← Table of contents
Man-saaren tuomari

XII.

Reading edition

Hän oli heikko ja kuolemakseen uupunut ja pian hän peitteissänsä uinahti uneen. Unessa kaikuivat lukemattomat tarkoituksettomat äänet hänen korvissansa ja hänen oma äänensä seurasi häntä lakkaamatta. Kun hän heräsi oli taas selkeä päivä ja talo oli täynnä keitetyn kapakalan hajua. Tästä hän tiesi, että oli toinen päivä ja nyt oli varhaisen aamiaisen aika. Hän kuuli kuppien ja lautasten kilinää keittiöstä, isänsä askeleet, kun hän tuli myllyltä ja sitten Peten iloisen ja sydämellisen äänen kun hän ihasteli niitä muutoksia, joita saarella hänen poissa-ollessaan oli tapahtunut. Uusia taloja, käytäviä, raudoitettu satama, aallonmurtajia, sulkuja ja torneja — ihmeellistä! — Suurenmoista! Kerrassaan hämmästyttävää!

»Mutta pojat — mihin kaikki Man-saaren pojat ovat joutuneet?» kysyi Pete. »Ne ovat lentäneet kuin muuttolintujen parvi Austraaliaan, Clevelandiin ja Kapiin, enkä tiedä, minne. Koko saarella ei ole ainoatakaan sukua, jonka poikia ei olisi ulkomailla. Ja talot itse. Mihin ovat vanhat puurakennukset ja puutarhapalat joutuneet? Joko hajoitetut ja rakennetut uudelleen tai vuoratut laudoilla. Ja alukset — missä alukset ovat? Ne ovat satamassa lahomassa.»

Kuului Mummin askeleet keittiöstä ja Peten kovaääninen puhe aleni kuiskaukseksi. »Miten hän tänään jaksaa, äiti?»

»Nukkui hiljaa ja rauhallisesti, kun läksin alas», vastasi Mummi.

»Saankohan minä nähdä häntä tänään, luuletteko?» kysyi Pete.

»Sitä minä en kuolemaksenikaan tiedä, mutta minä kysyn», toimitti Mummi.

»Te olette enkeli, Mummi», ihaili Pete, »oikea ihana, vanha ylienkeli.»

Uusi pelko pani Katen värisemään. Selvää oli, että hänen vanhempansa pitivät päätettynä, että hänen vanha suhteensa Peteen oli ennallaan. Kaikki odottivat, että hän menisi Peten kanssa naimisiin, ja kaikki näyttivät pitävän velvollisuutenaan kiirehtiä sitä.

Mummi toi hänen aamiaisensa, veti verhot syrjään ja avasi akkunan.

»Nancy saa siistiä täällä sisällä», hän sanoi hyväillen, »ja sitten minä en suinkaan ihmettelisi, vaikka sinä tahtoisit kutsua Peten luoksesi.»

Katelta pääsi kauhunhuudahdus.

»No, se nyt ei tee mitään, vaikka oletkin sairas ja vuoteessa», lohdutteli Mummi, »onhan hän sinun sulhasesi.»

Kate koetti vastustaa ja keksiä verukkeita, mutta hänen rohkeutensa petti. Hän sanoi vain: »Ei vielä, äiti. Minä en ole vielä kyllin vahva nähdäkseni häntä.»

»Emme sitten puhu siitä sen enempää. Ei siis ollenkaan tänään — ehkä huomenna», puheli Mummi, ja Kate myöntyi ilolla siirtämään tapaamisen tuonnemmaksi ja vastasi innokkaasti:

»Niin, huomenna, äiti — ehkäpä huomenna.»

Ennen puolta päivää tuli Philip sinne uudestansa. Kate tunsi hänen hevosensa kavioitten kopseen, kun hän tulisesti ratsasti Peelistä päin. Hän pysähtyi portaitten eteen, mutta ei astunut alas, ja Mummi meni hänen luoksensa.

»Minä en tule sisään tänään, rouva Cregeen», hän sanoi. »Onko sairas toipumaan päin?»

»On kyllä, kaikki on nyt menossa parempaan päin, herra», puheli Mummi.

Kate kömpi ylös sängystä, hiipi akkunan luo, piilottui verhon taa ja kuunteli henkeä pidätellen.

