VIII.

Kun Pete laski rantaan viileän aamun sarastaessa, seisoi John-lukkari tynnyrillä myyden yön saalista huutokaupalla suoraan veneestä.

»Minulla on uutisia teille, herra Quilliam», hän huudahti, kun Peten vene puolissa purjeissa saapui laiturin viereen. Pete pysäytti venheensä, hyppäsi maalle ja kiiruhti sinne, missä John laiturin päässä piti huutokauppaansa. Ympärillä kuhisi joukko ostajia vasuineen ja käsikärryineen.

»Odottakaa hetkinen, kapteeni», hän huudahti ojentaen kätensä, jossa silli vielä aukoi kiduskansiansa. »Jok'ikinen tämänlaisia vonkaleita, lihavia, eläviä ja potkivia — paljonko kaikista yhteensä tarjotaan? Viisi shillinkiä? Kiitoksia paljon — Ja kolme, viisi ja kolme. Lisätkää hieman pojat — vai vasta viisi ja kolme — ja kuusi, kiitoksia. Sehän on aivan pilkkahinta, viisi ja kuusi — kuusi shillingiä? Kaikki yhteensä kuusi shillingiä — ja kuusi? Koko kasa kuudesta ja kuudesta?» — »Seitsemän shillingiä», huudahti joku äänellä, joka muistutti sumutorvea. »Sillit ovat torikauppias Annien», sanoi John hypähtäen maahan. »Ja nyt, kapteeni Quilliam, me lähdemme kastelemaan sen nuoren miehen päätä.»

Pete kiisi kuin tuuliaispää Sulbyä kohden, äänekkäästi tervehtien jokaista, kenen tiellänsä tapasi. Mutta kun hän tuli lähelle. »Keijukaista», kuivasi hän hien otsaltansa, koetti rauhoittaa puuskuttavaa hengitystään ja oli olevinaan, kuin ei olisi mitään kuullut.

»Kuinkas minun tyttöparkani nyt jaksaa?» hän sanoi hellällä äänellä, koettaen näyttää mahdollisimman onnettomalta ja onnistuikin näyttelemään osaansa mainiosti kolmekymmentä sekuntia.

Naiset iskivät toisillensa silmää ja näyttivät erinomaisen tietäviltä. Nyökytellen syrjävihkaa Peteen päin he hykertelivät käsiänsä ja nauraa hihittivät sanoen: »Katsokaapas häntä — hän ei tiedä mitään, luuletteko, että hän tietää?» — »No ei, näkeehän sen, rouva hyvä — nuo miehet ovat sellaista väkeä, että ne eivät ymmärrä tuon taivaallista.»

»Pois tieltä», huudahti Pete jymisevällä äänellä ja hyökkäsi portaita kohden.

Mutta Nancy pysähdytti hänet seisten keskellä alinta porrasta ja asettaen molemmat kätensä hänen olkapäillensä. »Teidän täytyy olla hyvin hiljaa sitten», hän kuiskasi. »Te olette aina ollut hyvin järkevä mies, Pete, ja hän on tavattoman heikko — luvatkaa minulle, että olette hyvin, hyvin tyyni.»

»Minä olen hiljaa kuin hiiri», vastasi Pete ja vedettyään suuret merisaappaat jalastaan hän hiipi varpaillaan huoneeseen..

Tuolla Kate makasi aamuauringon valossa ja hänen kasvonsa olivat niin valkeat kuin se peite, jota hän pitkillä sormillansa hypisteli.

»Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät», sanoi Pete liikutuksesta väräjävällä äänellä, ja sitten hän veti hiukan peittoa alemma ja siellä, siellä oli lapsikin tyynyllä hänen vaimonsa käsivarrella.

Kuinka paljon hän koettikin pysyäkseen tyynenä, hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta.

»Katsopas vain! Siinä se on poika! Poika, toden totta, iloitkaa ja riemuitkaa!»

Naiset hyökkäsivät hänen lumppuunsa kuin hanhiparvi. »Pois täältä, hyvä herra, ellette voi käyttäytyä paremmin.»

»Anteeksi, hyvät naiset», sanoi Pete yskähdellen, »minä en ole tottunut seurustelemaan lasten kanssa. Olen hieman ihastunut, näettehän, parahin Nancy, eukkoseni. Enhän voinut auttaa sitä, että minulta pääsi huudahdus, nähdessäni hänet ensimmäisen kerran.» Sitten hän lisäsi vuoteeseen kääntyen: »Oi, Kirry, miten sievä se on! Ja noin iso sitten! Sehän on niin iso nyt jo kuin minun nyrkkini. Ja noin lihava! Sehän on kuin syötetty porsas. Ja noin suora! No, ei nyt sentään ole ihan suora, mutta ihanat piirteet sillä kuitenkin on! Anna se minulle, Kirry. Annapas minulle se pikku veitikka. Täytyyhän minun saada poikaa pitää pikkuisen edes.»

