XV.
Reading edition
Sillaikaa makasi Kate pois suunniltansa häpeästä, nöyryytyksestä ja itsesyytöksistä ja inhosta itseänsä kohtaan. Tuska ja pelko täytti hänen mielensä niin, että hän hautasi kuuman päänsä lakanoihin. Hänen ei tarvinnut enää olla olevinaan sairas, hän oli sitä nyt todellakin. Kohtalo oli uhannut häntä. Hän oli uhannut sitä ja nyt he pelasivat korkeata peliä. Panoksena oli hänen rakkautensa, elämänsä, kaikkensa.
Seuraavana päivänä hänen tuskansa olivat tuottaneet hänelle kuumeen. Tohtori Mylechreest tuli häntä katsomaan kenenkään perheenjäsenistä häntä pyytämättä. Hän oli yksi noita merkillisiä, ujoja olentoja, joilla lakkaamatta näyttää olevan kiire päästäksensä suorittamaan jotakin muuta kuin käsillä olevaa. Heitettyään Kateen silmäyksen ja mutistuaan muutamia sanoja, hän riensi matkaansa aivan kuin joku olisi odottanut häntä nurkan takana. Mutta mennessään alakertaan hän tapasi Caesarin, joka kysyi, kuinka tyttö voi. »Hyvin kuumeinen hän on, hän ei saa lähteä vuoteestansa», hän vastasi. »Mitä tuohon avioliittoon tulee, on se siirrettävä. Senvuoksi hän kiihoittaa itseänsä, enkä minä voi vastata seurauksista. Kaikki on tapahtunut liian äkkiä. Sanoakseni teille totuuden — älkää nyt vain pelästykö, herra Cregeen — minä pelkään, että hän saa aivokuumeen.»
»Niinkö, eihän toki», väitti Caesar.
»Hyvä on, jos ymmärrätte asian paremmin. Hyvästi. Siirtäkää kuitenkin häät toistaiseksi. Onhan aikaa kylliksi, herra Cregeen. Siirtäkää ne — se on minun neuvoni.»
»Se asia ei riipu minusta, tohtori. Mitä minä voin tehdä miehelle, joka palaa halusta päästä naimisiin? Eihän hänelle nyt suitsia voi suuhun panna.»
Mutta kun tohtori oli mennyt, Caesar sanoi Mummille: »Heitä nyt vain morsiustytöt ja hääkakut ja viulut ja kaikki hullutukset ja antaa tytön mennä naimisiin heti paikalla.»
»Mutta rakas isä kulta, miksi asialla nyt on tuollainen hoppu?» ihmetteli Mummi.
»Ja rakas äiti kulta, mitä sitten tällainen touhu hyödyttää?» kuohahti Caesar. »Milloin vastustaa asiaa yksi, milloin toinen, aivan kuin kaikki olisivat päättäneet estää koko asian. Sen täytyy tapahtua, minä sanon sen. Kuuletko sinä? Pahat kielet ovat työssä — mutta ne eivät voi mitään. Mitä kynällä on kirjoitettu, ei voida kirveellä hävittää ja minä neuvon teitä jättämään asian oman onnensa nojaan.»
Kate oli suunniltansa ilosta. Luonnollisesti Philip oli tohtorin lähettänyt. Juuri Philip itse tahtoi estää koko avioliiton. Hän ei voisi sitä kestää, hän tulisi kyllä pian itse vaatimaan häntä omaksensa. Se voi tapahtua tänään, se voi tapahtua huomenna tai seuraa vana päivänä. Voitto oli oleva hänen. Kohtalo sai väistyä. Sokeasti hän uskoi siihen, että Philip tulisi ja estäisi hänen avioliittonsa.
Tämä oli maanantaina ja tiistaina tuli Philip taas Sulbyyn. Hän oli hyvin hiljainen, mutta rakastavalla sydämellä on korvat ja Kate kuuli hänen äänensä. Hän oli saanut Peten kirjeen ja Kate saattoi nähdä hänen kalpeat kasvonsa. Vaihdettuaan muutamia jokapäiväisiä lauseita, hän vei Peten ulos huoneesta. Mitä hän oli tullut sanomaan? Tahtoiko hän vain saada Peten siirtämään häät tuonnemmaksi? Aikooko hän selittää, hänelle koko asian?
