XIV.

Sillä aikaa kuin Pete ja Philip ajoivat pitkin leveää tietä Douglasista, Kate istui lapsi sylissänsä takan ääressä Jalavaharjussa. Hänen katseensa oli levoton, koko hänen olentonsa äärimmilleen jännittynyt. Uudestaan ja yhä uudestaan hän kurkisti akkunaan. Laskeva aurinko loi valoansa talon toiselle puolen ja sen säteet leikkien tunkeutuivat kevätvihreiden oksien lävitse.

»Etkö sinä tahtoisi nähdä juhlakulkuetta tänä iltana, Nancy?» hän kysyi.

»Ah, niin hurjan mielelläni!» vastasi Nancy. »Mutta en halua jättää sinua. 'Pidä huolta molemmista tytöistäni', sanoi hän — —»

»Sinä saat mennä, Nancy: minä kyllä pidän huolta lapsesta», lupasi Kate.

»Entäs herra itse, rouva. Kun hän tulee kotiin, on hän nälkäinen kuin susi.»

»Minä laitan myöskin hänen illallisensa», vakuutti Kate. »Ota avain mukaasi, että pääset sisään ja tule takaisin puoli kahdeksan.»

Nancy liikkui keittiössä kuin tuli olisi ollut nurkassa täytti kattilan, sytytti lampun ja laittoi kuntoon lapsen yövaatteet. Kate katseli häntä ja vilkaisi levottomasti kelloon.

»Oliko kaupungissa hiljaisia, kun olit ostamassa siankyljyksiä, Nancy?» hän kysyi.

»No, niin, ettei hisausta kuulunut», vakuutti Nancy. »Kaikki ihmiset ovat lentäneet Lezayreen — paitsi ne, jotka ovat menneet satamaan.»

»Lähteekö höyrylaiva sitten tänä iltana?»

»Lähtee »Peveril», mutta sanottiin, että vettä ei ole kylliksi sen lähteä, ennenkuin puoli kahdeksan. Tässä on pienoisen yöpaita ja tässä on kapalovyö — siunatkoon sitä tipua — sillä kyllä voisi sitoa ranteen, jos olisi nyrjäyttänyt sen kirnutessa.»

»Pane ne uunin reunalle lämpenemään, Nancy — minä en vielä pue sitä aivan heti. Ja katso — kohta seitsemän!»

»Minä heitän vain saalin hartioilleni ja riennän kuin tuulispää», sanoi Nancy. »No, voi minun päiviäni!» sanoi hän kiinnittäen saaliansa neulalla, jota oli hampaissansa pitänyt. »Eikös se taaskin ole nukahtanut. Luuletko todellakin, Kirry, että taivaan enkelit ovat suloisempia ja viattomampia kuin tuo? Minä en sitä usko. Ne eivät voi olla noin suloisia, jos ne ovat täysikasvuisia. Ja sellaisiahan niiden täytyy olla, jos ne kerran voivat käydä ylös ja alas Jaakopin tikapuita. Sitäpaitsi, jos ne ovat miehiä mutta sehän on kerrassaan hupsua.»

»Nyt lyö kello seitsemän, Nancy. Eihän hyödytä ollenkaan mennä, kun kaikki on ohi», sanoi Kate ja jalka, joka keinutti lasta, liikkui vielä ahkerammin kuin silloin, kun hän koetti saada sitä nukkumaan.

»Herra hyvästi siunatkoon! Anna nyt minun ensiksi solmia edes hattuni nauhat, rakas rouvakulta. Ikävä ettet sinä voi itse tulla, Kate, mutta jos se nyt on jonkun arvoista, niin heidän täytyy pyörähtää tästä kautta ja soittaa sinulle pikkuisen joka tapauksessa.»

»Otitkos avaimen mukaasi, Nancy?»

»Otin ja minä olen kyllä takaisin tunnin päästä. Ja muista nyt panna pian lapsi vuoteeseen, ja muista — no muistathan sinä — —»

Annettuaan niin monta huomautusta ja varoitusta, kuin jos kuin olisi ollut rouva ja Kate palvelija tai, kiepsahti Nancy vihdoin ulos talosta. Ulkona oli nyt pimeä.

