XI.

Philip kalpeni. »Mitä se on?» hän kysyi.

Kate koetti puhua, mutta aluksi hän ei saanut sanaa suustansa.

»Oletteko te onneton, Kate?» sammalsi Philip.

»Ettekö sitä voi nähdä?» vastasi Kate.

Philip istuutui takan ääreen ja painoi kasvonsa käsiinsä. »Kyllä. Me olemme molemmat kärsineet», hän sanoi synkästi.

»Miksi te annoitte minun mennä naimisiin hänen kanssaan?»

Philip kohotti päätänsä. »Kuinka minä olisin voinut estää sen?»

»Kuinka? Kysytkö sinä minulta, kuinka?»

Katen äänessä soi jonkinlainen katkeruus, mutta Philip vastasi tyynesti.

»Minä koetin, Kate, mutta minä en voinut tehdä mitään. Sinähän näytit päättäneen asian niin järkähtämättömästi. Mitä enemmän minä koetin viivytellä ja keksiä esteitä saadakseni vihkimisen lykätyksi, sitä enemmän sinä kiirehdit. Sitten minä ajattelin itsekseni että ehkä se niin on kuitenkin parasta. Hän koettaa unohtaa, antaa anteeksi ja alkaa elämänsä alusta. Mitä oikeutta minulla on astua hänen tiellensä? Enkö ole kylliksi nyt jo rikkonut häntä vastaan? Hyvä mies tarjoaa hänelle rakkautensa ja hän ottaa sen vastaan. Antaa hänen tehdä niin, jos hän voi, Jumala häntä auttakoon. Minä saatan joutua kärsimään, mutta enhän ole hänelle enää mitään. Saan käydä omaa tietäni.»

Kate nojasi pöytään ja kätki kasvonsa käsiinsä. »Oh, en voi kestää tätä kauemmin», hän huokasi.

Philip nousi hitaasti seisoallensa. »Jos läsnäoloni kiusaa sinua, Kate, niin lähden heti tieheni. Tämä on ollut minulle ainoastaan tuskallista huvia, mutta minun on ollut pakko tulla teille. Itse voit todistaa, etten ole omasta halustani tullut, Kate. Mutta en tahdo kiusata sinua. Minä menen tieheni enkä milloinkaan enää palaa.»

Kate kohotti kasvonsa ja sanoi kiihkeästi kuiskutan: »Vie minut mukanasi.»

Philip pudisti päätänsä. »Se on mahdotonta, Kate. Sinä olet nyt naimisissa. Sinun miehesi rakastaa sinua suuresti. Hän on parempi mies kuin minä — tuhat, tuhat kertaa parempi.»

»Luuletko sinä, etten minä tiedä, minkälainen hän on?» kuohahti Kate heittäytyen taitaisin tuolillensa. »Sentähden juuri en voikaan elää hänen kanssansa. Se tappaa minut. Minä sanon sinulle, että en voi kestää tätä», huudahti Kate nousten seisoallensa. »Rakastaa minua! Enkö minä ole koettanut pakottaa itseäni rakastamaan häntä, enkö ole koettanut olla hyvä vaimo? Minä en voi — en voi. Hänen jokainen sanansa kiduttaa minua. Kaikki mitä tapahtuu käy läpi luiden ja ytimien. En voi elää tässä talossa. Seinät puristavat minua, katto putoaa päälleni ja ilma tukahduttaa. Minä sanon sinulle, että kuolen, ellet ota minua pois täältä. Ota minut mukaasi, ota minut!»

Hän tarttui rukoillen Philipin käsivarteen, mutta Philip painoi vain päänsä käsiinsä virkkaen käheällä tukahtuneella äänellä: »Vaiti, Kate, vaiti. En tahdo enkä voi, sinä olet hullu ajatellessasi sellaista.»

Kate lyyhähti takaisin tuolillensa ollen tukehtua hillittömästä itkusta. Tanssin ääni kuului arkihuoneesta ja sitä säestivät riemukkaat huudahdukset, mutta ylinnä kuului Peten ääni:

»Iske sä kantasi lattiaan että palkit ne allasi notkuu.»