»Poikaa, vielä vain! Kuunnelkaapas tuota miestä», sanoi Nancy.

»Se on tyttö, Pete», sanoi Mummi ottaen lapsen vuoteesta.

»Tyttökö, sanotte?» sanoi Pete miettivästi. »No», hän sanoi heittäen päättävästi päätänsä, »Jumala olkoon kiitetty tytöstäkin.» Sitten hän kohotti päätänsä vielä päättävämmin ja lisäsi: »niin, Jumala olkoon kiitetty siitä, että äiti ja lapsi elävät, vaikkapa se onkin tyttö», ja hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen syliinsä.

»Varovasti nyt, Pete — ota se hyvin varovasti», sanoi Mummi ojentaen sen hänelle.

»Särkyvätkö ne helposti, Mummi?» virkkoi Pete ja hänen suuret poikamaiset kasvonsa olivat tällä hetkellä kuin hyvän hengettären kasvot.

»Tule nyt vanhan isäukkosi syliin, sinä pikku pipana. Herra varjelkoon, Kirry, miten raskas se on! Tämä poika painaa ainakin kymmenen naulaa, siitä olen varma. No, katsopas poikaa! Mummi, Mummi, olettekos koskaan nähnyt mokomaa? Sehän on oikea taideteos. Kirry, minä en olisi voinut saada parempaa, vaikka olisin saanut valita. Kuulittekos, mitä Tommi Hommy sanoi? Olisittepa kuulleet, miten hän kerskui ja ylisti vastasyntynyttä lastansa. Hän sanoi, ettei hän sitä antaisi pois mistään hinnasta — mieluummin hän menettäisi navetastansa kaksi parasta lypsylehmäänsä. Tämä on kuitenkin paljon arvokkaampi, siitä olen varma. Mitäs te suvaitsette sanoa siellä, neiti Nancy? Ei kelpaa mihinkään. Niinkö sanoitte? Te olitte oikeassa, Mummi. 'Siitä on tuleva pelkkää iloa', sanoitte te ja eikö lapsi ole osoittanut sitä nyt jo todeksi? Minä panin viime maanantaina sukat nurinpäin jalkaani. »Onpahan onni oikeinpäin», sanoin minä ja niinhän minulla olikin. Katsokaapas nyt tuota poikaa! Se heristää pientä nyrkkiänsä isällensä. Niinpähän tekeekin. Tämä poika tuntee minut. Ah, sinä olet sukkela! No, Nancy neiti luulee muka, että minä puhun tyhmyyksiä, niinkö? Kukaan ei voi minua kuitenkaan vakuuttaa, ettei tämä poika minua tuntisi.»

»Kuullettekos nyt, mitä tuo mies puhuu?» hymyili Nancy. »Poika ja poika ja poika ja poika! Se on tyttö ettekö jo kuullut, tyttö — tyttö — tyttö.»

»No, no, tyttö sitten — tyttö on yhtä hyvä, ihan yhtä hyvä, olkoon vain tyttö», sanoi Pete päättävästi ja alistuvasti.

»Hän on pettynyt», sanoi Mummi. »Miesparka odotteli poikaa, eikös vain odotellutkin?»

Mutta sitä ajatusta vastaan nousi Pete koko voimallansa. »Poikaa? Ei ikinä! Ei, ei! Tyttöä, niin totta kuin elän. Minähän olen aivan hullaantunut tyttöihin, vai mitä, Kirry? Olen aina ollut ja nyt minä olen onneksi saanut niitä kaksi.»

Lapsi alkoi itkeä ja Mummi otti sen häneltä pois ja asetti sen polvillensa vatsalleen ja alkoi keinuttaa. »Herra varjele sitä ääntä, miltä sillä pojalla on!» sanoi Pete. »Hänestä tulee laivuri toden totta — satamamestari nyt kuitenkin.»

Lapsi nukahti ja Mummi pani sen tyynylle Katen viereen, kasvot äitiin päin.

