XXII.

Pete astui maahan käydäksensä mäen päälle, mutta Philip, vaikka hänkin liikahteli, kuin olisi tahtonut seurata hänen esimerkkiänsä, oli kuitenkin iloinen saadessaan jäädä paikoilleen istumaan. Sehän vapautti hänet edes hetkeksi Peten seurasta. Hänellä oli aikaa kysellä itseltään, miksi hän oli täällä, minne hän oli matkalla ja mitä hän aikoi tehdä. Mutta hänen aivonsa olivat tyhjät ja kuin paksun pilven peitossa. Vain yksi kuva tuli kaaoksesta selvänä mieleen. Se oli kuva nimettömän raukan hautauksesta kirkkomaan kulmaan. Jos hänen mielessään selvisi jotakin oli se tämä: hätätilassa hän ohjaa askeleensa sille haudalle. Mutta se oli vain viimeinen keino. Hän odotti ja etsi mahdollisuutta päästä pakoon koko asiasta. Jos se tulisi, hän kiittäisi Jumalaa. Ellei sitä tulisi, Jumala häntä auttakoon ja antakoon hänelle anteeksi!

Sill'aikaa Pete asteli jäljessä ja kuuli osia tytön ja Crowin keskustelusta.

»Te olette siis matkalla ottamaan häntä vastaan, kun hän palaa kotiin, neiti, niinkö?»

»Mistä ihmeestä te sen tiedätte? Mutta tehän urkitte selville kaikki asiat, herra Crow. Onko hän purjehtinut ulkomaille, kysytte te? Onpa niinkin, hyvä herra. Tulevana maanantaina hän on ollut täsmälleen yhdeksän kuukautta poissa. Mutta tiistain lehdissä kerrottiin, että he ovat saapuneet Holyheadiin ja poikenneet eilen Liverpooliin. Tässä näette hänen nimimerkkinsä, jos se teitä huvittaa — J.W. — Minä itse olen ne ommellut tähän tupakkakukkaroon. Sitäpaitsi minä olen neulonut hänelle villatakin. Minäkö hakkaillut kaivosmiesten kanssa sill'aikaa, kun Jemmy on ollut matkoilla? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? No, jo ne ihmiset sitten keksivät!»

»No, sehän olisi maksamista samalla mitalla. Tahdon vain sanoa, että on paha, kun teillä ei ole kahta jännettä jousessanne, neiti. Nuo meripojat ovat huikentelevaisia, siitä ei ole epäilystä. Ettekö usko? Mutta minä sanon, että ne väsyvät yhteen lemmittyyn yhtä pian kuin syöttisika imelävelliin. Uskollinen? vielä vain! Kun tuollaiset pojat joutuvat ulkomaille, ovat he valmiit riippumaan ensimmäisen tytön kaulassa, jonka tapaavat.»

Tyttö nauroi ja pudisti päätänsä, mutta kyyneleet alkoivat juosta pitkin hänen poskiansa ja kukkia pitelevä käsi ilmeisesti vapisi.

»Älkää kuunnelko tuon miehen lörpötystä, hyvä neiti», lohdutteli Pete. »Nuo vanhatpojat eivät koskaan osaa muuta kuin hullutella. Teidän poikanne ikävöi kuollakseen päästäksensä kotiin — siitä panen pääni pantiksi, Emma. Laiva kulkee hänen mielestään niin hitaasti, että hän halusta kiipeäisi mastoon pingoittamaan pääpurjetta, jos vain voisi.»

Heidän päästyään mäelle, Pete hyppäsi takaisin vaunuun Philipin rinnalle ja virkkoi: »Miten merkillinen kapine onkaan ihmissydän, veikkonen. Sillä on tuulensa ja luoteensa ja vuoksensa, kuten kaikella muullakin. Joskus puhaltaa ankara vastainen, sen saa myöskin sydän kokea. Huikentelevaisuutta, sanot? Olkoonpa vain! Emme saa kuitenkaan tuomita sitä liian ankarasti.. Jos minä vain olisin tiennyt… Hänhän oli aivan lapsi, kun minä lähdin Kimberleyhin… Ja mitäs minä sitten olin? Olinpahan vain aivan tavallinen poikaviikari… en suinkaan ollenkaan sopiva hänelle, jos oikein ajattelet, hyvä veli… Jos vain olisin arvannut, kun tulin takaisin… olisin voinut sen tehdä — rakastin häntä enemmän kuin elämääni, mutta jos vain olisin tiennyt… Mitä on rakkaus, jos se ajattelee vain itseänsä? Jos minä kotiin tultuani olisin tiennyt, että hän rakastaa toista miestä, niin olisin antanut hänet tuolle toiselle — niin, olisin voinut sen tehdä, olen varma että olisin voinut — sen voin vaikka vannoa.»

