VI.

Huolimatta Peten virallisista kutsuista Philip tuli harvoin heille. Hänellä oli mitä erilaisimpia esteitä — työ — lisäopiskelut — kuvernööri — hänen tätinsä. Pete sanoi: »tietysti» ja »luonnollisesti» ja »nuohan ovat tekosyitä», kunnes Philipiä alkoi hävettää ja niin hän eräänä iltana tuli, näyttäen terveemmältä ja voimakkaammalta kuin tavallisesti ja hänen iloisuutensa oli luonnollista ja teeskentelemätöntä, kun hän hyökkäsi taloon lausuen: »Vihdoinkin minä olen tullut.»

»Ja nyt sinä jäät yöksi?» sanoi Pete.

»No, kyllä kai», myönsi Philip.

»Se on sekä ikävää että hauskaa, sillä minun täytyy nyt heti paikalla lähteä parin pojan kanssa Peeliin hakemaan alustani, voidakseni käyttää hyväkseni yön nousuvettä. Mutta sinä jäät kuitenkin ja pidät seuraa vaimolleni ja minä tulen aamulla heti, kun vuoksi kohoaa. Tyydythän sinä häneen, etkös tyydykin, Kate?» hän huudahti ja kuiskasi sitten ystävälleen: »Hän on joskus niin masentuneella mielellä, eiköhän se ole ihmekään, kun on niin lähellä — mutta saathan itse nähdä», ja hän nyökkäili ja iski silmää merkitsevästi.

Ei ollut helppo vetäytyä syrjään eikä keksiä tekosyitä, joilla olisi pelastunut tästä tilanteesta, niin rajaton oli Peten luottamus. Kate näytti kuin olisi tahtonut huutaa: »armoa, armoa», mutta kun hän luki saman rukouksen Philipin kasvoilla, teki se hänet mykäksi.

Pete lähti matkallensa ja sen jälkeen Kate ja Philip istuivat juomaan teetä. Niin kauan kuin teen juontia kesti, ei ollut vaikea keksiä jokapäiväisiä juttuja, joilla saattoi karkoittaa hiljaisuuden. Mutta kun he nousivat teepöydästä, toi Kate hänelle piipun ja silloin oli mahdoton estää väliaikoja syntymästä. Philip puhalteli uhkeita savuja ja koetti näyttää onnelliselta. Kate yritti kaikin voimin estää Philipiä näkemästä, että hän oli aivan neuvoton ja mielensä oli masentunut. Joka hetki heidän mielikuvituksensa kääntyi uudelle ladulle. Philip otti kirjan ja alkoi sitä silmäillä ja sillä aikaa Kate ajatteli itseksensä, että oli tavattoman epäkohteliasta, kun Philip kohteli häntä sellaisella välinpitämättömyydellä. Kun Philip puhui, kuvitteli Kate, ettei hän ollut hänelle enää niin kohtelias kuin ennen. Philip asteli pianon luo ja he alkoivat laulaa kaksinlaulua: »Oi, kuinka vilppaat vuoriston tuulet!» Heidän äänensä sopivat mainiosti yhteen, mutta he eivät kuitenkaan voineet jatkaa. Mitä enemmän he koettivat unohtaa menneisyyttä, sitä voimakkaampana se palasi heidän mieleensä. Philip antoi sormiensa leikitellä koskettimilla; Kate seisoi toisen jalkansa varassa pidellen kiinni kynttilänjalasta, kun he alkoivat puhua Petestä. Tuo nimi tuntui antavan heille voimaa taistella hiipivää intohimoa vastaan. Pete oli heidän suojavarustuksensa. Aihe oli sama kuin ennen muinoin, mutta nyt se oli muuttunut murhenäytelmäksi, ennen se oli ollut huvinäytelmä.

»Ihanaa on nähdä teidät tässä kauniissa kodissa», sanoi Philip.

»Eikös se ole kaunis?» vastasi Kate.

»Teidän pitäisi olla hyvin onnellinen.»

»Miksi minä en sitten olisi onnellinen?», sanoi Kate naurahtaen.

»Tietysti, tietysti te olettekin. Koti lämmin ja viihtyisä kuin linnun pesä ja mies, joka jumaloi teitä — —.»

Kate naurahti taaskin, koska hän ei voinut sanoa mitään. Puhe oli kuin läpinäkyvä huntu, nauru kuin peittävä savupilvi, sentähden hän nauroi ja nauroi uudestaan.

»Kuinka jaloluontoinen ihminen hän onkaan!» huudahti Philip.

»Eikös olekin?», myönsi Kate.

»Kasvatus ja hengen aateluus eivät aina kulje käsikädessä.»

»Mikä vaimo tahansa voisi rakastaa sellaista miestä», sanoi Kate.

»Hän on niin yksinkertainen, niin luonnollinen, niin epäluuloton — —»

Mutta nyt he olivat menossa liian vaaralliselle alueelle ja siksi he vaikenivat. Äänettömyys oli kauhea, sen voima oli armoton. Jos he olisivat voineet puhua mitä jokapäiväisimpiä asioita, ehkä lumous olisi haihtunut. Philip ajatteli, että hänen pitäisi nousta, mutta hän ei voinut panna tuota ajatusta täytäntöön. Kate tahtoi lähteä tiehensä, mutta ei voinut jalkaansa liikauttaa. Pois käännetyin kasvoin he seisoivat hetkisen paikallaan ja tuntui kuin näkymätön henki olisi kulkenut heidän välillänsä.

