XXII.

Philip oli kärsinyt äärettömiä tuskia — ensin kidutti häntä hirvittävä viha Katea kohtaan. Hän tiesi, että tämä viha oli järjetöntä, että se oli kauheaa, mutta se tavallansa tuki hänen ylpeyttänsä. Se suojeli häntä itsesyytöksiltä, jotka väkisinkin tunkeutuivat mieleen siksi, että hän suostui olemaan häissä mukana. Kun vaunut pysähtyivät kirkonportille ja hän auttoi Katea alas, hän oli lukevinansa hänen katseestansa: »Kuten näet, eivät asiat sittenkään ole niin pahasti», ja kun Kate toimituksen alussa kääntyi häneen, hän oli lukevinaan hänen katseestansa voiton riemua, ilkkumista ja halveksumista. Mutta kun hän toimituksen kestäessä huomasi hänen hajamielisyytensä, hänen tuskansa ja hänen ihmeteltävän viattomuutensa, hänelle alkoi selvitä se kauhistava tosiasia, että Kate jo nyt huomasi erehdyksensä. Pakottiko loukattu ylpeys hänet tähän? Ajatteliko hän rangaista häntä, maksoi mitä maksoi? Heräisikö hän ehkä huomenna ja huomaisi, että ylpeys ja kostonhimo ovat hävinneet ja edessä oli hirvittävä tulevaisuus — pahin ja kauhein, mikä naista ikinä voi kohdata, että hän on naimisissa toisen miehen kanssa ja rakastaa toista?

Hyi, kuinka inhoittavaa! Seuraisiko hänen oma turhamaisuutensa häntä elämän loppuun asti? Häpeä, Philip, häpeä! Hän pakotti itsensä suorittamaan sulhaspojan tehtävät. Sakastissa hän lähestyi morsianta ja mutisi tälle tavanmukaiset toivotukset. Hänen sydämessään raivosi kuluttava tuli ja hänen oli äärettömän vaikea sanoa mitään, kun hän katsoi Katen surullisiin silmiin. Kuinka paljon hän taistelikaan sinä hetkenä. Hän ei voinut kartoittaa sydämestään kiihkeää hellyyden tunnetta. Se kauhistutti häntä. Sinä hetkenä hän päätti, ettei hän ikinä tahtoisi nähdä enää Katea. Hän tahtoi kohdella häntä kunniallisesti. Hän tahtoi olla uskollinen itsellensä. Mutta kun hän kulki hänen jäljessänsä kukitettua käytävää kirkon ovelta portille, raateli taaskin rakkaus, jonka hän oli luullut iäksi haudanneensa, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut mies, jota laahataan loassa.