XXI.

Seuraavana aamuna tuli Mummi Jalavaharjuun tuoden mukanaan kaksi ankanmunaa, jotka aikoi tarjota Petelle aamiaiseksi. Hän keitti niitä juuri parhaillansa pienessä kattilassa, kun Pete tuli alakertaan.

»Nauti terveydeksesi», hän sanoi hyvitellen asettaessaan ne kuumina ja höyryävinä pöydälle hänen eteensä. Mutta Pete ei voinut mitään syödä.

»Hän ei ole juuri mitään nauttinut näinä päivinä», kertoi Nancy. Hetkistä aikaisemmin hän oli riisunut esiliinansa vyötäisiltänsä, hiipinyt kadulle ja palannut takaisin kädessään pieni, sanomalehteen kääritty paketti.

»Ehkäpä hän syö ne matkalla», sanoi Mummi. »Minä pistän ne nenäliinaan ja asetan sen hänen hattuunsa.»

»Älkää toki, hyvä rouva», huudahti Nancy. »Hän hikoaa niin kauheasti. Kun hän tahtoo pyyhkiä otsansa ja ottaa nenäliinan, niin silloin hän unohtaa munat. Mutta tässä. Missä teidän liivintaskunne on, Pete? Sopiikohan tämä sinne? Kas tuossa… Siinä on puoli naulaa kääretupakkaa, poikaparalle», hän kuiskasi kätensä takaa Mummille.

Niin he kilpailivat koettaen kumpikin parhaansa mukaan osoittaa tuolle murtuneelle miehelle hyväntahtoisuuttansa. Sillä aikaa oli Crow, joka ajoi Douglasin postia — iloinen vanha synninmyyrä, jolla oli nenä kuin sipuli ja lyhyt tukka ja istui ja kävi suorana kuin seipäänniellyt — työskennellyt ahkerasti saadaksensa hevoset valjaisiin torin kulmassa olevan talon pihalla. Nyt hän ilmestyi nurkan takaa esille ja pysähtyi portille. Molemmat naiset muuttuivat äkkiä hiljaisiksi vieden esiliinansa kulman silmillensä aivan kuin ruumisvaunut olisivat ilmestyneet ovelle. Pete sen sijaan puhui äänekkäästi ja touhusi suurella kiireellä peittääkseen liikutustaan hyvästiä jättäessään.

»Hyvästi, Mummi. Minä vien teiltä terveisiä hänelle, kun saavun sinne. Hyvästi, Nancy. Minä en myöskään unohda sinua. Hyvästi pikku lemmikkini», hän sanoi heittäytyen polvilleen kätkyen ääreen. »Mitä oikeutta on antaa sydämensä murtua, kun hänellä on tuollainen pikkuinen viaton olento, jonka puolesta elää? Hyvästi.»

Portille oli kokoontunut joukko naisia, jotka puhuivat Katesta. »Oi, kuinka hän oli ystävällinen ystävällisempää ja sivistyneenpää ihmistä ei ole olemassakaan.» »Oi, kuinka tulen häntä kaipaamaan! Minä hankin hänelle munia hänen kuolinpäiväänsä asti, saattaisin sanoa. 'Hyvää huomenta, Christian Annie', oli hänellä tapana sanoa—juuri niin hän sanoi. Kysyt tekö olinko minä aina tervetullut? Voi, voi, kyllä minä olin kuin kotonani hänen luonansa.» — »Ja kuinka kaunis hän olikaan tullessansa kääseillä lapsensa kanssa. On kuin tuo olisi tapahtunut eilen. Ja nyt, suuri Jumala.» — »Vaiti, tuolla tulee hänen miehensä. Minun tekee mieleni itkeä, kun katselen häntä. Hänen iloinen sydämensä on kokonaan murtunut.» — »Vaiti.»

He katsoivat alas, ettei Peten tarvitsisi katsoa heitä silmiin ja avasivat vaunun oven hänelle, odottaen että hän menisi sisään kuten hautajaisissa. Mutta iloisesti tervehtien: »Hyvää huomenta, ystävät», hypähti Pete ylös ja istahti katolle Crowin viereen.