Philip näytti matkan kestäessä lyhistyvän kasaan kuin vaha päivänpaisteessa. Pete näki, kuinka hänen kasvonsa laihtuivat ja painuivat yhä syvemmälle, kunnes hän muistutti luurankoa enemmän kuin elävää ihmistä.

»Älä ota sitä niin raskaasti, Phil», lohdutteli Pete. »Ehkä hänellä on jokseenkin hyvä siellä, jossa hän nyt on», ja hän käänsi katseensa sinne missä taivaanranta kirkkaana hohti muuttuakseen punertavaksi auringon painuessa alemma. Mutta sitten aivan kuin epäillen, ettei niin olisikaan, hän itseksensä mutisi: »Jumala, ole hyvä tyttöraukalleni, jonka sydän on murtunut, anna hänelle Kristuksen tähden hänen syntinsä anteeksi.»

Muuan vanhanpuoleinen herrasmies astui Onchanissa vaunuihin.

»Kas, herra tuomari!» hän huudahti. »Te näytätte niin surulliselta kuin vanha varis. Mitenkäs vanha Crow — vanha varis — jaksaa?»

Hän oli vanha leikkisä ukkeli ja kuului saaren arvokkaimpiin piireihin.

»Crow ei koskaan palaa kotiinsa poikkeamatta kerran tai pari matkan varrella vahvistamassa itseänsä miestä väkevämmällä — eikö niin, Crow?»

»Saattaapa olla niin, herra pastori, saattaapa olla», mörisi Crow. Ja sitten hänen kunnianarvoisuutensa kumartui ajajan ohi kääntäen sukkeluutensa Philipiin.

»Ja mitenkäs nuori taloudenhoitajatar jaksaa, herra tuomari?»

Philip hätkähti huomattavasti ja mutisi jotakin epäselvää vastaukseksi.

»Olen kuullut, että hän on sangen sievä nuori nainen. Ilmeisesti Jem-y-Lordilla on hyvä maku. Mutta pitäkää varanne, teidän kunnianarvoisuutenne, pitäkää varanne! »Sinun ei pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää, eikä hänen härkäänsä, eikä hänen aasiansa — —»

— Philip nauroi äänekkäästi. Onneton mies väänteli tuskissansa.

»Ottakaa vaari vanhan miehen neuvosta, herra tuomari — pysykää kokonaan erossa naisväestä. Kun ne ovat nuoria, ovat ne kissanpoikasia, joiden kanssa voi leikkiä, mutta kun ne vanhenevat, ne kynsivät.»

Pete kääntyi niin, että hän pian koko selällänsä suojeli Philipiä heiltä.

»Se tapahtui kaksi viikkoa sitten, niinkö sinä sanot?»

»Kaksi viikkoa sitten», mutisi Philip.

»Silloinhan jo orvokit orastavat hänen haudallansa», huokasi Pete hiljaa.

Pastori oli asettanut silmälasit nenällensä. »Kuka — tuo mies on, Crow? Kapteeni — mikä nimi? Hänen — kunnianarvoisuutensa — serkku? Serkku? Oh, minä ymmärrän — kyllä — minä muistan — Tynwaldissa — ah — hm!»

Matkustajat lähtivät vaunuista markkinatorille. Pete kysyi, milloin postivaunut palaavat takaisin ja sai tietää, että kello kuusi. Hän auttoi neitiä alas vaunuista ja neuvoi hänelle tien laivarantaan, jonne jo oli kokoontunut suuri joukko väkeä odottamaan laivan tuloa. Sitten hän palasi Philipin luo ja yhdessä he astelivat kaupungin läpi.

Kaikki tunsivat tuomarin. Kun hän kulki katuja pitkin, kuului kuiskutusta, ihmiset nyhkivät kyynärpäillään toisiansa ja monet kumarsivat ja nostivat hattua. Hän ei vastannut kenenkään tervehdykseen, Hän ci tuntenut ketään. Hän, joka oli kuulu kohteliaisuudestaan, kehuttu hienosta esiintymisestään ja rakastettu päivänpaisteisen hymynsä vuoksi — joka oli sitä valoisampi ja viehättävämpi, jos se loisti pilven läpi — ei vastannut tänä päivänä miesten kunnianosoituksiin eikä naisten ystävällisiin tervehdyksiin. Hänen kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Hän ei huomannut mitään, mikä hänen ohitsensa kulki.

