XVIII.

Seuraava päivä oli lauantai. Kate muisti, että Philip aina tuli Ballureen lauantaina. Hän tunsi varmasti, että Philip tulisi saman tien myöskin Sulbyyn. »Kun hän vain saa nähdä minut, hän heti paikalla ymmärtää syyn, miksi väri minun kasvoiltani on kadonnut.» Sitten Philip puhuisi Petelle ja hänen isällensä, vapauttaisi hänet ja ottaisi kaiken syyn itsellensä. Koko päivän hän istui ja odotti ja kuunteli aivan kuin hävinnyt pelaaja, joka on asettanut peliin viimeisen roponsa. Aamiaista syödessä hän sanoi itsellensä: »Nyt aamupäivällä hän tulee.» Päivällisellä: »Hän tulee iltapäivällä.» Illallisella: »Myöhemmin illalla hän tulee.»

Mutta Philip ei tullut ja Kate kävi hermostuneeksi ja rauhattomaksi. Lakkaamatta hän katseli kelloa. Lyijynraskaina kuluivat minuutit, mutta tunnit haihtuivat kuin tulisiivillä. Hän oli nyt niinkuin rikoksentekijä, joka odottaa armahdusta. Joka kerran, kun kello naksahti ennen lyöntiään, hän tunsi, että hän oli tullut tuntia lähemmäksi tuomiotansa.

Jännitys oli tappaa hänet. Hän moitti Philipiä siitä, että tämä oli jättänyt hänet tähän kauheaan epätietoisuuteen ja hän kärsi tuskia, joita kärsii se, joka koettaa samalla kertaa sekä rakastaa että vihata. Sitten hän moitti itseänsä siitä, että oli muuttanut hääpäivän ja keksi kiireestänsä syyn antaa anteeksi Philipille. Hän tunsi olevansa kuin noita, joka taikatempuillansa on sytyttänyt oman polttorovionsa. Toivo oli mennyt ja tahto murtui samalla. Siitä huolimatta hän päätti, että häät siirrettäisiin.

Tänään oli lauantai-ilta. Sunnuntaiaamuna hän oli astunut yhden askeleen etemmäksi. Oli sammunut viimeinen toivon kipinä, että Philip tulisi ja estäisi avioliiton ja hän oli päättänyt, että tulkoon mitä tahansa, hän ei menisi ollenkaan naimisiin. Ei tarvinnut ollenkaan vedota Peteen; ei ollut mitään syytä kavaltaa Philipin salaisuutta. Hänen tarvitsi vain sanoa, ettei hän tahtonut mennä vihille, eikä mikään voima voinut maailmassa pakottaa häntä siihen.

Tämä päätös mielessänsä ja tuntien ääretöntä sisäistä huojennusta hän meni alakertaan. Caesar tuli silloin juuri kotiin rukoushuoneesta ja Pete palasi uudelta taloltansa Ramseystä. He istuutuivat päivälliselle. Päivällisen jälkeen hän puhuisi kaiken. Caesar teroitti leikkuuveistä kiveen ja sanoi: »Tänään olemme ottaneet Christin Killippin takaisin seurakunnan yhteyteen.»

»Ihmisparka», sanoi Mummi, »sääli, että hänet ollenkaan suljettiin siitä ulos.»

»Saattaa olla, — saattaapa olla», sanoi Caesar. »Se oli kaikissa tapauksissa välttämätöntä: yksi saastutettu lammas turmelee koko lauman.»

»Ja onko tuo vihkiminen nyt parantanut tämän saastaisen lampaan haavat, Caesar?» sanoi Pete.

»Hän on rouva Robbie Teare nyt ja kunniallinen nainen, herra», sanoi Caesar leikaten ruskeata häränpaistia, »ja siinä onkin kaikki, mitä kristillinen kirkko meiltä vaatii.»

Kate ei syönyt päivällisiänsä sinä päivänä eikä hän myöskään puhunut sitä, mitä oli ajatellut. Yliluonnollinen voima näytti viime hetkenä vallanneen hänet ja se sulki häneltä viimeisenkin pelastuksen tien. Hän oli joutunut myrskyn heiteltäväksi. Rajuilma oli murskaamaisillaan hänet. Mihin hän pakenisi, mistä saisi suojaa?

Mitä hänen isänsä oli sanonut tuosta tytöstä, se selitti hänelle myöskin hänen oman suhteensa Philipiin. Mahdollisten seurausten ajatus, joka oli täyttänyt hänet niin rajattomalla riemulla, koska se antoi hänelle sellaisen vallan, oli selvittänyt nyt hänelle hänen siveellisen asemansa. Hän oli langennut nainen! Mitä muuta hän oli? Ja jos seuraukset tulisivat näkyviin, mitä hänestä silloin tulisi? Hänen isänsä ankara ahdasmielisyys saisi hirveän kolauksen ja hänen häpeänsä heittäisi varjon yli koko talon, yli koko lahkon, ja hävittäisi kokonansa hänen isänsä arvovallan uskovaisten joukossa. Kate vapisi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että tällainen onnettomuus tapahtuisi hänen kauttansa. Hän näki itsensä ajeltuna pois talosta ja kotoa. Mihin hän pakenisi? Ja vaikka hän pakenisi maailman ääriin, eikö hän jättäisi jälkeensä surua ja häpeää kaikille omillensa — äidillensä, isällensä, Petelle, jokaiselle?