»Niin, minä olen hullu tai pian minä tulen hulluksi», sanoi Kate viiltävällä tuskalla. »Minä ajattelin sitä, kun tänä aamuna menin sillan yli kirkkoon. 'Tämä loppuisi pian tuolla', ajattelin. 'Ei enää tuskaa, ei unia, ei heräämistä yöllä, jolloin täytyy kuulla toisen hengitystä vierellänsä, eikä tuo ääni pimeässä' — —»

»Kate, mitä ihmeitä sinä puhut?» keskeytti Philip.

»Oh, sinä et saa ajatella, että olen huono nainen, kun rukoilen sinua viemään minut pois minun mieheni luota. Jos sellainen olisin, ehkä voisin uhmata ja olla täällä ja valehdella, että olen unohtanut; monet naiset niin tekevät, sanotaan. Enkä minä pelkää sitäkään, että hän milloinkaan pääsisi siitä selville, minun tarvitsee vain sulkea huuleni, eikä hän koskaan siitä tiedä. Mutta minä tiedän, Philip Christian», sanoi Kate katsahtaen päättävästi häntä silmiin, kun hän kohotti katseensa.

Hänen nuhteensa tuottivat Philipille tuskaa vähemmän kuin hänen surullinen valituksensa ja taas hän alkoi itkeä katkerasti. »Oh, miksi Jumala ei anna minun kuolla! Minä luulin, että hän kutsuisi minut pois silloin, kun lapsi syntyi, mutta ei, ja sitten — olenko minä sittenkään huono nainen? — minä rukoilin, että hän ottaisi pois edes viattoman lapseni.» Nyt hän pyyhkäisi kyyneleet silmistänsä suuttuneena itsellensä heikkoutensa vuoksi ja sanoi: »Minä en ole huono nainen, Philip Christian; ja sen vuoksi en voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. On jotakin, jota sinä et ole koskaan tullut ajatelleeksi, enkä minä koskaan ole sinulle sanonut; mutta minun täytyy se sanoa nyt, sillä en voi säilyttää tätä salaisuuttani kauemmin.»

Philip kohotti päänsä ja hänen korvissansa suhisivat äänet, niinkuin kaukaisten siipien suhina pimeässä.

»Salaisuuttasi, Kate?»

»Kuinka onnellinen minä olinkaan!» vastasi Kate. »Ehkä minua voidaan moittia — mutta minä rakastin sinua niin ja pelkäsin niin kauheasti, että menettäisin sinut. Ehkä sinä ajattelit, että kaikki, mitä meidän välillämme on tapahtunut, voi unohtua ajan kuluessa. Mutta on käynytkin aivan toisin. Ja niin kauan kuin minä elän ja niin kauan kuin lapsi elää — —»

Hänen äänensä värisi kuin pingoitettu jänne ja hän vaikeni. Philip nousi seisoallensa.

»Lapsi, Kate? Mitä sinä tarkoitat puhuessasi lapsesta?»

Kate ei heti vastannut, mutta sitten hän painoi päänsä alas ja mutisi: »Enkö sanonut sinulle, että oli jotakin, jota et sinä koskaan ollut tullut ajatelleeksi?»

»Ja sitäkö se on?» kuiskasi Philip tuskaisesti.

»Sitä.»

»Oletko aivan varma? Ethän vain petä itseäsi? Eikö se ole vain kiihtymyksen synnyttämä otaksuma?»

»Ei.»

»Sinä tarkoitat, että lapsi — —»

»Niin.»

Hänen kysymyksensä olivat tulleet lyhyinä kuohahduksina niinkuin syöksähtelevät aallot rannan kallioihin myrskyn kohotessa; vastaukset paukahtelivat kuin hätälaukaukset yli myrskyn pauhun. Syntyi äänettömyys ja selvänä kaikui Peten ääni toisesta huoneesta. Hän veti vanhaa, tunnettua kansanlaulua:

»Käyn luostarin puistoon ruususten luo ja poimin sulokukat sen.»

