän tuskin saattoi työntyä läpi ahtaaseen tunkeutuneen väkijoukon, joka täytti tien Kirkosta valtaportille asti. Kun hän pääsi vaunuihinsa, hymy katosi hänen huuliltansa. Hän heittäytyi penkille ja hautasi itsensä tyynyihin vaunun nurkkaan painaen päänsä rinnoillensa. Väkijoukko alkoi hurrata.

»Antakaa mennä», huudahti Philip.

Ylistyshuudot kuuluivat voimakkaina.

»Ajakaa, ajakaa», hän huusi kiivaasti.

Väkijoukko hurrasi yhä innokkaammin. He ajattelivat, että he olivat nähneet suurenmoisen taistelun ja voiton tänä päivänä — mies oli voittanut itse kuvernöörin. Mutta siellä oli käyty vieläkin suurempi taistelu ja saavutettu suurempi voitto, jota he eivät nähneet — ihminen oli voittanut oman itsensä; vain yksi sen näki, ja se oli taivaan Jumala.