»Vaiti kuin viilipytty nyt», sanoi Pete. »Katsokaapas, miten poika hymyilee unissansa. Mutta missäs ukko on? Onko hän nähnyt sitä? Meidän täytyy saada se sanomalehteen, Timesiin? Niin, tietysti Timesiin. Ja paikalliseen lehteen myöskin. »Herra kapteeni Peter Quilliamin rakastettu vaimo on saanut pojan — tytön, — tarkoitan. Ja ajatelkaahan, mitä ihmettelyä se herättää koko saarella — jokainen saa sen tietää. Sanomalehdet ovat kuin naiset — niillä on mainio taito levitellä salaisuuksia. Mitähän Philip sanoo? Mutta eikö teillä ole mitään suuhun pantavaa, Mummi? Rouvat tarvitsisivat vähän virkistystä, Nancy. Toden totta, tällaisessa tapauksessa on tämmöinen talo mainio olemassa. Mitä kello oli? Odottakaa, älkää sanoko! Se tapahtui kello viisi tänä aamuna, eikö totta? Tapahtuihan? Senhän minä hyvin tiesin. Vuoksi oli silloin korkeimmillansa — niin, poika kyllä menestyy maailmassa ja kuolee vasta päästyänsä aallon harjalle. Mistäkö minä tiesin, että lapsi oli syntynyt, hyvä rouva? No, mikään nyt ei ole sen helpompaa. Me annoimme veneitten kuljeksia valloillansa Cronk ny Irrey Lhaan lähettyvillä odotellessamme päivän sarastusta. Alkoi valjeta sen verran, että saattoi kätensä erottaa, rouva. Äkkiä minä kuulin lapsen itkua mereltä. 'Se on Earey Cushinin nimetön kakara', sanoi eräs pojista. 'Purjeet ylös', sanoin minä. Sitten me nostimme verkkomme veneisiin, ja kun me laskeuduimme polvillemme aamurukoukseen, kuten tavallista, rukoilin minä: 'Jumala siunatkoon minun vastasyntynyttä lastani', sanoin minä. 'Ja Jumala siunatkoon myöskin minun lapseni äitiä', sanoin minä, 'ja Jumala suojelkoon ja varjelkoon heitä aina ja valistakoon kasvonsa myöskin minulle.' Vuoteesta kuului hiljaista valitusta.

»Ilmaa, ilmaa, päästäkää raitista ilmaa! Avatkaa ovi», läähätti Kate.

»Huone alkaa käydä hänelle liian kuumaksi», sanoi Mummi.

»Tulkaa, tulkaa, täällä on yksi meistä liikaa», päätti Nancy. »Ulos täältä», ja hän ajoi Peten pois sänkykamarista lyöden esiliinaansa aivan kuin hänellä olisi ollut edessään lauma ankkoja.

Pete kääntyi ovessa ympäri ja katseensa sattui päällystakkiin, joka riippui naulassa.

»Jumala häntä siunatkoon», sanoi hän hiljaa. »Jumala siunatkoon ja palkitkoon häntä kaikesta siitä, mitä hän on saanut minun vuokseni kärsiä.»

Hän vei päällystakin huulillensa ja katosi huoneesta. Hetkistä myöhemmin hänen musta kiharatukkainen päänsä kurkisti oviaukosta sisään aivan kuin hän olisi ollut suuri keskenkasvuinen poika.

»Nancy», hän kuiskasi, »laita hiilihanko poikittain kehdon yli, ei ole hyvä kiusata tonttuja. Ja Mummi, älkää jättäkö pikkuista yksin, kun Nancy menee lypsämään lehmiä, sillä voisihan sattua, että keijukaiset vaihtaisivat lapsen.»

Kate oli kääntynyt seinään päin ja kuunteli kirvelevin sydämin hänen puhettansa. Kun Pete oli palannut alakertaan, tuli tohtori uudestansa.

»Hän ei voi oikein hyvin», sanoi tohtori. »Parasta on, ettei hän itse saa syöttää lasta. Viisainta on antaa lapselle pullo heti. Se on hyödyllisintä heille molemmille.»

Ja niin päätettiinkin, että Nancy seuraisi heitä hoitajattarena Jalavaharjuun. Rouva Gorry sai tulla siksi aikaa hänen sijallensa Sulbyyn.

Seuraavan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana koetti Kate kaikin voimin sulkea sydämensä lapselta. Mutta tämän ajan kuluttua, kun hän sattui jäämään lapsen kanssa yksin, hän alkoi laulaa sille vienolla, hellällä äänellä. Nancy, joka juuri silloin lakaisi keittiötä, pysähtyi luuta kädessä, ja Mummi istuessaan kapakkahuoneessa lopetti neulomisensa.

»Tuo nyt on jotakin», sanoi Nancy.

»Voi pikku Kirry raukkaani», sanoi Mummi. »Eihän ole ollenkaan ihme, että hän on unissaan vähän hourinut — eihän hän ole ollut terve yhtään ainutta päivää häittensä jälkeen.»

Yhdessä he hiipivät nämä oudot äänet kuullessansa portaita ylös ja tapasivat Peten, jota he hetki sitten olivat turhaan kaivanneet, istumassa Katen huoneen oven takana henkeä pidätellen kuuntelemassa.