Silloin saapui Nancy sisään raahaten hiilisäiliötä mukanansa. »Nyt pienokainen nukkuu», hän virkkoi laskeutuen polvillensa takan eteen. Hän oli jättänyt oven auki ja yhä selvemmin jyrisi Peten ääni:

»Ol' kaikista herttaisin Nancynen tuo Häntä konsana unhoita en.»

»Mummi kylvetti sen ja nyt se tuutuu kuin pieni enkeli kehdossansa», lisäsi Nancy. »Ja, 'Herra hyvästi siunatkoon', sanoin minä Mummille, 'eikös se ole nukkuessaan aivan kuin ilmetty isänsä.'»

Nancy harjasi lieden ristikon ja lähti huoneesta. Kun hän sulki oven, häipyi Peten ääni epäselvemmäksi.

Philipin huulet vapisivat, hänen katseensa harhaili pitkin lattiaa ja hän yritti puhua, mutta ei voinut. Sinä hetkenä oli koko hänen varma itseluottamuksensa kadonnut. Kunnia, jonka hän oli asettanut suojavarustukseksensa, oli riistetty häneltä. Mielettömästi hän oli pitänyt luontoa leikkikalunansa. Hän oli unohtanut, että synnillä on seurauksensa. Luonto ei kuitenkaan unohtanut. Se piti kaikki tarkasti muistossansa. Hän oli uskotellut itsellensä olevansa siveellinen ihminen, vapaa mies; mutta luonnolla oli ankarammat siveyden lait; se oli sitonut hänet menneisiin tapahtumiin, se vaati häntä tilille oman itsensä kanssa.

Hän istui yhä takan ääressä pää painuksissa. »Tiesitkö tämän, ennenkuin menit naimisiin?» hän kysyi kohottamatta silmiään maasta.

»Enkö ollut rikkonut häntä vastaan kylliksi ilman sitäkin?» vastasi Kate.

»Mutta ajattelitko, että sellainen mahdollisuus saattoi olla olemassa?»

»Ja vaikka ajattelinkin, mitä sitten?»

»Jos olisit sanonut sen minulle, Kate, ei mikään eikä kukaan olisi voinut tunkeutua meidän väliimme — ei», sanoi Philip päättävällä äänellä, »ei Pete eikä koko maailma.»

»Ja eikö sinun velvollisuutesi ollut ajatella sitä? Minunko tuli saapua sinun luoksesi ja sanoa: 'Philip, jotakin voi tapahtua, minua peloittaa.'»

Tämäkö oli se pakko, joka oli ajanut hänet avioliittoon miehen kanssa, jota hän ei rakastanut? Oliko se vain kiihtynyttä luulottelua? Saattoiko hän olla aivan varma? Missään tapauksessa ei olisi luullut hänen voivan selvitellä itselleen näitä kauheita ajatuksia ja kuitenkin elävän yhdessä miehensä kanssa.

»Olet oikeassa», sanoi Philip päänsä yhä painuksissa. »Sinä et voi kauemmin asua täällä. Tämän valheellisen elämän täytyy loppua.»

»Silloinhan sinä otat minut täältä pois, Philip?»

»Minun täytyy — Jumala minulle anteeksi suokoon − minun täytyy. Minä ajattelin, että se olisi synti. Mutta siitä on jo kauan. Se on oleva rangaistus. Jos olisin tiennyt ennen — ja minä olen tullut tänne uudestaan ja uudestaan — nähnyt hänen onnensa — jos olisin voinut edes aavistaa sitä — ja nyt vain tunti sitten — lupaus kastetilaisuudessa — oi, Jumala!»

Katen kyyneleet vuotivat taaskin, mutta jonkinlainen tyyneys oli nyt vallannut hänen olentonsa.

»Anna minulle anteeksi», hän kuiskasi. »Minä koetin säilyttää sitä omana salaisuutenani — —»

»Sitä sinä et voinut tehdä; sinun ei olisi pitänyt salata sitä näin kauan. Jumalan sormen, joka poltti sinua, olisi pitänyt pakottaa sinua tunnustamaan se.»

Philip puhui vakavasti moittien ja se tuotti Katelle tuskaa, mutta siitä huolimatta salainen riemu käsitti hänen olentonsa.