Rouva Gorry tuli kattamaan illallispöytää, ja silloin Kate tuli omaksi itseksensä jälleen. Hän sai takaisin naurunlahjansa ja hän nauroi kaikelle. Philip ei antanut pettää itseänsä. »Hän rakastaa minua vielä», sanoi ääni hänen sydämessään. Tuo ajatus sai hänet vihaamaan itseänsä, mutta sittenkin se armotta valtasi koko hänen olentonsa. Hän muisti hääillan ja rukoilevan katseen, jonka Kate oli heittänyt häneen, kun oli Peten seurassa jättänyt kotinsa; ja nyt hänelle muuttui varmuudeksi se ajatus, joka oli askarrellut hänen mielessänsä ennenkin, että tyttöparka oli mennyt naimisiin isänsä, Caesarin, sen suuren kerskurin ja tekopyhän pakotuksesta. Hän sanoi itsellensä, että olisi sangen helppoa sytyttää uusi tuli lämpimään hiillokseen. Kun Kate nauroi, ja hän katsoi hänen kauniisiin silmiinsä ja huomasi huulten värähtelevän, värähti hänen sielussansa entinen tunne, entinen kiihkeä halu, entinen rajaton rakkaus tähän naiseen, joka rakasti häntä kaikesta huolimatta, vain sentähden, ettei voinut muuta. Mutta ei, oliko hän turhan vuoksi kuluttanut kuusi kuukautta ulkomailla? Hänen pitäisi olla voimakas, hänen pitäisi käyttäytyä kunniallisesti. Jos tarve vaatisi, hän pelastaisi tämän naisen hänen omalta itseltänsä.

Vihdoin Kate sytytti kynttilän ja sanoi: »Minun tyytyy viedä teidät omaan huoneeseenne.»

Kate puhui iloisesti, kun he menivät portaita ylös. Toisessa kerroksessa hän avasi oven arkihuoneen yläpuolella olevaan kamariin, astui sisälle ja veti uutimet alas. Hän oli vieläkin verrattomalla tuulella ja sanoi, ettei vieraalla ehkä ollut mukana yöpaitaa ja senvuoksi hän oli tuonut esille Peten paidan ja toivoi, että se olisi kylliksi suuri, ja sitten hän taas nauroi. Kynnyksellä otti Philip kynttilän hänen kädestänsä ja suuteli samalla sitä kättä, joka oli sitä pitänyt. Hetkisen Kate seisoi ja värisi kuin vilustunut lapsi, ja sitten hän kiisi tiehensä. Kuului oven paukahdus ja »Kate oli omassa huoneessaan polvillaan vuoteensa vieressä haudaten kasvonsa peittoihin estääksensä ankaran nyyhkytyksen kuulumista toiseen huoneeseen.

Huolimatta hänen leikinlaskustaan ja iloisesta naurustansa, ei vanha kiduttava ajatus jättänyt häntä rauhaan. Pitäisikö hänen puhua siitä Philipille? Ymmärtäisikö hän häntä? Uskoisiko hän sitä? Jos Philip voisi ymmärtää, mihin kauheaan asemaan hän kohta joutuisi, tahtoisiko hän yrittää pelastaa häntä? Ja ellei hän sitä tekisi, ellei hän tahtoisi, ellei hän voisi, eikö hän vihaisi tämän vuoksi häntä koko elämänsä ajan? Nähdessänsä hänen kasvonsa, kuullessansa hänen äänensä soinnun, koskiessaan hänen käteensä, oli entinen rakkaus kuluttavalla voimalla palannut hänen mieleensä. Oi, kuinka toisin olisikaan saattanut olla — kuinka rajattoman onnelliseksi hän olisikaan voinut tulla!

Ensimmäisen nousuveden saapuessa palasi Pete Peelistä ja laski satamaan ja nämä kolme söivät yhdessä aamiaista. Kun Kate liikkui raskaasti takan ympärillä, Pete jutteli, nauroi ja vihjaili istuessansa pöydän ääressä kaikkeen siihen, niitä tuleman piti.

»Mamu, anna mamia», hän kuiskasi ja sitten hän pyysi kaikenlaista ja soperteli kuin pieni lapsi.

Aamiaisen jälkeen herrat istahtivat tupakoimaan, ja Kate otti ompeluksen käsiinsä. Hän valmisteli pieniä töitä, jotka ovat niin sieviä, niin ihastuttavan huvittavia ja tuottavat aina iloa katselijalle ja jotka tavallisesti herättävät naisen sielussa uuden onnenmaailman ja lisäävät moninkertaisesti hänen hellyyttänsä. Philip sattui katsahtamaan häneen ja samana hetkenä hän piiloitti helmaansa sen valkean pienen vaatekappaleen, jota hän juuri valmisteli. Pete huomasi sen, hiipi takaapäin hänen luoksensa, veti esineen hänen kädestänsä ja avasi sen suunnattomissa käsissänsä, jota tehdessänsä hän nauroi, niinkuin olisi tahtonut lennättää katon ilmaan. Se oli pienen lapsen paita.

»Älä ole milläsikään, lemmikkini», hän sanoi hyväillen, kun veri tulvehti Katen kasvoihin. »Philipistä tulee kuitenkin jonakin päivänä jonkinlainen isä pojalle — kaikissa tapauksissa kuitenkin kummi — eikä se siis ole ollenkaan niin vaarallista, että hän saa nähdä tämän pienen pipanan pukimia. Meidän täytyy antaa sen nimeksi Philip? Mitä siihen sanot, Kirry — Philip, onko se sovittu?»