III.

Eräänä aamuna myöhemmin keväällä saapui Douglasiin hämmästyttävä ja epäilyttävä uutinen — Ross Christian oli alittunen vieras »Keijukaisessa». Saman päivän iltana Philip ilmestyi Sulbyyn. Vihan vimmoissaan hän tulomatkallansa oli valmistanut parannussaarnaa unohdetuista velvollisuuksista ja rikotuista lupauksista. Ross oli taaskin siellä kiiltonahkasaappaineen, vaaleine säämiskä-käsineineen, raidallisine housuineen ja pitkine takkeineen, nojaten kyynärpäällänsä myymäpöytään ja puhutellen innokkaasti Katea, joka tarjoili. Philip ei ollut tyttöä nähnyt ennen tässä toimessa ja hänen raivonsa kuohui yli äyräittensä. Enemmän kuin koskaan ennen hän oli vakuutettu, että Mummi oli aika tomppeli ja Caesar paatunut ulkokullattu.

Kate nyökkäsi iloisesti hänelle, kun hän astui sisään ja jatkoi sitten keskusteluansa Rossin kanssa. Tytön katseessa Philip huomasi jotakin uutta ja tuo uusi sai hänet muuttamaan menettelytapaansa. Hän päätti kiukkuansa hillitä ja osoittaa sen sijaan halveksumista, hän pistelisi ja odottaisi tilaisuutta saada lausua purevia huomautuksia. Niinpä hän Caesarin pyynnöstä ja Mummin ystävällisestä viittauksesta työntyi kapakkahuoneen läpi keittiöön, ja kun tervehdykset oli lausuttu, istahti katselemaan ja kuuntelemaan.

Keskustelu lasiseinän toisella puolen oli vilkasta ja näytti mielenkiintoiselta. Ross oli hyvällä puhetuulella ja Kate kuunteli innokkaasti.

»Minun ystäväni Monty.»

»Entä kuka on tuo Monty?»

»Hän on Fancyn isäntä.»

»Minkä Fancyn?»

»Urheiluklubin. Totta kai te tiedätte mikä urheiluklubi on, ystäväni. Se on St. James kadun varrella ja se on tulvillaan väkeä iltaisin. Siellä on kaiken karvaisia — kevyen sarjan miehiä ja raskaan sarjan miehiä ja pikajuoksijoita. Ja niitä kasvoja! Voi taivas — jospa te näkisitte! Monet ovat kuin vanhoja apinoita. Siellä on nyrkkeilijöitä, joitten suu on väärässä, nenä hakattu mäsäksi ja huulissa hirvittävät arvet. Mutta hyviä miehiä kaikki tyyni, voivat kestää vaikka mitä, ymmärrättehän. Muunlaisia Monty ei huolikaan lähettyvilleen. Se oli juuri Monty, joka löi Tom Springistä vetoa. Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Tom Springistä? Tom Bedfordilainen, voittamaton! Sinä päivänä hän vain sai selkäänsä.

Monty menetti tuhatmarkkasen ja voittaja pitää Holbornissa kapakkaa, jossa on kaikenlaisia hulluja kuvia seinillä.»

Kate naurahti ja sanoi jotakin, jota Philip ei voinut kuulla, koska Caesar käänsi juuri silloin lukemaansa sanomalehteä.

»Tuleeko sinne naisiakin?» sanoi Ross. »Onko tyttöjä Montyn illallisilla? Totta kai! vai mitä luulette? Cleopatra — mutta teidän itsenne pitäisi saada ne kaikki nähdä. Minunkin täytyy matkustaa sangen pian. Ensiviikolla on komeat illalliset Handsome Honeyssä. Kukako Honey on? Hän pitää yöravintolaa Haymarketin vieressä. Mitäkö yöravintola on? Tulkaa katsomaan, ystäväiseni.»

Caesar antoi sanomalehtensä pudota ja katsahti Philipiin. Katse oli pitkä ja tutkiva ja kun se kiusasi Philipiä, kysäisi poika paremman keskusteluaiheen puutteessa, ajatteliko Caesar jotakin.

»Ohhoh, minä ajattelen, ajattelen ja ajattelen lakkaamatta, herra», sanoi Caesar. Sitten hän vetäen tuolinsa likemmäksi Philipiä lisäsi puoliääneen kuiskaten: »Nyt minä alan saada selville jotakin. Näettekö te tuota? Hänen isäänsä sanotaan saituriksi. Mies kiskoo vuokralaistansa ja laihduttaa maansa. Minä luulen, että tuo rikkaruoho — ohdake nisujen seassa — tukahduttaa viimeisetkin oraat.»