Jospa hän voisi hävittää kaiken menneisyyden, silloin hän voisi myöskin kieltäytyä menemästä avioliittoon. Tai jos hän olisi ollut mies, hän olisi voinut estää nämä naimahommat, sillä mies voi tehdä syntiä ja siitä huolimatta katsoa rohkein silmin tulevaisuuteen. Mutta hän oli nainen ja naisen teot voivat olla hänen omiansa, mutta niiden seuraukset ulottuvat hänen ulkopuolellensa. Oi, miten hirveän tuskallista olikaan olla nainen! Hän kysyi itseltänsä, mitä hän voisi tehdä, mutta ei saanut mitään vastausta. Hän ei voinut rikkoa niitä olosuhteiden siteitä, joihin oli joutunut. Hänen asemansa saattoi olla väärä. Se saattoi olla alhainen, mutta hänellä ei ollut mitään keinoa vapautua siitä. Ei toivon hiventäkään näkynyt mistään.

Myöhään sinä iltana — sunnuntai-iltana — he istuivat keittiössä, Kate tavallisella paikallansa takan ääressä, Pete tuolilla turvelaatikon vieressä tupakoiden niin, että savu tuprusi piipusta ulos; Caesar luki ääneen, Mummi kuunteli ja Nancy keitti illallista, kun eteisen ovi aukeni ja joku astui sisään. Kate hypähti seisoallensa ja oli päästää ilonhuudahduksen, katsahti innokkaasti taaksensa ja sitten hän istahti ankarasti punastuen paikallensa.

Tulija oli Christin Killip, kalpea, hento, pelästynyt olento, jolla oli suu ja silmät kuin jäniksellä.

»Onko herra Quilliam täällä?» hän kysyi.

»Tässä on hän itse, Christin.» sanoi Mummi. »Mitä te hänestä tahdotte?»

»Oi, Jumala teitä siunatkoon, hyvä herra», sanoi nainen Petelle. »Jumala teitä siunatkoon iankaikkisesta iankaikkiseen.»

Sitten hän kääntyi Mummiin, selittäen naisten tavallisella monisanaisuudella, että joku tuntematon oli lähettänyt postitse kaksikymmentä puntaa hänen lapselleen edellisenä päivänä ja vasta nyt hän oli arvannut, kuka lähettäjä oli, kuultuansa lukkari Johnilta, mitä Pete oli viikko sitten puhunut.

Pete murisi jotakin ja näytti joutuvan hämilleen, päästeli sakeita savuja ja sanoi: »No niin, no niin, rouvaseni. Älkää nyt uskoko kaikkea, mitä kuulette, Johnhan nyt on semmoinen lörppökieli, että hän puhuu enemmän kuin amenensa ammatissansa.»

»Minä rukoilen teiltä anteeksi, neiti», sanoi vaimo Katelle. »Mutta minä en voinut olla tulematta, minä en todellakaan voinut — ei, minä en voinut», hän sanoi ja alkoi itkeä.

»Missä teidän lapsenne on?» sanoi Pete nousten seisoallensa ja katsoen vihaisesti häneen. »Mitä, oletteko te jättänyt sen raukan yksin nukkumaan? Menkää heti sen luokse, arvelematta. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä, herra, ja Jumala teitä siunatkoon, ja kun te huomenna menette naimisiin, niin Jumala siunatkoon myöskin teidän vaimoanne.»

»Hyvä on, hyvä on», sanoi Pete, työntäen hellästi häntä porstuaan.

»Te ansaitsette hyvän vaimon, herra, ja Jumalan siunaus vuotakoon teille yltäkylläisesti molemmille.»

»Kiitos, kiitos!» sanoi Pete ja kiitteli hänet ulos huoneesta.

Vaimo silitteli lapsensa päätä sinä iltana hellemmin kuin milloinkaan ennen ja suuteli häntä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kate saattoi tuskin hengittää ja hänen silmänsä pimenivät. Hänen ylpeytensä ja hänen tahtonsa oli lopullisesti murrettu. Tämä jalosydäminen mies rakasti häntä. Hän uhraisi elämänsä hänen puolestaan, pelastaaksensa hänet. Huomenna hän menisi hänen kanssaan naimisiin. Tässä sitten oli se pelastuksen kallio, jonka turviin hän pakenisi — hän saisi tämän voimakkaan miehen rinnallensa.

Hän ei enää voinut taistella kohtaloa vastaan — sen näkymätön käsi työnsi häntä — sen sokea voima oli hänelle enemmän kuin hän jaksoi kestää. Ellei Philip tulisi vaatimaan häntä, hän menisi naimisiin Peten kanssa.

Entä Pete? Hän ei aikonut tehdä Petelle pahaa. Hän ei vielä ollut ajatellut asioita Peten kannalta. Pete oli hänelle niinkuin kameli erämaan kulkijalle, kun myrsky yllättää. Hän pakenee kamelin turviin. Hän suojaa itseänsä, mutta mikä suojaa kameliparkaa silloin, kun myrsky lennättää hiekkapilviä? Ennenkuin myrsky on ohi, hän ei sitä ajattele.