VI.

Aikaisin iltapäivällä he nostivat purjeet ja laskivat rannikon suuntaa rivakan tuulen pullistuessa purjeita ja meren kohistessa heidän ympärillänsä. Päivä oli sateinen ja iloton. Sakea sumu peitti maan ja kun he kulkivat Laxeyn ohi, he vaivoin saattoivat erottaa suuren pyörän ylimmäisen kaaren, joka oli kuin tumma sateenkaaren varjo synkkää taivasta vasten. Heidän saapuessaan Douglasiin usma alkoi hajota, mutta sen sijaan valui sade virtana savenharmaista kiitävistä pilvistä. Soittokunta kaiutteli säveleitänsä rantalaiturilta, joka kiemurrellen kuin käärmeenkieli pisti kauaksi lahden suulle. Samana hetkenä ilmestyi kallion takaa Englannista tuleva laiva, jonka merikipeät matkustajat tunkeutuivat etukannelle, miehet hatut sidottuina kirjavilla nenäliinoilla leuan alle ja naiset suojellen heiluvia sulkiansa. Keskikannella soitteli viulu ja harppu iloista kansanlaulua. Kaupunki oli kuin kukko, joka kiekuu lakkaamatta, kun sade on huuhdellut sen untuvia myöten märäksi.

Kun he saapuivat Port St. Maryyn, oli usma haihtunut ja sade lakannut, mutta kalastajakaupunki oli synkkä ja ikävä ja pilvet näyttivät yhä uhkaavan uudella sadekuurolla. Luodevesi oli matalimmillaan ja paljon veneitä oli kuivalla rannalla tai oli ne vedetty kallioitten väliin.

Pete laskettiin maihin, mutta hänen Nickeynsä jatkoi matkaa Calf-saaren ympäri laskien sillimatalikolle merelle pistävän kallion toiselle puolen. Joukko kalastajia odotti häntä laiturilla synkin katsein ja kädet tungettuina syvälle housuntaskuihin.

»Tässä ei tarvita pitkiä puheita», sanoi Pete osoittaen veneitä, jotka olivat kuivalla. »Teitä on täällä ainakin viisikymmentä miestä, jotka saatte lojua täällä pääsemättä ulos. Ja sittenkin tahdotaan teidät pakottaa maksamaan satamaveroa.»

»Jatkakaa, kapteeni», sanoi muuan kalastaja. »Meitä on täällä viisisataa miestä, jotka olemme valmiit seuraamaan teitä, minne ikinä tahdottekin meitä johtaa.»

Pete pisti pakettinsa postiin yhtä salaa kuin kirjeensäkin ja jo samana iltana lähti Port St. Marystä mennäksensä takaisin Douglasiin. Tie vilisi täynnä vaunuja, joissa iloiset huvimatkailijat palasivat Port Erinistä. Näillä iloisilla olennoilla oli yllään samat vaatteet, jotka aamupäivän sateessa olivat kastuneet ja kengät olivat läpimärät, niin että he värisivät viileässä yöilmassa, mutta siitä he eivät olleet tietääkseenkään. He lauloivat, nauroivat ja söivät appelsiinejä, pysähtyivät ravintolain edessä ja tilasivat olutta, ja pullot kulkivat kädestä käteen. Omalla tavallansa he olivat iloista ja huoletonta joukkoa. Joskus sekaantui etumaisista vaunuista tuleva »Sotapoikien» sävel surulliseen »Molly ja minä ja lapsi», lauluun, jota vedettiin jälkimmäisissä vaunuissa. Hoilaten he kulkivat Castletownin läpi, huutelivat vähemmän mairittelevia sanoja linnan vartijaväelle ja kun tuli ilta ja pimeä, he nukahtivat — miesten pää tavallisesti naisten rintaa vasten. Silloin kuului vain hevosten kavioiden louske kivisellä tiellä ja ajajien piiskan siiman viuhuna, joka säesti nukkujain äänekästä kuorsausta.