»Minä johdan sinut turmioon Philip», hän huokasi kumartuen hänen puoleensa.

»Me ajelehdimme molemmat turmiotamme kohden, Katherine», vastasi Philip käheästi. Hän oli kuin peräsimetön pursi, joka ilman ankkuria ja vuotavana tuulen vauhdilla syöksyi perikatoonsa.

»Minä en voi tarjota sinulle mitään, Kate, en mitään muuta kuin pimeän piilopaikan, valottoman elämän. Jos tulet minun luokseni, vaihdat miehen, joka jumaloi sinua, mieheen, johon et ikinä voi yhdistyä. Arvossa pidetty elämäsi hyvän ja kunnioitetun miehen rinnalla muuttuu kurjuudeksi, joka on täynnä nöyryytystä ja häpeää. Mutta kuinka voisi nyt enää toisinkaan olla? Katumus on liian myöhä — liian myöhä!»

»Älä sitä ajattele, Philip. Jos sinä rakastat minua, ei mikään tuota minulle häpeää eikä nöyryytystä. Minä lemmin sinua, armas, enkä voi muuta kuin rakastaa sinua. Rakasta minua pikkuisen, Philip, vain pikkuruikkuisen, rakkahin, enkä muusta välitä — ei, en välitä tulkoonpa muuten mitä tahansa.»

Hänen kiihkeä antaumuksensa karkoitti kaikki arvelut. Philip tunsi kurkkuansa ahdistavan ja hänen silmänsä kostuivat. Kate laski kätensä hellästi hänen olallensa.

»Minä seuraan sinua, mihin ikinä menetkin», hän kuiskasi. »Sinä olet oikea mieheni, Philip, ja olet aina ollut. Me rakastamme toisiamme ja se korvaa meille kaiken muun. Ei löydy mitään, mitä en tekisi saadakseni sinut unohtamaan. Jos sinun täytyy matkustaa pois — kauas pois — ei väliä minne — minä seuraan sinua — ja lapsi myöskin ja jos meidän täytyy elää köyhyydessä, minä teen työtä sinun kanssasi.»

Mutta Philip ei näyttänyt kuulevan, mitä hän sanoi istuessaan siinä kasvot käsiin haudattuina takan edessä. Syntyneen hiljaisuuden läpi kaikui Peten raju ääni seinän takaa:

»Eikä tää tyttö sorea koskaan miestä ota, Kun impenä ikänsä vaeltaa, ei uhkaa otoinen sota.»

Vaistomaisesti heidän kätensä yhtyivät.

»Se murtaa hänen sydämensä», kuiskasi Philip.

Mutta Kate puristi lujemmin hänen kättänsä ja painautui lähemmä. He olivat kuin kaksi syyllistä olentoa, jotka polvistuneina alttarin eteen kuuntelevat tornin kellojen iloisia kaikua, kun se julistaa rauhaa maailmalle.

Nyt lensi ovi auki ja Pete hyökkäsi sisään ja hänen vartalonsa hytkähteli iloisesta naurusta.

»Luulitkos, että siellä oli maanjäristys, Philip», hän huudahti, »tai leppäkerttu, joka oli saanut hieman päähänsä, vai? Oh, minä vanha runtti, sinä olet kovin ystävällinen istuessasi takan ääressä kuin vanha vaari ja pitäessäsi vaimoparalle seuraa, kun hänen itsekäs vanha miehensä tanssii ja liepsuttaa kuin västäräkki. Vieraat lähtevät nyt, Kate. Tahdotko, että ne tulevat sanomaan sinulle hyvästit? Et? Kuten haluat, lemmikkini. Sinä näytätkin kovin väsyneeltä. Herra tuomari, pojat kysyvät, koska virkaanasettajaisjuhla on ja tuletko sinä vielä samana päivänä Ramseyhin. Mutta mikä ihme sinua vaivaa mies, sinun silmäsi ovat punaiset kuin punakertun munat?»

Tuskassansa ja alennuksessansa Philip toivoi, että maa aukeaisi ja nielisi hänet.