Vaunut pysähtyivät Balluren kartanon eteen ottaakseen tuomarin mukaan. Philip näytti kalpealta ja laihtuneelta ja askel oli laahustava ja kuolemanväsynyt, vaikka kasvoilla kuvastui kuumeisen kiihkeä päättäväisyys. Hänen jäljessään tuli Nan-täti valkeassa päähineessään kantaen käsivarrellaan matkavilttiä, ja hänen koko olentonsa oli hermostunut ja kasvoilla kuvastui suuri levottomuus.

»Istu sisään vaunuun tänään, Philip», hän pyysi.

»Ei, ei», vastasi Philip suudellen häntä ja työntäen hänet portin toiselle puolelle ja hypähti sitten vaunun katolle Peten viereen. Vasta silloin vanha neiti sanoi:

»Hyvää huomenta, Peter. Minä otan osaa suureen suruunne ja toivon… Mutta älkää nyt antako tuomarin ajaa ulkona koko matkaa, jos vielä tulee viileämmäksi… Hän on viettänyt unettoman yön ja —»

»Antakaa mennä, Crow», sanoi Philip varmasti ja käskevästi.

»Minä kyllä pidän siitä huolen, neiti Christian», huudahti Crow yli olkansa. »Hänen ylhäisyytensä lueksii liian ahkerasti — sen tähden hän on tullut niin heikoksi. Kohtuus kaikessa, sanotaan, vai mitä? Te näytätte kuitenkin sangen hyvinvoivalla, neiti Christian. Te tulette päivä päivältä yhä nuoremmaksi. Se on aivan totta. Minun täytyy hakea vielä mukaan itä-Intian kapteeni. Ja sitten vielä laatikot.» Sitten hän heilautti piiskaansa ja vaunut jyrisivät tietä pitkin.

Päivä oli tyyni ja kaunis. Vanha Balluren harju oli täynnä keltaisia kukkia, linnut lauloivat puissa ja rannan aallot säestivät kaukaista kellojen kiikutusta. Peten elämässä tämä oli raskain päivä, mutta hän koetti sen kuitenkin urheasti kestää.

Hän istui Philipin ja ajajan välissä. Toisella puolen Crowia oli kaksi muuta matkustajaa, joku talonpoika ja kalastaja. Talonpoika, suurisuinen vekkuli, pitkä keppi kädessä ja mukana kaksi koiraa, jotka juosta lerputtivat haukkuen tiellä, palasi keskikesän markkinoilta, jossa hän oli ollut lampaita myymässä. Kalastaja taas oli yksinkertainen olento, joka oli ollut kalastamassa makrilleja Kinsalessa ja istui laatikollinen kaloja jalkainsa välissä.

»Minun eukkoni on saanut pieniä senjälkeen kun minä maaliskuussa läksin kotoa», kertoi kalastaja nauraen ja koko hänen päivettynyt naamansa loisti ilosta ja tyytyväisyydestä. »Poika se tietysti oli. Onhan meillä toisiakin poikia. Tämä on kolmas — on meillä miesväkeä. Minä sain kirjeen Ramseyn postikonttorista kulkiessani siitä kautta. Äiti voi kerrassaan mainiosti, aivan mainiosti ja hänen vanha äitinsä auttaa häntä taloustoimissa.»

»Sehän sopii, pojat. Me maistelemme ristiäisiä Hiberniassa», ehdotti Crow.

»Minulla nyt ei ole erikoisesti sitä vastaan», myönsi kalastaja iloisesti. »Makrillin kalastus on ollut jokseenkin tuottavaa tänä pyyntikautena.»

Ja niin hän alkoi yksinkertaisella tavallansa kuvailla kotiansa, iloansa, joka hänet täytti, kun hän sai palata sinne takaisin, uutta perheen jäsentä ja äitiä lapsivuoteessa, isoäitiä, joka hoiti taloutta, ja toisia lapsia, jotka odottivat uusia mekkoja ja housuja, jotka kaikki laitettaisiin nyt kun kalastuksesta oli saatu rahaa. Samalla hän kuvasi, miten hän itse kiertää puodista puotiin maksamassa »ostoksia», joita on tehty hänen ollessaan Kinsalessa. Vihdoin Pete tuli niin liikutetuksi, ettei hän jaksanut kuunnella kauempaa.