Douglas näytti uivan valomeressä, kun he laskivat sinne mäkirinnettä maaseudulta johtavaa tietä. Pitkät valorivit osoittivat ristiin rastiin kulkevia katuja leviten laajemmiksi valoaukeamiksi toreilla ja markkinapaikoilla, aivan kuin kulovalkea leviää kanervikkokankailla. Nukkujat heräsivät ja pudistelivat unen pöpperön jäsenistänsä. »Mennäänkö linnalle yöksi?» kysäisi muuan. »Niin, mitäs arvelette?» lisäsi toinen, ja kaikki remahtivat nauruun, niin hassuilta nuo kysymykset kuuluivat.

»Minä jään tänne», ajatteli Pete. »Douglasista minä en ole häntä vielä etsinytkään.»

Ajaja tarjosi hänelle asuntoa äitinsä luona. Hänellä oli matkailijakoti Kirkkokadun varrella ja sieltä oli näköala kirkkotarhaan. Kun Pete joutui niin lähelle Athol-katua, hän ajatteli, että oli hauska tarkastella Philipin asuntoa ulkoapäin. Helposti hän löysikin talon, vaikka oli pimeä. Se oli talorivissä, jonka kaikki talot oli koristettu messinkisillä nimikilvillä ja jokaisessa oli nimen alla sana: Asianajaja. Philipin talon kilpi oli pienempi kuin muiden ja siitä saattoi heikossa valossa vaikeasti lukea nimen. Se kuului — Tuomari Christian.

Tavattuaan nämä sanat Pete hiipi tiehensä. Tämä oli maailman viimeisin talo, johon hän olisi tahtonut mennä vierailulle. Hän melkein pelkäsi näyttäytyä koko tässä kaupungissa. Philip saattaisi ajatella, että hän oli tullut Douglasiin etsimään Katea.

Pete harhaili pitkin sivukatuja Postitorin, Heywood Lanen ja Fancy-kadun kautta, kunnes vihdoin joutui meren rannalle. Kesäyön elämä oli vilkkaimmillaan ja juhliva kaupunki näytti kokonaan antautuneen huvien pyörteeseen. Pengermien portaat olivat tungokseen asti täynnä ilakoivaa väkeä; kiertävät valokuvaajat näppäilivät kuviansa katukäytävillä; valaistujen huoneitten avonaisista akkunoista pisti ulos tummia päitä; taloissa soitettiin pianoa, siellä täällä ulkona kaduilla näppäiltiin harppuja, kellojansa soitellen jyrisivät katuvaunut edestakaisin lahden ympäri; keskeymätön ihmisjono vaelsi edestakaisin katuja pitkin ja merestä vuoren korkeimmalle huipulle kaareutui hevosenkengän muotoisena kaupunki, loistaen, säteillen ja leimahdellen aivan kuin suunnaton aarniometsä olisi palanut.

Peten mieleen muistui vaatimaton, puolivalaistu ja ikävä kaupunki saaren pohjoisosassa; hän muisti harmaita taloja yksinäisten kukkuloitten juurella, joitten välitse virtasi joki matalan sillan alatse ja hän ajatteli: »Hän mahtoi varmaankin väsyä kaikkeen siihen, se pikku raukka!»

Hän katsoi jokaista vastaantulevaa naista suoraan kasvoihin, kiihkeästi himoten nähdä edes vilahdukselta ne armaat kasvot, joita hän pelkäsi tavata. Hän ei saanut niitä nähdä ja hän harhaili kuin levoton sielu edestakaisin, kunnes ihmisvirta oli kuljettanut hänet lahden rannalle, sille paikalle, jota yleisesti kutsutaan Linnaksi.