Haihtuisivatko nyt kaikki huolet? Mahdotonta! Hän ei voisi, siihen hänellä ei olisi oikeutta. Sehän oli myöskin hänen, Katen, salaisuus.
Pete palasi sisään yksin, näyttäen tavattoman vakavalta, vieläpä surulliseltakin. Kate kuuli hänen lausuvan muutamia sanoja hänen isällensä, heidän mennessään portaista keittiöön. Caesar kuului sanovan:
»Seuratkaa omaa päätänne, herra. Se on minun neuvoni.»
Tuska jännitti Katen mieltä niin, ettei hän voinut maata yksin. Hän kutsui Peten luoksensa.
»Mitä Philip sanoi?» kysyi Kate. »Tuleeko hän? Mitä hän sinulle sanoi?»
»Pahoja uutisia, Kate — hyvin pahoja», sanoi Pete.
Seurasi kauhistava hetken hiljaisuus. Se oli samanlainen hirveä tyyneys, kuin joskus myrskyn edellä, jolloin voi tuntea, että jotakin ihmeellistä maailmassa tapahtuu. Sitten Kate koetti hillitä itseänsä ja sanoi: »Mitä se on?»
»Hän on sairas ja viikon kuluessa hänen täytyy matkustaa pois. Hän ei voi tulla häihin», sanoi Pete.
»Siinäkö kaikki?» kysyi Kate, ja hänen sydämensä hyppi ilosta. Hän ei voinut sitä auttaa — hän nauroi. Hän ymmärsi Philipin tekosyyn. Hän osoitti vain vähän viekkautta — hän ajatteli, ettei Pete menisi naimisiin, ellei hän olisi saapuvilla.
»Niin, mutta sinä et voi kuvitella, Kirry, miltä hän näytti», selitti Pete. »Hän oli niin kalpea, heikko ja hermostunut. Luonnollisesti se johtuu liiallisesta työstä. Tässä maailmassa ei saa mitään maksamatta siitä korkeata hintaa, ja se on yhtä totta kuin Jumalan sana. 'Meri kutsuu minua, Pete', hän sanoi ja sitten hän nauroi, mutta minusta tuntuu kuin aave olisi minulle irvistellyt.»
Heikontuneessa tilassansa Kate oli niin itsekäs, että hän vain nauroi tämän huulessansa. Philip kärsi. Siinä oli toinen todistus, että hän tulisi pelastamaan hänet.
»Milloin hän matkustaa?» kysyi Kate.
»Tiistaina», vastasi Pete.
»Eikö voida hankkia piispalta myönnytystä saada suorittaa vihkiminen viikon kuluessa?» sanoi Kate.
»Mutta tahdotko sinä sitä, Kate?» sanoi Pete riemusta huudahtaen.
»Kysy Philipillä ensin. Ellei hän voi tulla, ei ole mitään hyötyä päivän muuttamisesta.»
»Hän voi — hänen täytyy. Hän ei voi vastata kieltävästi.»
»Suutele minua nyt», sanoi Kate ja Pete sulki hänet syliinsä ja suuteli.
Katen sydän oli ollut hänelle kylmä, sillä Philipin antama haava oli tappanut sen, mutta kun Peten huulet koskettivat häntä täytti hänet sellainen kauhu, että koko hänen olentonsa oli kuin kouristuksen kynsissä. Väristen hän painautui vuoteeseen ja peitti kasvonsa. Hän vihasi itseään. Hän syytti itseään ja toivoi itsellensä kuolemaa.
Pete seisoi hetkisen hänen vuoteensa vieressä ja itki kuin iso lapsi suunnattomassa onnessansa. »Minä totisesti en voi ymmärtää, mitä hän minussa näkee, voidaksensa niin paljon pitää minusta. Mutta sellaisia ne tytöt ovat. Jumala heitä siunatkoon!»
Kate ei paljastanut kasvojansa ja hetkisen kuluttua Pete astui äänettömänä ovelle. Puolitiessä hän pysähtyi ja kohotti toisen kätensä ylös. »Suokoon Jumala lepoa ja rauhaa sinulle», hän sanoi, »ja pitäköön se mies, joka sinut omaksensa saa, sydämensä ja kätensä puhtaana, ollaksensa sen hyvän naisen arvoinen, jonka hän vaimoksensa saa.»
Seuraavana hetkenä hän hyökkäsi alakertaan ja keittiö kaikui hänen iloisesta naurustansa.