»Minä olen aivan varma, että hän oli sairas jo kotoa lähtiessänsä», hän kuiskasi kääntäen selkänsä miehiin Ja joutuen silmä silmää vasten Philipin kanssa. Hän puhui jäisellä äänellä, niin että juuri kuului vaununpyörien ratinan yli ja koetti samalla tehdä Katen niin viattomaksi kuin mahdollista Philipin silmissä.

»Täytyy varoa tuomitsemasta ihmistä liian ankarasti, etkös sinäkin niin ajattele?» hän huokasi. »Me emme voi tutkia toisen ihmisen sielua, se ainakin on varma.»

Ja sitten hän alkoi taas kysellä. Hän kysyi Katen sairaudesta, tohtorista, hautajaisista ja kaikesta muusta; ei vain Philipistä itsestänsä — sitä hän tarkasti varoi. Philipin täytyi vastata kaikkeen. Hän oli kuin vanki, joka oli kahleella sidottu kaleerivenheeseen — hänen täytyi jatkaa samalla tavalla. Nyt he kulkivat sen sillan yli, jonka alitse virtaa Ballaglass Cornaan myllylle.

»Katsopas tuota rinnettä, ystäväni», sanoi Pete. »Oi, niitä vanhoja onnellisia aikoja! Tuolla me kahlasimme joessa, hypimme kiviltä kiville ja kiipesimme puihin — voi kuitenkin — voi kuitenkin. Silloin me olimme paljain päin ja avojaloin aamusta iltaan, mutta voi, kuinka hän sittenkin oli suloinen ja millainen halu hänellä oli pukeutua hienosti. Hän kiinnitti sananjalkoja kaulansa ympäri pitsien asemasta ja sitoi kasteesta kiiltäviä poimulehtiä rinnallensa ja niiden piti kuvata timantteja. Verenpisaran oksista hän laittoi kruunun päähänsä — ah, niin se käy, niin se käy. Ja nyt — voiko sitä ajatella, kuinka toisin onkaan nyt.»

Vaunun toisella puolella naurettiin.

»Mitäs te siitä sanotte, kapteeni Pete», huudahti Crow.

»Mistä niin?» kysyi Pete.

Kalastaja oli Hiberniassa kestittänyt niin runsaasti talonpoikaa ja ajajaa, että he olivat muuttuneet suuriäänisiksi ja rivosuisiksi.

»Minä sanon teille Dan Johnny, ettei ole kovin suurta iloa niistä lapsista, jotka tulevat maailmaan isän ollessa poissa kotoa, mihin ei ole luottamista. Parasta on viedä pienokainen Glen Aldyn viisaan eukon luokse, vai mitä arvelette? Kukaan ei tahdo saada käenpoikasta pesäänsä — vai mitä te sanotte, kapteeni.»

»Minä sanon, että te olette pahasuinen, vanha kielilakkari, Crow, mutta minä en välitä heittää nyt teitä vaunusta alas», sanoi Pete. Ja näin sanoen hän kääntyi takaisin keskustelemaan Philipin kanssa.

Kyytimies näytti loukkaantuneelta, mutta talonpoika koetti sovittaa häntä herättäen hänessä pelkoa.

»Ei ole hyvä hänen kanssaan joutua käsikähmään — minä itse näin, miten hän Tynwaldissa toisella kädellään kohotti ylös koko teltan.»

»Oli kuitenkin ihmeellistä, ettei hän tullut kotiin», kuiskasi Pete Philipin korvaan — »tullut edes kotiin kuolemaan, tarkoitan. Ei kärsinyt sitä nähdä, luulisin. Mutta ei hänen olisi tarvinnut mitään pelätä, vaikkei hän sitä voinut tietää. Minä olin aika hyvin voinut suojella häntä juoruilta. Ja olisin lyönyt kuoliaaksi ensimmäisen, joka olisi uskaltanut lausua hänestä jotakin rumaa. Mutta ehkä hän pelkäsi minua itseäni. Pelkäsi minua. — Onneton raukka, Kate parka.»