Siellä oli suuri tanssipaikka puistossa, rakennettu kuin kasvihuone. Alakerta oli laitettu niitä varten, jotka halusivat tanssia ja parvekkeet niille, jotka olivat tulleet sinne vain katselemaan. Paikallansa istuen ja tuijotellen reunustan yli, Pete katseli joka ihmisen kasvoja tuolla alhaalla. Kolmetuhatta nuorta miestä ja nuorta naista siellä tanssi, miehet flanellipuvuissa ja kirjavissa kaulaliinoissa ja naiset puettuina keveihin musliinipukuihin ja olkihattuihin. Silloin tällöin lasikaton valo muutti väriä, milloin se oli punainen tai sininen, milloin taas keltainen. Tanssijain askelten töminä, torvien raikuna, suuren rummun jyminä ja maahan lyötyjen hirsien päälle rakennetun salin huojunta huumasi häntä niin, että hän luuli olevansa taistelutantereella, jossa musiikki säesti ihmisten kuolinvalitusta.

»Hän väsyi ja ikävystyi, pikku raukka; Jumala tietää, ettei hän enempää jaksanut.»

Hänen silmänsä sumenivat ja päätänsä pyörrytti, kun hänen huomiotansa veti takaapäin tuleva hajuvesien miellyttävä tuoksu ja suloinen ääni kuiskasi hänen korvaansa: »Etsittekö te jotakin täältä?»

Hän käännähti ympäri ja katsahti puhujaan. Se oli nuori tyttö, jonka kauniit kasvot olivat paksun puuterin peitossa. Hän ei voinut suuttua tuolle pikku raukalle, olihan tuo niin nuori ja hymyileväinen.

»Etsin», hän sanoi, »minä todellakin katselin jotakin», ja sitten hän koetti karkoittaa hänet luotansa.

»Te ehkä etsitte Maudieta, ystävä hyvä? Oletteko te se nuori mies Dublinista?»

»Jättäkää minut, tyttöseni, jättäkää minut rauhaan», sanoi Pete taputtaen hänen kättänsä ja kääntyen ympäri.

Tyttö katsoi häntä jonkinlaisella säälillä ja kumartui sitten aivan häneen kiinni sanoen: »Noin kaunis poika kuin te ei saisi surra itseänsä rumaksi. Onhan kauniita tyttöjä kylliksi olemassa.»

Hän katsahti noihin kauniisiin kasvoihin taaskin ja pienokaisen merkitsevä ilme alkoi muuttua toiseksi.

»Oletteko te Man-saaren tyttöjä, ettekös olekin?»

Salaman välähdyksenä katosi hymy tytön kasvoilta.

»Kuinka te sen tiedätte? Ette suinkaan voi tuntea sitä minun puheistani, vai voitteko?» ja pikku olento näytti häpeävän.

Pete otti hänen hienolla käsineellä puristetut sormensa suureen kouraansa.

»Te olette siis minun kotiseutuni naisia?» hän sanoi. »Kuinka vanha te olette?»

Maalatut huulet alkoivat vavista. »Elonkorjuun aikana täytän kuusitoista», vastasi tyttö.

»Oi, Jumala!» huudahti Pete.

Maalatut silmänluomet alkoivat rävähdellä; tyttö alkoi itkeä. »Ei se ollut minun syyni. Hän oli huvimatkailija täällä ja asui minun äitini luona Ballaughissa, mutta sitten hän jätti minut.»

Pete otti kultarahan liivinsä taskusta ja pisti sen tytön käteen.

»Menkää kotiinne täksi yöksi, pikku ystäväni», hän kuiskasi ja hoippui sitten kiireesti ulos tästä pesästä.

»Ei täällä!» päätti Pete sydämessänsä, »Ei täällä — minä voin Jumalan ja ihmisten edessä vannoa, ettei hän ole täällä.»

Tämä lopetti hänen etsintänsä. Hän päätti mennäkin kotiin vielä samana yönä ja siksi hän palasi asunnolleen maksamaan vuokransa. Kääntyessään Athol-kadulle Pete oli joutua komeitten ajopelien alle, joissa istui kuskipenkillä kaksi komeasti puettua miestä ja takana yksi. »Kuvernöörin vaunut», sanoi joku. Seuraavana hetkenä ne pysähtyivät Philipin ovelle, mies vaunuista laskeutui alas ja vaunut vierivät kevyesti tiehensä. »Siinä oli nuori tuomari», sanoi muuan tyttö toverilleen heidän sipsuttaessaan Peten ohi.