Puhuessaan Caesar viittoi peukalollansa olkansa yli siihen suuntaan, missä Ross istui ja nähdessään tämän Ross keskeytti keskustelunsa Katen kanssa ja kääntyi puhuttelemaan hänen isäänsä.

»Joko olette lopettaneet sanomalehdenlukunne, Cregeen?»

»Olen ja en», murahti Caesar vihoissansa. Sitten hän virkkoi toisella äänellä. »Te olette palannut takaisin Lontoosta, herra? Siellä tapahtuu suuria asioita, on minulle sanottu. Siellä taistellaan, herra, käydään suuria taisteluita.»

Ross kohotti silmäkulmiansa. »Oletteko te kuullut niistä?» hän kysyi.

»Olen kyllä, aivan tarpeeksi», sanoi Caesar. »Kokouksia ja yhdistyksiä ja keskusteluja ja vaikka mitä.»

»Niin todellakin, kyllä ymmärrän», sanoi Ross Kateen katsahtaen.

»Ne aikovat tulla Englannissa toimeen ilman helvettiä nykyaikoina — se on surullinen asia, herra. Siitä on seurauksena hirvittävä tapojen turmelus, jonka laista ei ole koskaan kuultu. Ottaa helvetti pois uskonnosta on samaa kuin kiskaista perälauta pois hiekkakuormasta, eikö totta?»

Tuli sulkemisaika ja Philip oli odottanut turhaan. Hän ei keksinyt kuin yhden pistosanan ja sekin oli muilta kuultu. Kun hän nousi, sanoi Kate: »Emme odottaneet teitä takaisin, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, herra Christian.»

»Siltä näyttää», sanoi Philip ja Kate naurahti hieman ja siihen päättyikin sen illan työ ja siinä oli ainoa tulos hänen puuhastansa.

Caesar seisoi ja odotti häntä eteisessä. Hänen kasvonsa olivat valkeat ja nytkähtelivät omituisesti. Oli ilmeistä että tällä hetkellä luonnollinen ihminen taisteli hänen sisässänsä. »Tekö, herra Christian», hän sanoi, »tulitte puhumaan minulle Peter Quilliamin puolesta?»

»Minä juuri», sanoi Philip.

»No, silloin te ehkä muistatte vanhan manilaisen sananlaskun: 'Usein sattuu että viimeinen koira saa jäniksen'.»

»Jättäkää se asia minulle, herra Cregeen», sanoi Philip hampaittensa välitse.

Puolta minuuttia myöhemmin hän asteli kotiinsa päin pimeätä tietä, rinnallansa Ross, joka keskusteli hänen kanssaan kylmällä venyttävällä äänellänsä.

»No, sinä olet siis antautunut todenteolla opintoihisi, Philip. Muistathan, miten isä oli inhoittava silloin kerran samasta asiasta. Hän näyttää ajattelevan, että minä palaisin tänne takaisin jonakin päivänä ja ottaisin suorittaakseni viskaalin tai yleisen syyttäjän tai asianajajan toimen ja taivas tietää mitä kaikkea. Sinä saat kernaasti pitää minun puolestani ne ammatit, Philip. Huomasitko tuota tyttöä. Hän on kerrassaan merkillinen. On aivan ihmeellistä, miten hän muistuttaa muuatta Montaguen tyttöä. Silmät, tukka, suun hermostuneet liikkeet — jokainen piirre. Vanha ukko näytti sangen pahatuuliselta. Pikku tyttö-parka. Siinä ei suinkaan armo auta. Vanha fariseus pitää häntä kynsissään, kuten haukka kyyhkystä, kunnes tyttö-parka heittäytyy jonkun manilaisen moukan syliin. Niin käy ainakin puolelle noista suloisista pikku olennoista — he joutuvat aivan hukkaan.»

Philipin veri alkoi kiehua. »Onko sinusta hukkaan joutumista, kun kelpo tyttö menee naimisiin rehellisen miehen kanssa?» hän kysyi.

»On niinkin, sillä tuollainen tyttö ei mene milloinkaan naimisiin oikean miehen kanssa. Se mies, joka on hänen arvoisensa, ei voi mennä naimisiin hänen kanssaan, ja se mies, jonka hän ottaa, on hänelle liian mitätön. Niin se on, Philip. Hän on nuori, sievä, voimme sanoa kaunis. Hänellä on tapoja ja makua ja jonkun verran hienostuneisuuttakin. Hänen luokkaansa kuuluvat miehet ovat kömpelöitä ja tyhmiä, tietämättömiä ja köyhiä. Tyttö ei voi sellaista ottaa ja se mies, jonka hän ottaisi — mies, joka olisi hänelle sovelias — ei uskalla mennä naimisiin hänen kanssaan. Se olisi yhteiskunnallinen itsemurha.»