Philip oli kuin kidutuspenkissä. Hänen täytyi nähdä Peten suurta, korutonta murhetta; kuulla hänen huokuvan anteeksiantamusta ja rakkaudella muistelevan erehtynyttä vaimoansa. Ottaa vastaan hänen luottamuksensa ja sydämensä salaiset ajatukset aivan kuin lapsi olisi rakastavalle isällensä kertonut sydänsurujansa, se oli kauheata, se saattoi viedä ihmiseltä järjen. Useammin kuin kerran hän tunsi kiihkeää halua saada, heittää pois kuorman hartioiltansa, tunnustaa, kertoa kaikki. Mutta sitten hän kuvitteli, ettei hänellä ollut oikeutta siihen — tämä salaisuus ei ollut yksistään hänen, eikä hän siis voinut sitä paljastaa. Myöskin pelkonsa pidätti häntä. Hän katsoi Peten kasvoihin, joilla kuvastui ääretön, miehekäs suru. Ja hän värisi ajatellessaan, mitä seuraisi jos se muuttuisi raivoksi.

»Pitäkää kiinni, hyvät herrat. Tässä voi taittaa niskansa», huudahti Crow.

He olivat nyt sen mäen päällä, josta tie kulkee jyrkkänä Laxeyhin. Valkeat talot olivat heidän edessään aivan kuin levitettynä vihreälle rinteelle ja suuri vesiratas oli heidän kohdallaan joen uomassa.

»Tuolla hän on. Niinpäs onkin. Juuri, hän se on tuolla ovella. Hän on jo noussut ylös. Hän katselee tänne vaunuihin», huusi kalastaja nousten ylös paikoiltansa.

»Pysykää nyt hiljaa», karjaisi Crow.

»Ei hyödytä minua kieltää, herra Crow. Mikään ei voi nyt hillitä minua eikä vakuuttaa, ettei hän seisoisi tuolla ovella sylissänsä pienokainen vilttiin käärittynä.»

Ennenkuin ajomies oli ehtinyt sillalle, oli kalastaja hypännyt vaunuista maahan, siepannut kalalaatikkonsa olallensa ja huutaen »voikaa hyvin te kaikki tyynni», kadonnut kaupungin kapeille kujille.

Ajajakin hyppäsi maahan. Joukko ihmisiä kokoontui hänen ympärillensä. Oli jätettävä paketteja ja uusia otettava sekä juotettava hevoset. Kun vaunut olivat vihdoin valmiit lähtemään, oli myöskin talonpoika koirinensa kadonnut, mutta sijaan oli ilmestynyt uusi matkustaja, joka istui sisällä vaunuissa. Se oli kaunis, nuori tyttö, jonka koko olento säteili nuoruutta ja jolla oli mustat, nauravat silmät. Hän oli puettu hienosti seudun oloihin nähden. Hattu oli runsaasti koristettu tulipunaisilla unikon kukilla. Ja komea rintaneula kiinnitti puseron kauluksen. Toisessa kädessään hänellä oli runsas kimppu suloiselta tuoksuvia neilikoita. Joukko tuttavia oli häntä saattamassa ja siinäkös juteltiin, naurettiin ja ilakoitiin.

»Unohditkos tupakkakukkaron ja piipun, Emma.»

»Annapas kun katson, minäkös unohdin? Ei, täällä se on hameeni taskussa.» »No, tulettehan te takaisin kello yhdeksän vaunuilla, ettekös tulekin?» »Luultavasti tulemme, ellei laiva myöhästy, Liza.»

»Kas niin, hyvät neidit, alas nyt portailta. Onhan siellä tilaa pienelle vasikalle, neiti? Peloittaakos teitä? Mitä turhia. Sehän on vain pieni vasikka, niin puhdas, niin puhdas — ja hengitys on yhtä suloinen kuin teidän, hyvä neiti. Siinä se nyt on — se makaa siinä aivan hiljaa, kunnes pääsemme Douglasiin. Olettekos kaikki valmiit? No, nyt me sitten lähdemme. Tahtovatko herrat keventää kuormaa vastamäessä. Kiitos vain, kiitos. Älkää laskeutuko, teidän kunnianarvoisuutenne — istukaa vain paikoillanne, olettehan te tuomari.».