XI.
Reading edition
Nousuvesi oli kohonnut Ramseyn satamaan vyöryen raskaana raittiin, suolaisen merituulen ajamana rannalle. Rantasillan kupeella höyrysi laiva, tavarakärryjä työnnettiin pitkin laskusiltoja ja lastihuoneen nariseva nostorana oli täydessä käynnissä, ihmiset huutelivat toisilleen, käskyjä jaettiin ja vastustettiin, melua ja touhua oli kaikkialla. Peräkannella seisoivat Kimberleyn siirtolaiset, Quarkin veljekset, Glen Rushenista ja muutamia Gillsin nuorukaisia Castletownista — kaikki reippaita poikia, jotka puhelevain ja nauravain ystäväinsä ympäröiminä koettivat uljaasti unohtaa, että erohetki oli käsissä.
Peten ja Philin lähestyessä kivisiltaa pitkin tervehti heitä satamamestari Quayle hämmästyneen näköisenä. »Mitä, oletteko tekin lähdössä, herra Philip?»
»En», vastasi Philip lyhyesti ja astui laivaan.
Petellä oli yhä päässään kudottu lakkinsa ja jaloissaan korkeavartiset saappaansa, mutta sinisen villanuttunsa päälle hän oli vetänyt takin. Muuta tavaraa hänellä ei ollut kuin se; minkä oli sitonut punaisenkirjavaan liinaan nyytiksi. Yleisessä sekamelskassa hän tunsi itsensä hiukan yksinäiseksi ja näytti hylätyltä ja onnettomalta. Philipiin kiireiset matkavalmistukset rannalla ja laivalla vaikuttivat perin toisella tavalla. Hän nielaisi halukkaasti raitista meriviimaa ja sanoi naurahtaen:
»Meri kutsuu minua, Pete; melkeinpä tekisi mieleni lähteä mukaasi.»
Pete vastasi laimeasti hymähtäen. Hänen rohkeutensa petti hänet viime hetkellä. Viiden vuoden poissaolo oli pitkä aika, kun kaikki toiveet kiinnitettiin kotiintuloon. Paljon saattoi siinä ajassa tapahtua, paljon muuttua. Peteä ei haluttanut nauraa.
Eikä Philipiäkään sen jälkeen, kun hänen merikaipuunsa ensimmäinen kuohu oli laskeutunut. Välistä hänestä tuntui kuin helvetti kuohuisi hänen sisässään. Enimmin häntä painoi se, ettei hän kuolemakseen voinut olla pahoillaan siitä, että Pete matkusti pois saarelta. Sulbystä lähtiessään hän oli kerran tai pari tavannut itsensä vihamielisissä ajatuksissa Peteä kohtaan. Hän tiesi huulensa ylenkatseellisesti vääntyvän, kun hän näki Peten murheelliset kasvot. Mutta sitä ei Pete aavistanut ja hänen yksinkertaisen ystävänsä harras luottamus viilsi Philin omaatuntoa terävänä kuin jää ja polttavana kuin tuli.
He seisoivat etukannella ja juttelivat kovalla äänellä saadakseen äänensä kuuluviin höyrykattilan puhkuessa.
»Hyvästi, Phil. Sinä olet ollut vallan tavattoman hyvä minulle — ei kukaan muu maailmassa ole ollut niin hyvä. Enhän minä ole ollut varsin sopiva toveri sinulle — sinä, joka olet koulut käynyt ja jonka pitäisi seurustella saaren ylhäisten kanssa, jos asiat olisivat niinkuin pitäisi. Mutta en minä sinulle häpeätä tuota — en tuota, niin totta kuin Jumala elää! Kauan en aio viipyä poissa, Phil — kenties viisi vuotta, kenties vähemmän, ja kun minä palaan, niin olet sinä saaren mahtavin mies. Älä väitä vastaan! Olet tottakin, sen sinulle ennustan. Loruja en laskettele. Saadaanpa vaan nähdä.»
Philipin kylmä katse alkoi heltyä.
»Ja jos palaan rikkaana, niin olen jälleen oleva vanha ystäväsi mikäli sivistymätön mies saattaa olla, ja jos palaan köyhänä, toiveissani pettyneenä ja onnettomana niin en tungettele seuraasi, ettei sinun tarvitse hävetä, ja jollen ensinkään palaa, niin lohduttelen itseäni kuolinhetkelläni: »Hän puhuu hyvää puolestani, hän ei koskaan minua unohda.»