»Miten siunattu asia, että hän kuitenkin voittaa sen», sanoi Philip ja Kate saattoi kuulla hänen raskaan hengityksensä. »Onko Pete kotona?»

»Ei, hän on mennyt Ramseyhin, herra», selitti Mummi. »Varmaan te tapaatte hänet, jos aiotte Ballureen.»

»Minun täytyy palata työhöni», sanoi Philip pyöräyttäen hevosen ympäri.

»Oletteko ratsastanut Douglasista varta vasten kysymään hänen vointiansa?» ihmetteli Mummi, ja Philip vastasi ilmeisesti hämillään:

»Minä olin levoton. Miten merkilliseltä hänen pelastuksensa tuutunkaan! Saatoin tuskin ollenkaan nukkua viime yönä, niin minä sitä ajattelin.»

Kate vei kätensä kurkullensa pidättääkseen huudahdusta, joka pyrki esille, ja hänen äitinsä ääni kuului käheältä ja liikutetulta.

»Jumala teitä siunatkoon, herra Philip», hän sanoi, mutta jatko hukkui hevosen kavioitten kopseeseen, kun Philip lähti täyttä laukkaa tiehensä.

Kate viipyi polvillansa akkunan ääressä, kunnes kavioitten kopse oli kokonansa häipynyt. Sitten hän vetäytyi takaisin vuoteeseen ja peittäytyi, kuten ennenkin, mutta nyt kuohuivat toiset tunteet. »Hän rakastaa minua», hän kuiskaili itsellensä, ja sydän oli haljeta ilosta ja pelosta. »Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä! Eikä hän saa koskaan, koskaan, koskaan nähdä minun menevän naimisiin kenenkään muun kanssa.»

Sanomaton helpotuksen tunne täytti hänen rintansa, ja äkkiä hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi tavataksensa Peten. Samalla hänen mieleensä juolahti ajatus kutsua Pete heti paikalla ja päästää hänet siitä harhaluulosta, että heidän vanha suhteensa vieläkin sitoisi heitä. Hän olisi hiljainen, hän olisi kylmä, hän antaisi koko olennollaan Peten ymmärtää, että tuo suhde oli mahdoton — varovasti, mutta varmasti hän menettelisi.

Nancyn kutsusta Pete saapui heti paikalla. Kate kuuli hänen kuiskaten keskustelevan Nancyn kanssa portaissa ja hengittävän raskaasti. Nancy neuvoi häntä pysymään tyynenä ja koetti siistiä, että hän esiintyisi edukseen.

»Tuossa», kuiskasi Nancy, »ottakaa tämä kampa ja suorikaa hiuksianne hiukan, nehän ovat ihan pörrössä. Ja kuulkaa — teidän täytyy pysytellä aivan tyynenä — luvatkaa minulle se. Hän on heikko ja väsynyt ja hermostunut — ei ainoatakaan suudelmaa. Kuuletteko nyt, ei suutelemista.»

»No, yksi suudelma nyt ei ketään tapa, tyttöseni», kuiskasi Pete ja niin hän oli huoneessa.

Kate näki suuren, tumman olennon ilmestyvän hänen ja oven välille. Tulija ei aluksi virkkanut mitään, vaan meni ja istahti äänettä nöyränä ja hillittynä tuolille sängyn jalkapäähän, aivan kuin olisi tunkeutunut kaikkein pyhimpään. Hänen kätensä lepäsi polvella ja Kate huomasi, että käsiselälle oli tatuoitu Man-saaren vaakunan kolme haarniskoitua säärtä.

»Sinäkö siellä olet, Pete?» kysyi Kate, ja sitten Pete melkein kuiskaten ja kuin hartaudella itseksensä puhellen sanoi:

»Tuo on hänen äänensä! Tuollaisena olen sen unissani viisi vuotta kuullut.»

Hämillänsä hän katseli hetkisen ympärillensä, kiinnitti sitten kyyneleiset silmänsä Nancyyn aivan kuin olisi tahtonut purskahtaa itkuun, mutta ei uskaltanut, koska pelkäsi siten synnyttävänsä melua, ja sitten hän kääntyili tuolillansa ja näytti tahtovan paeta. Mutta juuri silloin hänen koiransa, joka oli seurannut häntä huoneeseen, nosti etukäpälänsä sängynpeitteelle ja katseli ujostelematta Katea suoraan kasvoihin.