Pete kulki askeleen jäljessä. He eivät puhuneet sanaakaan kulkiessansa kaupungin läpi. Philip kääntyi muutamalle syrjäkadulle ja pysähtyi rautaportille, joka avautui kirkkotarhaan. He olivat tulleet St. Georgin hautausmaalle.

»Täällä se on», sanoi Philip käheästi.

Pete otti hatun päästänsä.

Portti oli puoliksi auki. Oli lauantai ja urkuri harjoitteli kirkossa huomista jumalanpalvelusta varten. He tulivat sisään.

Kirkkomaa oli suorakaiteen muotoinen ja sitä ympäröivät korkeat muurit. Kahden puolen sen pitkiä sivuja näkyi talojen kattoja. Toisella puolen oli Athol-katu, ja yksi noista taloista oli tuomarin asunto.

Oli myöhäinen iltapäivä. Pitkiksi olivat venyneet hautapatsaitten varjot ja painuva aurinko loisti puiden lehtien lomitse.

Philip kulki epävarmoin, äänekkäin askelin aivan kuin mies, joka on loppuun uupunut, mutta koettaa tahtonsa lujuudella voittaa väsymyksensä. Pete kulki niin hiljaa jäljessä, että hänen askeltensa ääntä hiekassa tuskin saattoi erottaa. Urkuri soitti Cowperin tuttua virttä:

»Ei ihmisjärki tajuta voi Luojan viisautta.»

Leveä käytävä, jonka kahden puolen oli rivissä ketjuilla aidattuja patsaita, johti suoraan kirkon ovelle. Philip kääntyi pienelle syrjäpolulle, joka kulki läpi tyhjän ruohokentän, jossa vain siellä täällä oli joku puinen taulu tai hiomaton kivenjärkäle osoittamassa, että tämäkin oli pyhitetty ikuiseksi rauhan lehdoksi. Kauimpana aidan kulmassa hän pysähtyi pienen kummun ääreen.

Tämä oli sama hauta, joka vasta oli luotu umpeen. Leikattu turve ei ollut vielä kuivunut ja lapion jäljet näkyivät ruohossa.

Philip epäröi hetkisen ja katsahti sitten Peteen, kuin olisi hänen tehnyt mieli vielä täälläkin ja tällä hetkellä tunnustaa. Mutta hän ei keksinyt mitään pelastusta tästä omien valheittensa hyllyvästä suosta ja raskaasti huoaten hän viittasi alas, käänsi päänsä pois ja kähisi:

»Tässä.»

Äänettömyys oli pitkä ja tuskallinen. Vihdoin sai Pete sammalletuksi muutamia sanoja:

»Jätä minut yksin, ystäväni, jätä minut yksin.»

Ääneen huohottaen Philip kääntyi ja lähti. Hetkisen Pete seisoi vielä paikallansa puristaen hattua edessään molemmilla käsillään. Sitten hän vaipui polvilleen. »Oi, suo anteeksi, että olen ajatuksissani ollut sinulle niin kova», hän rukoili. »Jeesus, anna minulle anteeksi, että olen ollut ajatuksissani niin kova onnettomalle Kirry-paralleni.»

Philip ei kuullut enempää. Urkujen riemukas sävel vaimensi kaiken muun.

»Ne, jotka Herraa etsivät Häneltä avun löytävät! Ken Herran nimeen tulee vaan Hyvästi viimein siunataan.»

Auringon punainen sädejuova lankesi Peten päähän yli muurin. Vihdoinkin hän oli saanut lievittävän kyynelten lahjan. Hän nyyhkytti ääneen, sillä lopultakin hän oli yksin rakastettunsa kanssa.

Todellakin hän oli kahden kesken hänen kanssaan.. Sinä hetkenä Kate katseli häntä huoneensa akkunasta. Hän näki hänen polvistuvan rukoilemaan toisen haudalle.

Philip ei tiennyt, kuinka hän oli tullut ulos kirkkomaalta. Jotenkin hän oli luikahtanut portista — hiipinyt muurin viertä, kunnes tapasi itsensä kadulla — sydän murtuneena, tajuamatta mitään muuta kuin pohjattoman tuskan. Kun hän hieman selvisi, hän seisoi Athol-kadulla, ja hänen ohitsensa ajoi keveissä vaunuissa iloinen seura jutellen ja nauraen illan auringon hohtavassa valossa.