Kate nousi heti paikalla, jätti lapsen kehtoon ja alkoi laittaa illallista Petelle. — Pöydälle ilmestyivät lautaset, maustejalusta — teekannun hän asetti hellalle, että se pysyisi lämpimänä ja sitten — vanhasta tottumuksesta — kaksi kuppia ja kaksi lautasta. Mutta heitettyään silmäyksen kuppeihin hän heräsi tuskalliseen todellisuuteen. Hän pisti toisen kupin astiakaappiin, lisäsi hiiliä tuleen, asetti kattilan paikoillensa, laittoi kolme, kimpaletta sian kyljyksiä pannuun, jonka asetti hellalle, sytytti kynttilän ja sitten katsahdettuaan hermostuneesti ympärilleen kääntyi mennäkseen yläkertaan.

Sänkykamarissa hän puki päällystakin yllensä, pisti vapisevin käsin neulan hatun ja harson läpi, otti sitten rahakukkaronsa, jonka sisällön tyhjensi pukeutumispöydälle.

»Ne eivät ole minun», hän ajatteli. Ja seistessänsä sinä hetkenä peilin edessä pistivät korvarenkaat hänen silmiinsä. »Minä en saa ottaa mitään, mikä on hänen», hän vakuutti itsellensä ja kohotti kätensä korviinsa. Mutta silloin omatunto kävi häntä soimaamaan. »Ikäänkuin Pete tällaisista kapineista välittäisi», hän ajatteli. »Ei, hän ei välittäisi, vaikka ottaisin mukaani kaiken, mitä hän tässä maailmassa omistaa. Ja pitäisikö minun sitten ajatella sitä?… Ei, en voi — minä en voi ottaa niitä mukaani.»

Hän avasi laatikon ja työnsi kiireesti kaikki tyynni sinne — rahat, korvarenkaat ja toisen sormuksen, mutta sitten hän arveli ottaessaan irti vihkisormusta. Taikauskoinen ennakkoluulo pidätti häntä. Mutta sormushan oli kuitenkin merkkinä siitä liitosta, jonka kuin oli rikkonut. »Merkiksi annan minä sinulle, tämän sormuk — − »Hän riisti siis vihkisormuksenkin sormestansa ja heitti sen toisten joukkoon.

»Hän löytää ne kyllä tuolta», hän ajatteli. »Hän ei tarvitse mitään muuta, tuo selittää hänelle kaiken, mitä on tapahtunut. Hän tulee ja minä olen mennyt. Hän huutaa eikä kuulu mitään vastausta. Hän etsii minua, mutta hän on iäksi kadottanut minut. Ei ole ainoatakaan sanaa jätetty hänelle. Ei riviäkään, joka sanoisi: 'Kiitoksia ja hyvästi ja Jumala sinua siunatkoon, rakas Pete, kaikesta rakkaudesta ja siitä hyvästä, jota olet minulle osoittanut.'»

Se oli julmaa — hyvin julmaa, mutta mitä hän voisi kirjoittaa? Mitä hän voisi sanoa sellaista, jota ei olisi parempi jättää sanomatta? Yksi ainoa tavu — ei, epävarmuus olisi helpompaa. Ehkä Pete, ajattelisi, että hän oli kuollut — ehkä luulisi hänen itse päättäneen päivänsä. Tämäkään ei olisi niin katkeraa kuin totuus. Hän unohtaisi tuskansa hän alistuisi kohtaloonsa. »Ei», hän ajatteli, »en voi kirjoittaa hänelle mitään — en voi jättää hänelle minkäänlaista selitystä.»

Äkkiä hän sulki laatikon ja tarttui kynttilään. Hänen sitä tehdessään liikkui myöskin hänen varjonsa. Se kohosi lattialla seinälle, seinältä kattoon. Kun hän asteli hänestä tuntui, että se oli asettunut hänen päänsä päälle, se vainosi häntä, se painoi hänet maahan, se murskasi hänet. Hän karahti jääkylmäksi ja tunsi itsensä sairaaksi ja siksi hän kiirehti ovelle. Huone oli täynnä muitakin varjoja — täynnä muistoja unettomista öisiä ja tuskallisista heräämisistä. Ne tuijottivat häneen jokaisesta tutusta esineestä kellosta, joka nakutti jalustallaan uunin reunustalla, vaatekaapin kädensijasta, vaaleanpunaisista vuoteenverhoista ja valkeista tyynyistä sen takana. Hänen tunteensa olivat kiihtyneet kuin pelästyneen lapsen. Hän katsahti kauhuissaan ympärillensä ja hiipi kiireesti ulos huoneesta.

Päästyään alas hän hengitti helpommin. Siellä oli valoa hänen ympärillänsä ja arkihuone oli lämmin ja kodikas. Kattila kiehui nyt iloisesti haahlassansa, kissa kehräsi matollansa ja tuntui suloinen paistuvan sianlihan tuoksu. Hän katsahti kelloon — se oli viisi toista minuuttia yli seitsemän. »On aika herättää lapsonen» hän ajatteli.

Hän otti arkusta lapsen päällysvaatteet pitkän kantomekon, vaipan ja valkoisen hatun. Hänen sormensa koskivat punaiseen hilkkaan, joka oli paperilaatikossa, mutta hän ajatteli: »ei tuota» ja jätti sen paikallensa. Hän levitti vaatteet valmiiksi viereensä ja nosti sitten pienokaisen kehdosta käsivarrellensa. Lapsi havahtui, kun hän sitä liikutti ja päästi ankaran porun, jota hän koetti hillitä kiihkeillä suudelmilla.

»Tämän jälkeen minä voin rakastaa häntä häpeämättä», hän ajatteli. »Sen suloiset kasvot eivät enää moiti minua.»

Hyväillessään hellästi lapsen kasvoja, jotka olivat hänen kasvoissaan kiinni hän kumartui ottaaksensa mekon, joka oli hänen jaloissaan. Silloin hänen katseensa sattui pyöreään syvennykseen kätkyessä, jossa lapsi oli nukkunut. Se käänsi hänen ajatuksensa taaskin Peteen. Hän tulee kotiin ja löytää pienen pesän kylmänä ja tyhjänä. Se ehkä tappaa hänet; se tekee hänen tuskansa kaksinkertaiseksi. Eikö siinä olisi kylliksi, että hän itse menee hänen luotansa? Täytyykö hänen ryöstää häneltä myöskin lapsi. Hän rakasti sitä hulluuteen asti. Se oli hänen silmäinsä valo, hänen elämänsä ilo. Sen menettäminen olisi hänelle kuoleman isku.

Mutta voisiko äiti jättää oman lapsensa? Mahdotonta! Äidin rakkaus ja hellyys täytti koko hänen olentonsa ja tämä suloinen itsekkyys karkoitti kaikki muut ajatukset. »Minä en voi», hän ajatteli, »tulkoon mitä tahansa, minä en voi enkä tahdo sitä jättää.» Ja niin hän ojensi kätensä ottaaksensa lapsen päällysvaipan.

»Se olisi kuitenkin jonkinlainen synnin sovitus», hän ajatteli. Jos hän jättäisi pienokaisen Petelle, tuottaisi se jonkinlaista hyvitystä siitä pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt. Kieltää itseltänsä ilo katsella lapsen suloisia kasvoja, päivästä päivään, tunnista tuntiin — se olisi rangaistus myöskin hänelle ja hän ansaitsi rangaistuksen. »Voinko minä jättää hänet?» hän ajatteli. »Voinko minä? Oh, kuka äiti voisi sitä kestää? Ei, ei — ei koskaan, ei koskaan! Ja kuitenkin minun pitäisi — minun täytyisi — Oh, kuinka tämä on kauheata!»

Keskellä tätä tuskaista epävarmuutta, kun hän ajatteli Peteä ja sitä vääryyttä, mitä hän oli hänelle tehnyt ja puristi lasta vapisevin käsin kiihkeästi rintaansa vasten aivan kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä, lapsi itse ratkaisi asian. Se koetti sopertaa joitakin epäselviä äänteitä aivan kuin ilmaistakseen ajatuksensa, painoi päänsä hänen rinnallensa aivan kuin vaistomaisesti etsien sitä ravintoa, jota se ei ollut koskaan saanut.

»Minähän olen kuitenkin vain puoliksi äiti», hän ajatteli.

Äidin korkein riemu ja syvin oikeus oli häneltä kielletty — se, mitä lapsi ottaa äidiltä ja äiti antaa lapselle, se ihmeellinen, joka tekee äidin ja lapsen yhdeksi — sitä hän ei koskaan ollut saanut tuntea.

»Pieni lapseni voi elää ilman minua», hän ajatteli. »Jos minä jätän hänet, ei hän koskaan tule kaipaamaan minua.»

Tämä ajatus oli kokonansa murtaa hänet ja hän melkein horjui päätöksessänsä. Tuntui kuin Jumala olisi tahtonut rangaista häntä jo etukäteen, kuin Jumalan käsi olisi laskeutunut hänen päällensä − koska Hän oli tehnyt lapsen riippumattomaksi hänestä.

»Niin se on. Minun täytyy jättää hänet Petelle», hän ajatteli.

Puolipukeissa, sellaisena kuin lapsi oli, hän asetti sen takaisin kätkyeen ja keinutti sen uudestansa uneen. Sitten hän kumartui pienen vuoteen yli, kuten tekee äiti kumartuessaan yli valkoisen arkun, joka pian kätketään iäksi hänen silmillänsä. Virtana vuotivat hänen kyyneleensä pienelle peitteelle. »Oma suloinen lapseni! Pikku Katherine-parkani! Minä en saa koskaan enää suudella sinua en koskaan nähdä sinua — sinä kasvat suureksi ihmiseksi etkä koskaan tiedä mitään äidistäsi.»

Kello nakutti kuuluvasti hiljaisessa huoneessa — se oli nyt kaksikymmentäviisi minuuttia yli seitsemän.

»Vielä yksi suudelma, pikku lemmikkini… Jos joskus sanotaan sinulle… että sinun äitisi jätti sinut… oh, ala luule, etten minä rakastanut sinua. Vaiti!»

Huoneeseen kaikuivat kaukaisen soiton säveleet. Hän katsahti taaskin kelloon — se oli kohta puoli kahdeksan. Melkein samana hetkenä kuului vaunun pyörien ratinaa tieltä. Ne pysähtyivät kappelin ja puiston väliselle tielle.

Kate kohosi polvillansa seisoalleen ja avasi äänettömästi oven. Talo oli ollut hänelle vankila ja hän pakeni nyt sieltä, niinkuin karkaa vartioitu vanki. Kimakka vihellys kaikui ilman läpi. »Peveril» lähti juuri satamasta. Kaduilta kuului kohina, niinkuin vesi olisi virrannut yli kivien. Se oli kaupunkilaisien askelten töminä, kun he riensivät juhlakulkuetta vastaan.

Hän astui ulos. Puisto oli pimeä ja hiljainen kuin vankilan piha. Tuskin lehtikään liikkui, mutta kuu pilkisti juuri esille vanhan puuvajan solasta, kun Kate kohotti levottomat kasvonsa tyyntä taivasta kohti. Hän seisoi ja kuunteli. Soittokunta läheni. Hän saattoi kuulla rummun inahtavan jyminän.

Pom! pom! pom!

Siellä oli Pete. Hän koetti saada Philipin juhlakulun onnistumaan niin hyvin kuin suinkin. Nuo olivat hänen suuren sydämensä lyönnit, jotka kuuluivat koko maailmalle.

Sitä kuullessaan hänen oma sydämensä hetkeksi pysähtyi. Vilun väreet kävivät läpi hänen olentonsa hänen ajatellessaan tätä jaloa miestä, joka ei pyytänyt mitään muuta kuin rakastaa häntä ja tehdä hänen elämänsä iloiseksi. Samalla kääntyivät ajatukset myöskin siihen toiseen, jonka armoille hän oli nyt heittäytynyt. Soitto lakkasi. Kuului tavaton rätinä, niinkuin suunnaton raketti olisi päästetty taivaalle. Ihmiset hurrasivat ja taputtivat käsiänsä. Silloin kuului hänen korviinsa selvempi ääni. Sinä hetkenä löi kello sisällä puoli kahdeksan.

Nancy tulisi pian takaisin.

Kate kuulosti tarkasti, kuuluiko sisältä mitään Jos lapsi sinä hetkenä olisi havahtunut, jos se olisi nukahtanut tai itkenyt, silloin hän olisi iäksi kääntynyt takaisin. Hän riensi kuitenkin hetkiseksi sisään ja heittäytyi kehdon yli. Vielä kerran valtasi hänet ääretön hellyyden puuska. »Hyvästi, pikku lemmikkini. Minä jätän sinut hänelle, rakkahin, koska hän suuresti sinua rakastaa. Sinä kasvat suureksi ja olet hänelle aina hyvä, hyvä tyttö. Hyvästi tyttöseni! Lemmikkini, oma lemmikkini! Palkitse sinä hänelle kaikki se, mitä hän on minulle tehnyt. Sinä olet puolet minusta, rakkahin — viattomin osa minusta. Niin se on, sinä pyyhit pois äitisi synnit. Sinusta tulee sellainen kuin hän luulee minun olevan, mutta jollainen minä en ole koskaan ollut. Hyvästi, suloinen Katherineni. Pieni lemmitty lapseni — hyvästi voi hyvin — hyvästit.

Hän nousi ylös ja riensi ulos huoneesta varpaillaan aivan kuin varas ja sulki oven jälkeensä.

Kun hän kuuli, miten lukko sulkeutui, valtasi hänet ääretön tuska ja ihastus — rajaton epätoivo ja rajaton helpotus. Jos pieni Katherine nyt alkaisi itkeä, hän ei enää voisi kääntyä häntä auttamaan. Ovi oli lukossa, talo sulkeutunut, vankila oli jäänyt hänen jälkeensä. Ja hänen takanaan oli myöskin petos ja kavaluus ja kaksinaamaisuus, jota hän oli osoittanut kymmenen kauheata kuukautta.

Hän riensi puiston läpi pienelle takaportille, joka johti sivukujalle. Tie huojui kuin aallot hänen jalkainsa alla ja monesti hän oli vaipua maahan. Hänen hengityksensä oli lyhyt, silmät mustenivat ja ohimoilla jyskytti kuuluvasti. Päästyään puolitiehen puiston läpi hänestä tuntui, että joku koski hänen vaatteisiinsa ja häneltä pääsi heikko huudahdus. Se oli Peten koira, Tuomari. Se katsoi häneen pimeitten pensaitten varjossa. Akkunain verhojen läpi tunki hieman valoa talosta ja hän saattoi nähdä sen lepakon korvat ja valppaat silmät.

Pom! pom! pom!

Soittokunta oli alkanut uudestaan. Se tuntui lähenevän. Philip, Philip! Hän oli nyt hänen ainoa pakopaikkansa. Kaikki muu oli kuin iäksi haudattu.

Takaporttia käytettiin hyvin harvoin. Sen saranat olivat ruostuneet ja jäykät. Hän särki kyntensä koettaessaan avata sitä. Toiselta puolen kuului vaunun ketjujen kitinää ja aidan yli vilkkui heikko valo vaunun savuavasta lyhdystä.

Vaunut olivat kujalla ja ajaja — Philipin palvelija Jem-y-Lord — odotti pitäen vaununovea auki. Kate kompastui astuimeen ja horjahti sisään istuimelle. Ovi suljettiin.

Silloin valtasi hänet voimakas ajatus. Se koski lasta, Philipiä ja Peteä. Jättäessään pienokaisen, vaikka hän oli tahtonut menetellä mahdollisimman epäitsekkäästi, hän oli tehnyt jotakin, jolla saattoi olla suunnattoman tärkeät seuraukset. Se saattoi tuottaa hänelle rangaistuksen ja koston. Seis! Hän tahtoi mennä vielä kerran takaisin. Hän painoi kasvonsa akkunaan ja koetti kaikin voimin kiskoa hihnasta. Mutta vaunut liikkuivat hyvää vauhtia eteenpäin. Hän kuuli rattaiden jyrinän; se kuului hänen korvissansa kuin tuomiopasuunan pauhu. Silloin hän menetti tajuntansa ja vaunut kiisivät edelleen.

Balluren ulkopuolelle, oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Ne täyttivät puutarhan, puistotien,-riippuivat aidoilla ja olivat kiivenneet vastapäätä olevalle, muurillekin Musiikki oli lakannut puhaltamasta ja ihmiset huusivat, taputtivat käsiään ja hurrasivat. Avoimessa ovessa seisoi Philip paljain päin ja raosta virtaava valo valaisi satoja päitä, jotka olivat pimeässä tunkeutuneet yhteen. Hän kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta, mutta kesti kauan, ennenkuin hänen annettiin puhua. Voimakkaita, karkeita, melkein raakoja, mutta sydämellisiä ja kodikkaita hyvä huutoja kaikui kaikkialta ilmaisten luottamusta ja hillitöntä hyvää tahtoa. »Parasta onnea ystävämme!» — »Eläköön Ramsey!» »Vanhat Christianit muistavat sinua!» »Vanhaa koeteltua heimoa — Tuomari Christian kuudes!» — »Vaiti lurjukset, hänhän puhuu!» — »Anna kuulua, Phil!» »Anna soida poika!» »Vaiti, vaiti.»

»Arvoisat kansalaiset», sanoi Philip — hänen äänensä kaikui kuin värisevä kellon soitto meren yli, — »te ette voi itse ymmärtää, miten suuresti teidän tervehdyksenne on minua liikuttanut. En voi sanoa, kumpaa se minun sydämessäni on herättänyt, ylpeyttä tai häpeää. Mutta jos häpeäisin sitä, se olisi samaa kuin häväisisin teitä. Mutta jos tuntisin ylpeyttä siitä, ei se olisi minulle kunniaksi. Minä en ansaitse teidän suurta luottamustanne ja ystävyyttänne. Ah!» — hän kohotti kätensä vaientaakseen edempää kuuluvaa mutinaa — hän hillitsi koko joukoin ettei kuulunut kuiskaustakaan — »Sallikaa minun lausua julki kaikkien yhteinen ajatus. Kunnioittaessanne minua te ajattelette myöskin muita», (ei, kyllä) »te ajattelette minun sukuani — ennen kaikkea erästä, joka jo kauan sitten peitettiin haaksirikkoutuneena, murtuneena, pettyneenä miehenä tuonne lehmusten alle — minun isääni — Jumala häntä siunatkoon! Minä en tahdo salata teiltä — hänen muistonsa on ollut minun oppaanani. Hänen erehdyksensä on johtanut minua. Hänen toivonsa on ollut majakkana tiellä ja hänen rakkautensa johtotähtenäni. Hyvässä ja pahassa on hänen hautansa ollut ankkuripaikkanani. Suokoon Jumala, etten olisi antanut kuolleen käden liian kauan ohjata elämäni purtta. Minun tarkoitukseni oli voittaa se, mitä hän menetti ja tämä päivä on osoittanut minulle, että minä osiksi olen siinä onnistunut. Jumala suokoon, ellen minä tätä olisi ostanut liian kalliista.»

Tässä keskeyttivät hänet huudot: »Ei, herraseni, ei suinkaan.»

Hän hymyili surullisesti ja pudisti päätänsä. »Kansalaiset, ystävät! Te luulette, että minä ansaitsen sen arvon, jonka tänään olen saanut. Teidän joukossanne on eräs vanha toveri, koeteltu ja luotettava ystävä, jonka luottamus antaisi voimaa ja kannustaisi, ellei siihen sisältyisi nuhdetta — —»

Hänen äänensä värisi, mutta siitä huolimatta se kaikui yli väkijoukon. »Minä olen koettava täyttää velvollisuuteni — tästä hetkestä ovat kaikki minun yritykseni tarkoittavat yksistään sitä. Man-saarelaiset toverit! Te tahdotte auttaa minua sen arvon ja aseman vuoksi, joka minulla on tällä pienellä saarella ja — sen minä tiedän, myöskin itseni tähden te autatte minua olemaan rehellinen ihminen ja oikeudenmukainen tuomari. Mutta» — nyt värisi hänen äänensä niin, että hänen oli melkein mahdoton saada sitä kuulumaan »mutta jos te huomaisitte, että teidän luottamustanne käytettäisiin väärin − jos te tulevaisuudessa saisitte huomata, eitä minä en olekaan teidän kunnioituksenne arvoinen, välittämättä siitä valasta, jonka Jumalan edessä tänään olen vannonut, että henkilöön katsomatta jaan jokaiselle, oikeutta — jos te huomaisitte, että minä itse joutuisin menettelemään rikollisesti — muistakaa, minä pyydän teitä, kansalaiset, muistakaa: niin paljon kuin se tuottaakin teille, mielipahaa, ei kuitenkaan ole ainoatakaan, joka kärsisi siitä enemmän kuin minä itse —»

Yleinen mielipide tänä iltana oli, ettei tuomarin puhe ollut onnistunut. Lopulla hän kuitenkin teki muutamia heikkoja yrityksiä kohottaaksensa mielialaa yhtä innostuneeksi, kuin se äsken oli ollut, mutta ihmisille jäi sellainen tunne, kuin he olisivat tulleet tanssiaisiin ja saaneetkin kylmän vesikorvon niskaansa. Oli odotettu ilonpitoa, leikinlaskua, ystävällistä puhetta ja onnentoivotuksia Ramseyn loistavalle tulevaisuudelle, ivallisia vaarattomia pistopuheita Douglasille, Peelille ja Castletownille, pieniä raketteja, ilotulitusta ja ehkä yleinen juhlavalaistus. »Mutta taivas varjele! Miten juhlallinen se nuori tuomari oli ja niin surumielinen ja salaperäinen!»

»Vaiti», sanoi Pete. »Te olette niin hiton hullunkurisia, te pojat. Ihme ja kumma, ettei teistä kaikista ole tullut sirkustemppujen tekijöitä. Laputtakaa kotiinne, kuivatkaa silmänne ja muistakaa ne sanat, mitä hän teille puhui. Itse minä en suinkaan niitä unohda.»

Annettuaan suuren rumpunsa pienelle Jonaiquelle Pete kääntyi mennäksensä sisään. Nan-täti oli arkihuoneessa ruskeassa silkissänsä, joka kahisi kuin kuihtuneet sananjalat, hyppien ja kieppuen Philipin ympärillä, syleillen häntä, taputellen poskille ja suudellen otsalle ja huulille. Virtoina vuosivat kyyneleet, niinkuin syksyisistä kuuropilvistä pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa eikä äänestä voinut päättää, itkikö hän vai nauroi.

»Oma poikani! Rakas poikani! Kultainen pojanpoikani! Minun oman poikani poika!»

Philip riistäytyi viimein vapaaksi ja asteli yläkertaan päätänsä kääntämättä, ja silloin Nan-täti näki Peten seisovan oviaukossa.

»Kas, Petehän se on!» hän sanoi pakottaen itsensä tyyneksi. »Ettekö tahdo tulla sisään hetkiseksi, ettekö?»

»Pistäysin vain siksi — vain sen verran, että toivotan teille onnea, neiti Christian.»

»Ja minä toivotan onnea myöskin teille, Peter, ah!» hän huudahti nyökäyttäen kuin lintu hänelle päätänsä. »Varmaankin tekin tunnette itsenne äärettömän ylpeäksi tänä iltana, Peter.»

»Ylpeä ei ole oikea sana, rakas neiti — minä olen vallan suunniltani ilosta.»

»Hän oli suuresti mieltynyt teihin, kun te olitte vielä pikkuinen, avojalkainen paitaressu.»

»Niin oli, hyvä neiti.»

»Ja vaikka hän nyt on tuomari, hän pitää teistä vielä.»

»Niin, ja siksi minäkin häntä suuresti rakastan, hyvä neiti.»

»Kuulitteko, mitä hän teistä sanoi puheissansa? Ei olisi ollut monta, joka hänen asemassansa olisi käyttänyt sellaisia sanoja, Peter.»