»Alas, Tuomari, alas!» huudahti Pete ja kun hänen äänensä oli tällä tavalla murtanut jään, hän oli taas oma itsensä.

»Onko tuo sinun koirasi, Pete?» kysyi Kate.

»Ei, minä paremminkin olen hänen palvelijansa», nauroi Petä. »Ainakin se tekee, mitä tahtoo kysymättä minulta lupaa. Se tutustui minuun Kimberleyssä ja seurasi minua kotiin.

»Onko se vanha?»

»Vanhako, niinkö sanoit? Se on kymmenen koirapolven isoisä ja uskoo varmasti elävänsä niin kauan kuin maailma seisoo.»

Kate tunsi, että Pete katseli häntä suurin, säteilevin silmin.

»No, voi ihmettä, Kitty, miten komea tyttö sinusta on tullut!» ihasteli Pete.

»Olenko minä niin paljon muuttunut?» kysyi Kate.

»Oletko muuttunut?» huudahti Pete. »Tottahan minä muistan, millainen suloinen pikku veitikka sinä olit, kun me leikimme yhdessä kalastajia Cornaan satamassa — muistatkos sitä? Vanha kalalaatikko oli meidän laivamme, jolla laskimme merelle — muistatko? Sinulla oli katkennut luudanvarsi, johon oli sidottu nuoranpätkiä ja se kuvasi mastoa, ja minulla oli perunalapio peräsimenä ja niin me laitoimme alihangat ja ylihangat ja lapio sai kuvata tuulta, luodetta ja vuoksea sekä käytettiin myöskin airona. »Hirvittävän ruma ilma tänään, kapteeni.» — »Niin on, niin, eukkoseni, vuorina vyöryvät aallot» — muistatko sinä, Kirry sitä?»

Kate koetti naurahtaa hiukan ja sanoa, että siitä oli niin tavattoman kauan. Mutta Pete, joka nyt oli päässyt vauhtiin nauroi hillittömästi, löi kätensä polviinsa ja jutteli yhä.

»Entäs sitten myllyllä — muistatkos sitä? Sinulla oli nelikon puolikas kainalossasi kukkakorina ja sinä huutelit: »vuokkoja! ihania vuokkoja! Ihan tuoreita vuokkoja!» — hän koetti järeällä bassollansa hullunkurisesti matkia hänen hopealle-helisevää lapsenääntänsä ja oli katketa nauruun.

»Entäs minä sitten, tyttöseni, muistatkos sitä? — Minulla oli sikolätin ovi pään päällä muka kalapöytänä ja minä huusin: 'Makrillia! Ihanat rouvat, ostakaa makrillejä — tuoreita ja lihavia kuin piispan possut — makrillia!' Oi, Kirry, Kirry! Oi, kuinka ihania ne ajat olivatkaan! Mutta kaikki muuttuu — muuttuu… Tunsinko minä sinut? Kysytkö sinä, tunsinko minä sinut heti löydettyäni sinut sieltä kuilun partaalta, Kitty? Voit yhtä hyvin kysyä tunsinko minä tuulen tohinan. Tiesinkö minä, että päässäni pyöri kaikki sekaisin ja sydän hakkasi kuin villitty? Kysy, suutelinko minä sinua yhä uudestaan ja uudestaan, kun sinä makasit siellä tajutonna, ja nostinko minä sinut ylös ja kiersinkö sinun hervottomat kätesi kaulaani ja kannoinko sinut ulos sieltä inhottavasta noidan hökkelistä, johon olit vähällä jäädä kuolemaan — se oli minun ensimmäinen työni tällä saarella tultuani takaisin… Herran nimessä, Kitty, mitä minä olen tehnyt?»

Kate oli painautunut tyynyille ja nyyhkytti aivan kuin sydän olisi tahtonut haljeta. Tämän nähdessään Nancy kävi torumaan Peteä, otti miestä olkapäästä ja koiraa niskasta ja työnsi molemmat ulos huoneesta.

»Pois täältä!» huusi Nancy. »Enkö minä sanonut että teidän täytyy pysyä hiljaa? Te hirvittävä lörppähuuli, te ette saa koskaan enää tänne tulla.»

Hämmästyneenä, häpeissään ja nöyryytettynä Pete palasi alakertaan eikä hänen puheliaisuutensa nyt ketään kiusannut.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings