XVII.

Philipiä odotti kirje hänen palatessaan kotiin. Se oli kuvernöörinsihteeriltä. Siinä oli väin muutamia rivejä, jotka oli kirjoitettu pöytäkirja-arkin takapuolelle, ja siinä ilmoitettiin, että avioerovaatimus oli käsitelty samana päivänä suljettujen ovien takana. Vaatimukseen oli myönnyttyjä kaikki oli nyt sitä myöten valmista.

»Ei ole tarkoitukseni yhä haavoittaa teidän jo ennestäänkin kiihoittuneita tunteitanne, Christian», kirjoitti kuvernöörinsihteeri, »tai lisätä teidän vastuunalaisuutenne tunnetta, kun on kysymys tuosta naisesta, mutta se minun täytyy sanoa, että hän on hylännyt teidän tähtenne kunniallisen, kelpo miehen.»

»Minä tiedän sen», virkahti Philip ääneen.

»Kun minä sanoin hänelle, että kaikki oli järjestyksessä ja ettei hänen hairahtunut vaimonsa enää vaivaisi häntä, luulen, että mies rupesi itkemään.»

Mutta Philipillä ei ollut vielä aikaa ajatella Peteä. Hänen sydämensä oli nyt kokonaan Katen luona. Hän saisi ehkä vankilaan virallisen ilmoituksen avioerosta ja se kohtaisi häntä kuin salaman isku. Hän saattaisi ajatella, että koko maailma oli häntä vastaan, kun hänellä, Philipillä, oli koko maailma jalkainsa juuressa. Philip halusi juosta hänen luoksensa, sulkea hänet syliinsä, suudella häntä suulle ja sanoa: »Minun, vihdoinkin minun!» Kate, hänen vaimonsa — hän hänen miehensä — kaikki anteeksi annettu — kaikki unohdettu!

Koko sen illan lopun Philip käytti kirjeen kirjoittamiseen Katelle. Hän sanoi hänelle, ettei hän voinut elää ilman häntä, että Kate nyt ensi kerran oli hänen ja hän Katen ja että he nyt olivat yksi; että heidän rakkautensa oli syntynyt uudestaan ja että hän aikoi käyttää koko tätä seuraavan elämänsä hyvittääksensä kaikkea sitä pahaa, mitä oli hänelle tehnyt menneisyydessä. Sitten hän muutti sävyä ja vuodatti sydämensä hänelle laverrellen tavallista rakkauden korkeata veisua — melkein lapsellista, hullua lörpöttelyä, hellää järjettömyyttä. Mitä merkitsi, että hän nyt oli kuvernööri, saaren ensimmäinen mies? Sen hän oli unohtanut. Mitä merkitsi, että hän kirjoitti langenneelle naiselle vankilaan? Sitä hän ajatteli vain siksi, että voisi unohtaa itsensä sitä enemmän.

»Vain vähän aikaa vielä, rakkaani, ainoastaan vähän aikaa. Minä tulen pian luoksesi, minä tulen. Ehkä vähän vanhempana, ehkä vakavampana ja surullisempana, en enää nuorena poikana, mutta yhä toivorikkaana ja valmiina kohtaamaan tulevaisuutta, millaisena se esiintyneekin, kun minulla on rinnallani se, jota rakastan.»

Seuraavana päivänä Jem-y-Lord vei kirjeen Rushen linnaan tuoden tullessaan vastauksen. Siinä oli vain yksi rivi: »Oma rakkaani! Vihdoinkin! Vihdoinkin! Oi. Philip, Philip! Mutta entäs meidän lapsemme?»