»Toden totta, olette oikeassa, hyvä neiti.»

»Hän on uskollinen ystävillensä, olkootpa ne ketä tahansa.»

»Uskollinen ja luja kuin teräs.»

Palvelustyttö kantoi juuri vateja ruokasaliin ja Nan-täti virkkoi hieman väkinäisesti: »Ettekö tahdo jäädä syömään päivällisiä kanssamme. Pete? Tai ehkä mieluummin haluatte mennä kotiin rouvanne luokse. No niin koti se on sittenkin paras kaikista, eikös olekin? Martha, minä sanon itse tuomarille, että päivällinen on pöydässä. Kas niin, hyvää yötä, Peter. Minulle tuottaa aina iloa saada tavata teitä.»

Hän kääntyi ja sipsutti portaita kohden, mutta Pete oli myöskin astunut ruokasaliin ja tuijotteli nyt ympärilleen kiihkein, kunnioittavin katsein.

»Herra varjelkoon, neiti Christian, miten merkilliseltä nyt tuntuu — avojalkainen paitaressu, sanoitte te? Te olette siinä oikeassa. Avojalkainen ja vilusta värisevä ja nälkäinen myöskin. Minä nukuin lehmän parressa enkä saanut paljoa muuta ruokaa kuin sen maitotilkkasen, jonka siitä varastin ja siitäkin ukko antoi minulle aika kyytiä. Philip otti minut eräänä iltana luoksensa — siitä se alkoi, parahin neiti. No kas, eikös tuo kellertävä muna ole vielä jäljellä tuossa nuorassa. Se on tyhmä tiiran muna. Se on muisto vallattomilla poikavuosilta. Philip löysi sen muutamasta pesästä Gob-ny-Garvainilta. Se oli vähällä viedä häneltä hengen. Sillä oli vain yksi muna ja se riehui kuin hullu sen puolesta. Me olimme kiivenneet ainakin neljäkymmentä syltä ja allamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja teräviä kallioita merenrannalla, jotka työntyvät maasta kuin elefantin torahampaat. Philip oli pistänyt juuri pienen kätensä pesään, jossa muna oli, kun suuret valkeat siivet alkoivat räpytellä hänen paljaan päänsä ympärillä. Ellei minulla olisi ollut sinä päivänä keppiä, hyvä neiti, taivas tietää, miten meille molemmille olisi käynyt. Seuraavana hetkenä lintu vieri kalliolta alas ja se oli onneksi, sillä muuten ei Philipistä olisi tullut tuomaria tänä päivänä… Oh! säikytänkö teitä, hyvä neiti, vaikka siitä on jo niin kauan? Mutta sydän on vasta merkillinen kapine, eikös olekin, neiti? Sille on eilinen päivä sama kuin huomen. Kas niin, hyvää yötä, neiti.» Pete oli jo likellä ovea, kun hän katsahti alas ja huudahti: »Mitäs tämä on? Tuomari, mitä sinä olet tänne tullut!»

Koira oli hyökännyt sisään juuri, kun Pete aikoi lähteä ulos. Se pysähtyi hänen eleensä koristellen suurin korviansa ja heilutellen lyhyttä hännäntynkäänsä.

»Se on minun koirani, neitiseni. Katsokaahan, hyvä neiti, se on aivan samanlainen kuin isäntänsä, monessa suhteessa. Itse asiassa se nyt ei ole niin ihmeellinen, mutta siinä on jaloa verta kaikissa tapauksissa ja seuraavassa polvessa se on jo aivan erinomainen. Oletkos sinä hakemassa minua, Tuomari?

»Ehkäpä teitä kovin odotetaan kotiin, Pete.»

»Voivatpa odottaa. Hyvää yötä, neiti.»

Nan-täti sipsutti nyt portaita ylös kahisevassa silkissänsä, keventyneellä mielellä ja hyvillään, kun oli saanut Peten pois tieltänsä voidakseen osoittaa suurta rakkauttaan yksin Philipille ja tyydyttää siten suloisia itsekkyyttänsä.