Petestä oli näyttänyt tuo pitkä, tumma vartalo taipuneelta ja heikolta, kun mies asteli raskaasti portaita ylös. »Toden totta», hän ajatteli, »tässä maailmassa ei saada mitään maksamatta siitä kallista hintaa.»

Kello oli kolme aamuyöstä, kun Pete saapui Ramseyhin. Jalavaharju oli pimeä ja äänetön. Hän sai koputtaa uudestaan ja yhä uudestaan, ennekuin Nancy heräsi. »Jos nyt minun sijallani olisi ollut Kate!» hän ajatteli ja uusi pelko valtasi hänen olentonsa. Hänen onneton rakastettunsa, hänen kadonnut lampaansa, saattaisiko hän koputtaa kahta kertaa. Missä oli hän tänä yönä?

Pete oli kuvitellut voivansa tarjota hänelle onnea ja runsaasti maallista hyvyyttä — oliko hän nyt joutunut köyhyyteen ja epätoivoon? Koko maailma oli vaipunut uneen — nukkuiko hänkin nyt? Hänen toivonsa tuntui vähenevän pala palalta. Hänen suuri luottamuksensa häipyi kuin tuhka tuuleen. »Herra Jumala, älä hylkää minua, Herrani ja Mestarini, vahvista minua! Minun onneton eksynyt lemmittyni, missä on hän nyt? Minkälaisessa tilassa hän on? Saanko minä enää milloinkaan hänen kasvojansa nähdä.»

Jokin kylmä kosketti silloin hänen kättänsä. Siinä oli hänen koiransa. Kertaakaan haukahtamatta se oli asettanut kuononsa Peten käteen »Mitä, Tuomari, kas vain sinä vanha ystävä!» Lepakkomaiset korvat olivat pystyssä — Pete tunsi sen — katkaistu hännän tynkä liehui kiihkeästi ja vanha koeteltu ystävä tuntui lohduttavan Peteä, olihan se kulkenut hänen mukanansa maailman toisesta äärestä tänne.

Nancy päästi varmuusketjun auki ovesta, avasi sitä tuuman verran, kohotti kynttilän päänsä päälle ja pilkisti ulos. »Herra hyvästi siunatkoon, onko se itse isäntä? Mitenkä te pääsitte kotiin?»

»Apostolin kyydillä», vastasi Pete ja hän nauroi ja laski leikkiä pitkästä yöllisestä jalkamatkastansa.

Seuraavana aamuna, kun Nancy toi lasta alakertaan, Pete oli ahkerassa työssä irroittaen ketjua ovesta. »Tämä on kauhean vanhanaikainen tämä ketju, tämä täytyy ottaa kokonansa pois, ymmärräthän.»

»Mutta mitäs te panette siihen sijalle», tiedusteli Nancy.

»Sittenpähän näet», myhäili Pete.

Kello oli seitsemän sinä iltana Pete istui portillansa tupakoimassa, kun varas-Kelly toi hänelle ruskeaan paperiin käärityn paketin. »Teille on tullut paketti, herra Quilliam», sanoi postinkantaja, kuten ainakin mies, joka tietää enemmän kuin saisi tietää.

Pete räväytti silmiänsä ja koetti näyttää mahdollisimman hämmästyneeltä. »Älkäähän vain!» hän ihmetteli.

»Tuon kyllä, jos tuo on teidän nimenne», alkoi postinkantaja osoittaen päällekirjoituksen Peten luettavaksi.

Pete tutki sitä tarkasti. »'Kapten peatr Quilliam', se on kyllä oikein, 'Jalavaharju' — niinpähän on, se on aivan oikein», hän sanoi ottaen hyvin varovasti paketin käteensä. Sitten hän päästi pitkän »a-h-a-a!» hän sulki siimansa ja nyökytti päätänsä. »Nyt minä tiedän — siinä on lahja äidiltä pienokaiselle. On kerrassaan ihme, miten paljon nainen ajattelee lastansa, kun hän on äiti, herra Kelly.»

Postinkantaja nauraa kikatti, osoitti peukaloa olkansa yli merelle ja sanoi: »Minkäs tähden te ette milloinkaan hänelle kirjoita.»

»Kuinka niin?» huudahti Pete terävästi, pingottaen sormissansa paketin nuoraa.

»Miksi te ette kirjoita hänelle ja kerro mitenkä pienokainen jaksaa, sitä minä vain sanoin.»

Pete katsoi postinkantajaan aivankuin tuo ajatus olisi hänelle taivaasta lähetetty.

»Minun pääni täytyy olla varmaankin kova kuin piikivi», herra Kelly. »Tiedättekö, kertaakaan tuo ajatus ei ole johtunut minun mieleeni. Minä olen kuin Goljat, kun hän sai pienen Davidin kiven otsaansa — tuollaiset asiat eivät koskaan johdu minun mieleeni.»

»Tehkää se kuitenkin, herra Quilliam», neuvoi postin kantaja lähtien matkaansa.

»Sen minä teen, sen minä teen», ihasteli Pete ja sitten hän harpaten riensi taloon.

»Tuopas tänne sakset, Nancy», hän huudahti heittäen paketin pöydälle.

»No, voi minun päiviäni, paketti», huudahti Nancy.

»Helppo on myöskin arvata, mistä se tulee. Katsopas tuota solmua, tyttöseni», sanoi Pete iskien merkitsevästi silmää.

»Mitähän ihmettä siinä lienee, Pete?» arvaili Nancy.

»Sitä minäkin ihmettelen!» sanoi Pete. »Paperia siinä nyt ainakin on kylliksi ympärillä. Ehkä kirje? No, sen nyt ehtii kyllä lukea myöhemminkin», hän sanoi välinpitämättömästi ja sitten vedettiin paketista esille punainen hilkka.

»Herra häntä siunatkoon! Mutta mikä tällainen esine on?» hän lisäsi riiputtaen hattua nauharuusujen liittymäkohdasta.

Nancy päästi hätähuudon, otti hilkan hänen kädestänsä ja alkoi torua: »Nuo miehet ne ovat sitten koko laitoksia, ne turmelevat kaikki, vaikka saisivat käsiinsä enkelin siivet.»

Sitten hän nosti lapsen ylös kätkyestä, sitoi hilkan sen pieneen, pyöreään päähän ja aivan huusi ihastuksesta.

»Tuenhan minä saatoinkin arvata, voitteko te ymmärtää sitä?» hän kehuskeli. »Minä arvasin sen, uskokaa tai älkää.» 'Kun Kirry ensi kerran kirjoittaa, hän varmasti lähettää pienokaiselle jotakin', minä ajattelin, ja katsokaapas tuota — tuossa se on.»

»Joskus johtuu tuollaiset enteet mieleen, Nancy», sanoi Pete. »Se ei ole ollenkaan ihmeellistä.»

Lapsi pyristeli ja jokelteli, mutta enempi kuin korea päähineensä, sitä näytti viehättävän paljaat varpaansa.

»Mutta millainen olette te itse, Pete — te menette Peeliin ja Douglasiin enkä tiedä minne — eikä teidän mieleenne ole koskaan juolahtanut tuoda jotakin pienokaiselle ja te olette kuullut kuitenkin meidän keskustelevan, että meidän pitäisi laittaa pienokaiselle lyhyet hameet ja muut.»

Pete painoi päänsä alas ja näytti häpeävän.

»Tuota no — tietysti tuota — minä en ole koskaan tullut tuota ajatelleeksi — se on ihan totta», hän änkytti.