XIV.

Tämä mieliala vallitsi häntä puolille päivin, jolloin rakkauden salaperäiset sanansaattajat valepuvussa alkoivat hiipiä hänen sydämeensä. Häh muisti, että hän oli luvannut tulla sunnuntaina ja näyttäisi sangen omituiselta, jos hän lopettaisi tuttavuuden niin äkkiä. Nyt ne yksinkertaiset ihmiset ajattelisivat, että hän vain Peten tähden on seurustellut heidän kanssansa nämä neljä vuotta. Sunnuntain jälkeen hän kyllä muuttaisi menettelytapojansa.

Hän tapasi Katen puettuna aivan toisin kuin koskaan ennen. Löyhän punaisen puseron ja hilkan, esiliinan ja poimutetun hameen asemesta hänellä nyt oli ruumiinmukainen vihreä puku jossa oli pitsikaulus. Muutos oli yksinkertainen, mutta vaikutus oli kuitenkin suurenmoinen. Ei hän sen vuoksi ollut entistään kauniimpi, mutta nyt hän näytti paremmin sivistyneeltä naiselta.

Oli sunnuntai-ilta ja »Keijukainen» oli suljettu. Caesar ja Mummi olivat rukoushuoneella, Nancy Joe keitti puuroa illalliseksi ja Kate ja Philip keskustelivat. Tyttö oli hiljaisempi kuin Philip oli koskaan häntä nähnyt — pidättyvämpi ja punastui helposti. Rohkeus oli kadonnut sanoista ja katseesta. He puhelivat menestymisestä elämässä ja hän sanoi:

»Miten mielelläni tahtoisinkaan minäkin taistella elämässä eteenpäin, kuten te olette tehnyt! Mutta nainen ei voi tehdä mitään kohotaksensa. Eikö se ole kovaa? Siihen asemaan, johon hän on syntynyt, hänen täytyy jäädä koko eliniäkseen. Eikö se ole kovin säälittävää? Ei se ole sitä, että hän tahtoisi tulla rikkaaksi ja kuuluisaksi, Ei se ole sitä, mutta hän ei tahtoisi jäädä jälkeen niistä, joista hän pitää. Hänen kuitenkin täytyy jäädä juuri siihen, missä on, vain sen tähden, että on nainen. Niin on ainakin asianlaita täällä Man-saarella. Eikö se ole julmaa?»

»Mutta ettekö nyt unohda jotakin?» kysäsi Philip.

»Mitä sitten?»

»Sen, että ellei nainen voi omin voimin kohota elämässä ylös sen tähden, että kaikkialla ovet ovat häneltä suljetut, on kuitenkin miehellä mahdollisuus kohottaa hänet.»

»Te tarkoitatte sitä, että joku rakastaa häntä ja kohottaa hänet rinnallensa samalle tasolle ja vie hänet mukanansa, kun itse kohoaa?»

»Eikö sellainen ole mahdollista?» vastasi Philip.

Katen silmät säteilivät. »Se on ihanaa», sanoi hän hiljaa. »Tiedättekö, en koskaan ole tullut sitä ajatelleeksi. Jos tämä koskisi minua, se miellyttäisi minua kaikista enimmän. Rinnan hänen kanssaan ja hän tekisi kaiken? Oi, kuinka se olisi ihanaa!»

Ja hän katseli kainolla ihastuksella sitä älykästä lentoa, jonka mieleen oli saattanut johtua tällainen yliluonnollinen ihana ajatus.

Caesar ja Mummi palasivat kirkosta kankeimmassa juhla-asussaan. Siitä huolimatta Caesarin silmät kääntyivät terävästi tutkimaan Katen sopimatonta pukua heti, kun oli tervehtinyt Philipiä.

»Tuollaista maailmallista turhuutta!» hän mutisi, silmillään seuratessaan tyttöä keittiön ympäri ja kiskoen auki mustia käsineitänsä. »Mitä hyödyttää pitää niin suurta huolta viheliäisestä ruumiista, kun se kuitenkin kerran peitetään haudan poveen? Mitä sanotaan sanassa? — pane minun korkea hattuni pölyttömälle hyllylle, Nancy. 'Älköön teidän kaunistuksenne olko ulkonaista, vaan kaunistuksenanne olkoon salassa oleva sydämen ihminen'.»