»Punaiset, niinkö sanot?» hän ihmetteli. »Se nyt ei ole mitään. Virkaanasettajaisetko? Minä teen valan huomenna kello kolme Neuvoston ylimääräisessä kokouksessa Douglasissa. Kyllä, kyllä minä tulen Ballureen yöksi.»

»Hevosella, vai?»

»Niin.»

»Tuossa kuuden tienoissa, eikö niin?»

»Ehkä siinä seitsemän ja kahdeksan välillä;»

»Sehän on hyvin sopivaa. Ne ovat niin hirveän uteliaita nuo pojat. Mutta nehän ovatkin oikeita man-saarelaisia, tiedättehän. Kuljetko Laxeyn tietä?»

»Minä ajan St. Johnin kautta», vastasi Philip.

Näyttäen suunnattoman viisaalta Pete iski Philipin selän taitse Katelle merkitsevästi silmää ja riensi toveriensa luo ulos. Kauan he sitten hiljaisella äänellä neuvottelivat arkihuoneessa ja pihakäytävillä.

Philip ymmärsi, mitä se merkitsi. Hän katsahti oveen, kumartui Kateen päin ja kuiskasi katsomatta häntä silmiin:

»Vaunut tulevat kello puoli kahdeksan. Ne pysähtyvät hetkeksi Papinkujalle ja palaavat heti Douglasiin Laxeyn tietä.»

Hänen kasvonsa olivat käyneet kauhean rumiksi nöyryytyksestä ja häpeästä. Nähdessään tämän Kate ajatteli tunnustustansa, joka inhoitti häntä nyt; mutta ääretöntä helpoitusta tuotti kuitenkin tietoisuus, että kauhea hetki oli ohi.

Peten ääni kuului portailla: »Hyvää yötä, ystävät, hyvää yötä!»

»Hyvää yötä!» huusivat monet äänet vastaan.

Mummi työntyi nyt sisään kääriytyneenä saaleihin ihan leukaan asti. »Miten ihmeessä minä nyt pääsen kotiin, kun isäsi on jo laputtanut tiehensä kaksi tuntia sitten?» hän päivitteli.

»Eipä niinkään», virkahti Pete ilmestyen ovelle toinen silmä kiinni siristettynä ja sormi nenällä. »Ukkeli on istunut takaportaalla koko illan kuunnellen ja ihmetellen. Ei hän niin pahoja tee, vaikka pauhaa.»

Ja silloin kuuluikin surkea ääni eteisestä: »Etkö sinä ikinä lähde kotiin, äiti? Minä olen kuollakseni väsynyt odottamiseen.»

Nuoruuden kevät oli Mummille kukkinut uudestansa sen jälkeen kuin lapsi syntyi.

»Hyvää yötä, Pete», hän huudahti portilta. »Toivotan monen monta yhtä onnellista ristiäisjuhlaa.»

»Yhdet juhlat riittivät sinulle itsellesi, äiti», vastasi Caesar ja sitten hänen äänensä häipyi vaunun pyörien ratinaan kadulla.

Philip oli astunut arkihuoneeseen. »Suliahan ei ole vielä mitään kiirettä», tuumi Pete. »Lasi viiniä ensin? Eikö? Minä olen lähettänyt hakemaan hevostasi »Mitrestä». Tuossahan se jo tuleekin: tunnen sen käynnistä. Minun täytyy saattaa sinua kaikissa tapauksissa. Missä se lyhty nyt on?»

He astuivat ulos. Pete näytti tulta, kun Philip nousi hevosen selkään, ja saattoi häntä vanhojen puiden varjostamaa käytävää valtatielle.

»Ihana ilta ratsastaa, Phil. Kuuntele! Tuo on lantakuskin kärryjen ratina Balluren tiellä. Kas niin, hyvää yötä! Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon, kelpo vanhapoika.»

Katen korviin kaikui sisälle Philipin »hyvää yötä», hevosen kavioiden kopse kivitetyllä tiellä ja kuolainten kilinä. Sitten eteisen ovi lyötiin kiinni ja jysähdys kumisi kuin hautaholvissa, vitjat vedettiin paikoilleen ja Pete ilmestyi huoneeseen.

»Miten ihana ilta meillä onkaan ollut! Ja nyt vuoteeseen.»