Enempää ei Philip voinut kuulla höyryn puhallukselta ja rautaketjujen kalinalta.
»Niinpä niin! tuntuu niin oudolta menneitä aikoja muistellessa!»
Kello komentosillalla soi ensimmäisen kerran ja satamamestari huusi: »Maihin kaikki sivulliset!»
»Phil, vielä on minulla yksi pyyntö sinulle, viimeinen, mutta suurin.»
»Mikä se on?»
»Katea se koskee. Pidä tyttöä silmällä minun poissa ollessani. Pistäydy siellä tuon tuostakin, ja pidä huolta hänestä. Ei hän tutuistakaan piittaa niistä rikasten miesten pojista, joista vanhus jutteli, mutta nuo puotipalvelijat ja apteekkiherrat voivat ihan kiusata tytön hengiltä. Pidä heidät loitolla, Phil. Nyrkkisille he eivät kelpaa. Mutta älä käytä väkivaltaa. Riittää jos vain satamassa aimo lailla uitat ne keikari-pahukset — enempää ei tarvita.»
»Hän on säästyvä kaikesta pahasta sillä aikaa kun sinä olet poissa.»
»Vanno se, Phil. Sanaasi voin luottaa, sen tiedän, mutta ojenna minulle kätesi ja vanno — niin on vieläkin varmempi.»
Philip antoi hänelle kätensä ja lausui valan, sitten hän käänsi kasvonsa pois, sillä hän tunsi veren kohoavan päähänsä.
»Odota! Vielä toinen vala niin kauan kun pitelen kättäsi. Vanno ettei meitä kahta saa milloinkaan kukaan tai mikään erottaa.»
»Senhän tiedät ilmankin.»
»Tiedän, mutta vanno yhtäkaikki, Phil. Pahat kielet saavat paljon aikaan, ja minä olisin huolettomampi. Puhuttakoon ja sanottakoon mitä tahansa, ystäviä ja veljiä ollaan viimeiseen asti.»
Philipin päässä kohisi ja häntä huumasi niin että hän tuskin pysyi pystyssä, mutta toinenkin vala vannottiin. Samassa kello soi toisen kerran ja laivassa syntyi suuri hälinä ja tungos. Laskusillat vedettiin laivaan, köydet irroitettiin, kapteeni huuteli komentosillalta rannalle ja puuhaileva satamamestari huuteli rannalta komentosillalle.
»Käy seisomaan tuonne rantasillan päähän, Phil — juuri majakan kohdalle — niin minä asetun laivan perään. Ystävän kasvot tahdon viimeiseksi nähdä vanhasta kodista erotessani.»
Philipin ynseys oli mennyt menojaan. Viha hänen sydämessään oli masennettu. Hän polki sitä jalkainsa alla. Hänen kuumottavat kasvonsa olivat kosteat.
Savupiippu lakkasi puhkumasta eikä enää kuultu muuta ääntä kuin nousuveden pauhu satamassa ja aaltojen loiske rannalla. Meren takaa kohosi aurinko korskeana kuin mahtava, odotettu vieras ja pitkin sen vallattomasti hyppelevää vesipolkua höyrylaiva liukui pois. Rannalla kohosi vanha Barrule jykevänä kuin merenkuningas vaahtopartoineen, ja savu alkoi nousta sen juurella olevien talojen piipuista.
»Hyvästi, pikku saari, hyvästi! Sinua en unohda! Pois minut potkitaan sinun suojastasi, mutta sinä olet minulle ollut hyvä, vanha äiti, ja Jumalan avulla olen vielä palaava takaisin luoksesi. Jää hyvästi siksi aikaa, pikku Mona, jää hyvästi! Minä jätän sinut, mutta manilainen olen yhtäkaikki.»
Pete oli aikonut heiluttaa lakkiansa majakan sivu kulkiessaan ja pyyhkiä miehen tavalla kyyneleet silmistään. Mutta tähystyspaikaltaan ei Philip voinut nähdä muuta kuin kokoon luhistuneen olennon köysipinkan päällä laivan peräkeulassa.
Toinen osa.