»Mutta isäkulta», sanoi Mummi irroittaen päähineensä, joka oli kuin sukeltajan kypärä, »jos me puhumme raamatunlausein, niin eikö Jeremias kirjoita: 'Voiko neitsy koristeensa unohtaa?'»

»Tietysti hän ne voi unohtaa, ellei hänellä ole niitä, mitä muistella», väitti Caesar. »Ehkäpä profeetta Jeremias ei tuntenut meidän päiviemme äitejä.»

»Oi, voi, isäkulta! Tytöt ovat kuin linnut ja lajin tuntee höyhenistänsä», selitti Mummi.

»Mistä hän niitä saa? Ei minulta ainakaan», kovisti Caesar.

»Eipä tietenkään», nauroi Mummi, »jos ottaa huomioon, että hän on sekä, hento että joustava ja että hänellä on kasvot, joita kelpaa katsella.»

»Hillitse kieltäsi, vaimo, se on sinulle soveliainta», neuvoi Caesar.

Philip nousi lähteäkseen. »Teillä on vielä aikaa», huudahti Caesar. »Minä ajattelin puhua teidän kanssanne eräästä asiasta.»

Muutamia kalastajia oli tullut sinne lauantaina Ramseysta. Pyyntikauden kalastus oli ollut sangen vähän tuottava ja he äänekkäästi moittivat niitä, jotka pyydystävät kutuaikana hiekkasärkillä. Caesar oli ehdottanut Ramseyn ja Peelin miehille, että he pitäisivät seuraavana lauantaina kokouksen hänen talossansa ja suositellut Philipiä lakimiehenä heidän neuvonantajakseen, että voitaisiin keksiä parhain keino, miten pitää sillin vihollisia kurissa. Philip lupasi saapua ja meni sitten kotiin Nan-tädin luokse.

Kotimatkallaan hän selitti itsellensä, että Kate oli hyvin paljon ympäristöänsä ylempänä ja että hänestä saattaisi tulla hienoin ja sivistynein rouva, mitä milloinkaan on tällä saarella elänyt, eikä hänellä jonkun ajan kuluttua olisi käytöksessä eikä puheessa merkkiäkään, joka voisi muistuttaa hänen alkuperästänsä. Hän voisi kuitenkin säilyttää tuon merkillisen manilaisten naisten äänenpainon, joka on suloisinta kuulla koko maailmassa.

Nan-täti istui lampun ääressä lukien raamattuansa, kuten aina ennen maata menoa.

»Täti», sanoi Philip, »etkö sinä luule, että minun isäni elämänonnettomuus johtui sattumasta? Minä tarkoitan, että siihen olivat syynä isoisäni ja äitiparkani omituiset luonteet. Jos nyt toinen olisi ollut vähemmän ylpeä, ennakkoluulottomampi, ja toinen taas joustavampi voidakseen kohota miehensä — —»

»Onnettomuuden syy oli syvemmällä, lemmikkini. Salli minun kertoa sinulle eräs tarina», sanoi täti asettaen kirjansa hyllylle. »Kolme päivää sen jälkeen, kun sinun isäsi oli jättänyt. Ballawhainen, vanha Maggie, sisäkkömme, tuli ja kuiskasi minun korvaani, kun me istuimme illallisella, että puutarhassa oli joku, joka halusi puhua minun kanssani. Se oli Tuomas. Oi, rakkahin, kuinka kauheata oli nähdä hänet, jonka olisi pitänyt olla kaiken tämän laillinen perijä, seisomassa kuin vento vieras, pimeässä keittiön oven vieressä!»

»Isäparka!» huokasi Philip.