»Vaiti», hän sanoi vähemmän kielellä kuin huulillansa, jotka hän puristi yhteen vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kuiskasi: »Hänen äänensä täyttää koko huoneen musiikilla, kuunnelkaa. Se kaikuu kuin keijujen soitto rantahietikolla. Ja pieni keijukainenhan se viekoitteleekin hänet laulamaan.»

Seuraavana päivänä tuli Philip, eikä Pete tullut toimeen, ennenkuin oli saanut hänet viedyksi ylös katsomaan lasta.

»Sehän on vain Phil», hän sanoi astuessaan ovesta sisään ja vetäen Philipiä jäljessään Katen huoneeseen, sillä se tuttavallisuus ja luottamus, jota suuri ilo joskus synnyttää, hävittää usein sopivaisuuden rajat. Kate ci katsahtanut vuoteestansa ja Philip koetti päästä pakoon niin pian kuin suinkin.

»Philipillä on jotakin kerrottavana itsestäänkin», sanoi Pete. »Huomisesta kuukauden päästä hänestä tehdään tuomari.»

Silloin katsoi Kate Philipiä suoraan silmiin ja tämän katseen edessä hän tunsi särkyvän sen sädekehän, minkä hänen menestyksensä oli hänen mielessään synnyttänyt. Hän hoippui alakertaan ja kiiruhti ulos talosta. Taas palasi vanha peloittava ajatus: »Hän rakastaa minua vielä», mutta miten erilaiselta se vaikuttikaan nyt, kun lapsi oli syntynyt. Kun hän katseli sen pieniä, kauniita kasvoja, valtasi uusi tunne hänen olentonsa. Katen lapsi — Katen — ja se voisi myöskin olla hänen. Eikö hän ollut ostanut maallista onneansa liian kalliista? Saattaisiko mikään maallinen ylennys olla Peten yksinkertaisen riemun arvoinen? Uuden päivän sarastus täyttää köyhänkin mielien kodin, kun hän ensi kerran tulee isäksi, ja hänellä on hetkisen salaperäinen aavistus siitä taivaallisesta riemusta, että uusi elämä on syntynyt, ja se on osa hänen omasta olemuksestansa.

Kolme viikkoa myöhemmin Pete ajoi vaimoineen kotiinsa Caesarin vaunuilla. Kaikki kävi samalla tavalla kuin silloin, jolloin hän ajoi vaimonsa kanssa kahden, ero oli vain siinä, että niissä saaleissa, joissa Kate silloin oli ollut, oli nyt lapsi, joka uinui unen helmoissa maitopullo vierellänsä. Oli ihana kevätaamu ja auringon säteet loistivat vihertävillä lehdillä ja kukat hohtivat kuin satumaailmassa. Pete oli iloinen ja vallaton kuin nuori poika ja vihelteli ja kujerteli koko matkan koettaen matkia lintujen laulua ja eläinten ääniä. Kun he tulivat Jalavaharjuun, nosti hän vaimonsa kärryistä alas varovasti ja hellästi, kuten hän käsitteli pienokaistansa. Hän oli voimakas ja toinen oli kevyt ja hän paremmin kantoi kuin talutti vaimonsa portaita ylös. Vastassa oli Nancy, joka otti lapsen äidin sylistä ja silloin Pete palasi takaisin hoitamaan hevostansa huudahtaen lähtiessänsä: »Se oli ainoa, mitä tässä talossa tarvittiin, rakas Nancy. Mitä on talo ilman lasta? Se on aivan kuin huone, jossa ei ole kelloa.»

»Kello, vieläkös mitä», sanoi Nancy, »kellot pysähtyvät, mutta tämä käy varmasti lakkaamatta kuten mylly.»

»Älkää nyt liioitelko, Nancy», huudahti Pete, mutta hän oli itsekin vallan suunniltansa ilosta.

Kate astui sisään. Tuli paloi arkihuoneen uunissa, liesiraudat hohtivat kuin lasi, fuksioita oli pistetty maljakkoihin — kaikki oli lämmintä, iloista ja kodikasta. Hän istahti ottamatta hattua päästänsä. »Miksi minä en voi olla tyyni ja onnellinen?» hän ajatteli. »Miksi minä en voi pakottaa itseäni rakastamaan ja unohtamaan?»

Mutta hän oli ihminen, joka taivaltaa erämaata meren pohjassa — ääretöntä, kuohuvaa Saharaa. Hänen yläpuolellansa oli koko elämä, siellä oli hänen rakkautensa ja onnensa ja kaikki; mitä oli hänen ympärillänsä, ne olivat vain aavemaisia varjoja, joita ne loivat.