»Siksipä», sanoi Philip katkerasti, »estääkseen ylempään luokkaan kuuluvaa tekemästä yhteiskunnallista itsemurhaa täytyisi alaluokkaan kuuluvan tyttöraukan tehdä henkinen itsemurha — niinkö?»

Ross naurahti. »Kuulepas, mies, luulenpa, että vanha Jeremias lauloi sinulle valitusvirsiänsä, kuten ajattelinkin, kun näin sinun istuvan nurkassasi. Mutta katsele asiaa sellaisena, kuin se on. Ajattele nyt tuota tyttöä. Hän voi menetellä kahdella tavalla — vain kahdella. Sanokaamme, että hän menee naimisiin sinun manilaisen tarjokkaasi kanssa. Mitä siitä seuraa? Hän saa olkikattoisen hökkelin kolmen pellon takana vuoritiestä. Siinä on kaksi huonetta, navetta, seinähylly, astiakaappi, joku pata, penkki, kolmijalkainen puutuoli, yksi nojatuoli ja kello, jonka taulu on likainen, riippuu naulassa seinällä. Lypsämistä, kitkemistä, ojankaivua, josta hän saa palkakseen yhdeksän penceä ja kannullisen kirnupiimää, jossa kelluu voikokkare pinnalla. Perunoita, silliä ja kaurapuuroa. Ensimmäisenä vuonna lapsi, poika; toisena tyttö; kolmantena kaksoiset; neljäntenä paljasjalkaisia pirpanoita kiertämässä ympäri likaista taloa, mies huonotuulinen, vaimo epätoivoissaan, rokkoa, hinkuyskää, vihdoin vieterittömissä kärryissä matka laakson pohjaan, jossa lausutaan kauheat sanat: »minä olen ylös — —»

»Vaiti, mies!» sanoi Philip. He kulkivat juuri Lezayren kirkkotarhan ohi. Kun he olivat jättäneet sen taaksensa, hän lisäsi merkillinen hymy huulillaan, mutta toinen ei sitä pimeyden vuoksi nähnyt: »No, mikäs oli toinen puoli. Mitä muuta hän voi tehdä?»

»Toisella puolella on elämä», sanoi Ross, »ehkä lyhyt, mutta ihana. Kaikki mitä hän toivoo, kaikki mitä hän tahtoo — viitenä vuonna, neljänä vuonna, kolmena vuonna — mitä sen on väliä?»

»Entäs sitten?»

»Kukin itseänsä, Jumala meitä kaikkia, poikaseni. Hän on onnellinen päivät päästänsä, kohottaa päänsä niinkuin ruusun nuppunen aurinkoa kohden — —

»Ja pudottaa sen sitten alas, arvattavasti, kuten ruusu pudottaa lehtensä lokaan.»

Ross naurahti taaskin. »Toden totta, vanha Jeremias on veisannut sinulle valitusvirsiänsä. Pikku Kitty-parka — —»

»Jos suvaitset niin ole sekoittamatta tytön nimeä tähän.»

Ross päästi pitkän vihellyksen. »Minä tahdoin vain sanoa, että se pikku tyttö-parka — —»

»Se on kirottua — minä en tahdo sitä enää kuulla.»

»Ei suinkaan puheella liene tullia, luullakseni, täällä teidän verrattomalla Man-saarellanne.»

»On kuin onkin», sanoi Philip. »Säädyllisyys ja kunnia vaativat, ettet sekoita tyttöä, niin ajattelematon kuin hän lieneekin, omiin naikkosiisi. — Mutta kuule nyt minua. Parasta on sanoa sinulle nyt, ettei jää tilaa erehdyksille eikä sinun tarvitse keksiä tekosyitä. Neiti Cregeen aikoo mennä naimisiin erään minun ystäväni kanssa. Minun ei tarvitse sanoa kuka hän on. — Hän on kaikissa tapauksissa sinulle sangen läheinen. Kun hän tulee kotiin, hän kyllä kykenee itse pitämään huolen asioistansa, mutta hänen poissaollessansa olen minä luvannut suojella hänen tulevaa vaimoansa. Minä aion myöskin tehdä sen. Ymmärrätkö sinä minua, Ross? Minä aion tehdä sen. Hyvää yötä!»

He olivat nyt Ballawhainen portilla ja Ross kääntyi sisään nauraa kikattaen.