»'Hiljaa, tyttö, tule ulommaksi siitä valoisalta paikalta', hän kuiskasi. 'Yläkerrassa minun laatikossani on kukkaro, jossa on kaksikymmentä puntaa. Tuo se minulle, Nan, tässä on avain.' Minä tiesin, mihin hän sitä rahaa tarvitsi, mutta minä en voinut sitä auttaa. Minä toin hänelle kukkaron ja sinne panin omistani kymmenen puntaa lisää. 'Täytyykö sinun tehdä se?' minä kysyin. 'Minun täytyy', hän vastasi. 'Sinun isäsi sanoo, että joudut kaikkien halveksimaksi tuon avioliiton vuoksi', sanoin minä. 'Parempi, että toiset halveksivat minua kuin se, että itse halveksisin itseäni', hän päätti. 'Mutta hän sanoo, että se on siveellinen itsemurha', sanoin minä. 'Se ei kuitenkaan ole niin suuri synti kuin tulla siveelliseksi murhaajaksi', vastasi hän. 'Hän tuntee saaren', väitin minä, 'samoin teet sinä, Tom, ja minäkin tunnen sen, eikä kukaan voi tällaisessa pienessä paikassa mentyään sellaiseen avioliittoon käydä pystyssä päin!' 'Sitä pahempi, jos paikka on sellainen', vastasi hän, 'että se riistää mieheltä kunnian sen vuoksi, että mies menettelee kunniallisesti!'»

»Isä oli oikeudenmukainen mies», keskeytti Philip. »Kuuluipa hän mihin luokkaan tahansa, hän joka tapauksessa oli herrasmies.»

»'Hän on varmasti suloinen, hyvä tyttö, ja sinun arvoisesi, muuten sinä et tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin', sanoin minä isällesi. 'Mutta oletko varma, että voit tulla onnelliseksi ja tehdä hänet onnelliseksi?' 'Meidän täytyy saada toisemme ja se on meidän oma asiamme', sanoi sinun isäsi.»

»Niin juuri», myönsi Philip.

»'Mutta teidän välillänne on nyt jo suuri ero', väitin minä, 'Tuleeko se ero pienemmäksi, kun sinusta tulee suuri mies, jollaista sinusta toivomme?' 'Mies ei aina ajattele menestystänsä', vastasi isäsi.»

»Minun isäni oli jo silloin suuri mies, täti», kuohahti Philip.

»Hän oli liikutettu ja minua hävetti, mutta minä en voinut olla jatkamatta. 'Joko teidän välillänne on menty liian pitkälle ja päätetty avioliitto?' kysyin minä. 'Siitä asiasta me emme ole sanaakaan puhuneet', hän vastasi. 'Sinun isäsi on vanha eikä voi elää enää kauan', huomautin minä. 'Hän vaatisi minun menettelemään kuin roisto', hän kuohahti. 'Kuinka sinä voit sanoa niin, ellei tytöllä vielä ole oikeutta sinuun?' väitin minä ja hän vaikeni. Minä hiivin silloin ja kurkistin akkunasta sisään. 'Katso', kuiskasin minä, 'hän on kirjastossa. Tule, me valmistamme hänelle yllätyksen!' Se ei kuitenkaan saanut tapahtua. Tuntui tupakan hajua ilmassa ja joku kulki ruohokentän yli. 'Kuka siellä?' kysyin minä. 'Kuka siellä muu voisi olla?' vastasi isäsi, 'kuin se sama kirottu vakoilija? Minä lyön hänet kuoliaaksi, ettei hän enää konnantöitään harjoita. Ei hyödytä, tyttö', hän huusi käheästi tuijotellen pimeään, 'he ajavat minut väkisinkin turmioon.' 'Vaiti', pyysin minä ja peitin kädelläni hänen suunsa ja hänen hengityksensä oli kuuma kuin tuli. Mutta se oli hyödytöntä. Hänet vihittiin kolme päivää sen jälkeen.»

Philip päätti, ettei kertaakaan tämän jälkeen tapaisi Katoa. Hänen täytyisi mennä lauantaina Sulbyyn kalastajain kokoukseen, mutta sehän oli ammattiasia. Hänen ei tarvitsisi viipyä käynnillänsä ja muuttaa sitä ystävälliseksi vierailuksi. Koko viikon hän tunsi kuin sydämensä halkeaisi, mutta hän päätti voittaa tunteensa. Hän jollakin tavalla sääli itseänsä ja se auttoi häntä kohoamaan erehdyksensä yläpuolelle.