XXIV.
Reading edition
Man-saaren haltija oli oikuillensa uskollisena peittänyt saarensa ja ympäröivän meren sinä päivänä sakealla sumulla, ja pyrkiessään tämän näkymättömän sumun läpi eräs höyrylaiva matkallaan Liverpooliin oli kääntynyt muutamia penikulmia oikealta reitiltä pohjoiseen, jolloin sumusireeni päästeli kamalia ääniänsä. Ne olivat samanlaisia, joita Lucifer varmaankin käyttää kutsuessaan legiooniansa kaaoksesta.
Silloin jokin siivekäs olio äkkiä tunkeutui sumun läpi laivalle ja istahti lepäämään salonkiin johtavain portaitten nuoralle, jolloin joku matkustajista tunsi sen.
»Toden totta! Sehän on lintu, varpunen!» huudahti hän.
Samana hetkenä kuului tuulen tohinaa, sumu hälveni ja jokin suurenmoinen ja hämmästyttävä kuin peikkokallio kohosi näköpiiriin.
»Sehän on Man-saari», huudahti matkustaja uudestansa, mutta muut väittivät vastaan. »Tuo on Calf-saari, sen sanon teille, pojat. Totta kai minä sen tiedän.» Ja heti paikalla peräsin käännettiin.
Matkustaja, suurikasvuinen nuorukainen, jonka päivettyneillä kasvoilla huomasi oudon kalpeuden, asteli kuumeen tapaisella kiihkolla edestakaisin laivan kannella. Joskus hän päästi omituisen ilonhuudahduksen, toisinaan taas nauroi käheästi ja lopuksi kuului jonkinlainen koriseva ääni, niinkuin hän olisi nyyhkyttänyt.
»Ettekö voi viedä minua maihin, kapteeni?»
»Ikävä kyllä, en voi, herra, me olemme nyt jo myöhästyneet.»
Hänellä oli koira mukanansa. Se oli pieni, ruma elukka, jonka hän otti syliinsä ja hyväili hellästi antaen sille mitä kummallisimpia lempinimiä ja osoittaen kiihkeästi rakkauttansa. Sitten hän meni hyttiinsä, jossa asusti ja avasi pienen laatikon, josta otti esille muutamia kirjeitä. Yksitellen hän vei ne lähemmäksi akkunaa voidaksensa ne lukea. Hän oli lukenut ne ennenkin ja osasi ne ulkoa, mutta sittenkin hän kuljetti paksua etusormeansa riviltä riville ja tavasi jokaisen sanan. Tätä tehdessään hän nauroi ääneen, itki välillä ja nauroi taaskin. »Hän, mun tyttöni, on terve ja onnellinen ja ihastuttavan kaunis ja vaikka hän ei kirjoita, älä kuitenkaan luule, että hän unohtaisi sinut.»
»Jumala siunatkoon tyttöäni ja ystävääni myöskin. Jumala siunatkoon heitä molempia!»
Hän meni kannelle taaskin, sillä hän ei voinut pysyä kauan paikoillansa. Nyt puhalsi raikas tuuli ja hän täytti keuhkonsa ja puhalteli ja huohotti. Saari häipyi vähitellen näköpiirin taakse, hopeaiseen valojuovaan. Muuan koneenkäyttäjä ja lämmittäjä nojasivat reunustaa vastaan jäähdyttelemässä.
»Nyt kai herra on hyvin onnellinen, vai mitä?»
»Onnellinen, kuten poikanen hiekkakuopalla, mutta minulla on nälkä kuin sudella. Aamiaiselle, sanotte te? Niin kyllä, mutta sydän tahtoo myöskin osansa ja minun sydämeni on nähnyt nälkää viisi vuotta ja vähän yli. Näettehän tuon saaren tuolla, joka lekottaa kuin uinaileva vesilintu veden pinnalla? Se näyttää kuin se tahtoisi sukeltaa syvyyksiin, eikö totta? Se on minun kotini, minun kotimaani, kuten sanotaan, eikä ole kulunut kuin kolme viikkoa siitä kuin luulin, etten enää milloinkaan saisi nähdä sitä kumisevan vanhaa ruhjua; mutta Jumala on hyvä, ja kuten näette, minä sittenkin tulen mieheksi uudestansa. Minä itse olen mansaarelainen ja minulla on manilainen immyt, joka odottaa minua tuolla. Hän saa vain vanhan rahjun korjatakseen, kuten sanotaan, mutta siitä huolimatta hän on niin iloinen, ettette ole sen vertaa nähneet. Ei ole viisasta yllättää naisia tällä tavalla — ne kun ovat niin hentoja olentoja — ja minä aionkin sähköttää hänelle heti päästyäni koneitten lähettyville. Saispa nähdä sitä iloa, jolla hän ottaa vastaan sähkösanomapojan! Hän saa kuusipenceä juomarahaksi ja kirnupiimää niin paljon kuin juoda jaksaa. Ne ovat aina nuo naiset sellaisia heikkoja astioita — ne eivät kestä iloisia uutisia — ei sellaisiakaan, että joku saapuu kotiin — vaikkei tuo ole paljon arvoinen — naiset aina itkevät ja poraavat — ne eivät voi sitä auttaa. No, ymmärrätte kai, että he ovat helläsydämisempiä kuin me, ja kun nyt joku on ollut viisi vuotta… Siinä se nyt on — vauhti kuin kilpakiistassa! Saari painuu mereen, vai pettävätkö vain minun silmäni, jotka ovat heikontuneet sen jälkeen, kun minä sain tuon luodin. Ah, kuinka Jumala sittenkin on rajattoman hyvä!»
Ääni katkesi ja hän vaikeni äkkiä. Konemiehet palasivat töihinsä, ja matkustaja hoippui hyttiinsä.
»Jos kukaan milloinkaan on noussut kuolleista, on tuo mies», puhelivat miehet mennessänsä.
Kolmas osa.