X.

Autiossa, paljaaksi ryöstetyssä talossa oli yksi huone, johon ei oltu koskettu. Se oli se huone, joka oli varattu tuomarille. Philip makasi vuoteella liikkumattomana ja ilmeisesti kuolleena. Jem-y-Lord seisoi jalkapäässä käsiänsä väännellen. Pete istui pääpuolessa matalalla jakkaralla, nojaten päätään polviinsa. Nancy, joka oli palannut Sulbysta, puhalteli takkaan voimainsa takaa saadakseen tulen syttymään. Pieni joukko miehiä oli kokoontunut yhteen kuin lammaskatras oven viereen.

Joku väitti, että tuomarin sydän vielä lyö. Toisesta huoneesta haettiin pieni, norsunluulla reunustettu käsipeili ja asetettiin hänen suunsa eteen. Kun peiliä sitten kohotettiin, huomattiin lasissa kevyt höyryn jälki.

Tämä pieni pilvenhattara peilin pinnalla herätti heissä enemmän toivoa kuin loistava valojuova, joka ilmaisee enkelin kulkevan vedenpinnalla. Jem-y-Lord otti sienen ja alkoi sillä kostutella kylmää otsaa. Vähitellen alkoivat miehet esitellä vanhojen vaimojen erinomaisia parannuskeinoja. Joku muisti, että hänen isoäitinsä aina pani suolaa ihmisten sieramiin silloin, kun he näyttivät aivan kuolleilta. Toinen kertoi, että juuri samana päivänä, jolloin Rauta-Christian oli kuollut, oli hänen isänsä pudonnut varsan selästä ja maannut kaksitoista tuntia tunnotonna ja kun seppä oli iskenyt suonta, oli hän heti paikalla avannut silmänsä.

Puolisen tuntia sitten oli tohtori mennyt Ballaughiin ja mies oli lähetetty ratsain noutamaan häntä. Mutta matkaa oli kaksitoista peninkulmaa, yö oli pimeä ja kestäisi ainakin tunnin, ennenkuin hän palaisi takaisin.

Joku taputti Peteä olalle ja ehdotti jotakin.

»Mitä?» hän vastasi hajamielisesti.

»Hän on suunniltansa», he kuiskailivat. Miesparalta ei voinut saada ainoatakaan viisasta vastausta. Hän oli saanut iskun ja vieläkin vaikeampi isku oli hänellä edessä. He keskustelivat matalalla äänellä Katesta ja Ross Christianista: he surkuttelivat Peteä, mutta vielä enemmän heidän mielensä oli paha tuomarin vuoksi.

Tuomarin peruukki oli otettu irti ja heitetty pukeutumispöydälle. Se oli siinä ylösalaisin ja ammotti kuin vanhan vaimon yömyssy. Sen mukana oli hänen tukkansa vedetty sivulle ja levinnyt tyynylle. Mustaa tuomarin vaippaa ei oltu riisuttu, vaan se oli avattu edestä niin, että kurkku jäi vapaaksi. Philipin toinen käsi riippui sängynlaidalla ja tuo kapea laiha käsi oli kylmä, vihertävä ja läpinäkyvä kuin marmori.

Tämän käden vieressä Pete istui kumarassa. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voimiansa voidaksensa nyt tarttua siihen. Kylmät sormet olivat hänen kourassaan ja hänen kuumat kyyneleensä kostuttivat niitä. Muistellessaan sitä rikosta, jonka oli aikonut juuri tehdä, hän kauhistui itseänsä. Tuossa oli hänen ystävänsä, hänen lapsuutensa ystävä, hänen ainoa ystävänsä koko elämässä. Hän ei ollut enää tuomari, oli vain ihminen. Hän ei ollut enää mieskään, vaan lapsi. Kauheat vuodet raskaine suruineen ja kuormineen olivat häipyneet mielestä. Unohdetut päivät palasivat takaisin — päivät, jotka aikoja sitten oli haudattu muistojen kätköihin. He olivat molemmat taaskin poikia. Toinen oli pieni, vaalea veitikka samettipuvussa ja toinen suuri, kudotussa lakissansa; pieni puhui lakkaamatta, hän oli aina äänessä: suuri vain kuunteli, kuunteli aina, pienempi ehdotellen, suurempi hyväksyen, pieni johtaen, suuri seuraten, pieni katsellen ylös ja kuitenkin alas, suuri katsellen alas ja kuitenkin tavallansa myöskin ylös. Oi, ne onnelliset, iloiset ajat, enenkuin viha ja mustasukkaisuus ja raivo ja hullu murhahalu oli pimentänyt heiltä auringon valon! Ne muistot, jotka herättivät suurinta hellyyttä Peten mielessä hänen siinä istuessaan ja hyväillessään elotonta kättä, liittyivät niihin suurtöihin, jotka hän oli suorittanut Philipin hyväksi — kuinka hän oli tapellut hänen puolestansa ja piesty veriin asti hänen tähtensä ja kuinka Musta Tom häntä vielä kotiin tultuaan sen vuoksi löi. Mutta oli vielä toisia muistoja, jotka olivat melkein yhtä helliä. Philipin tuli jättää koti matkustaaksensa King Wilhamsiin kouluun, ja Pete vaivasi hidasta päätänsä, mitä hän antaisi hänelle lähtiessä lahjaksi. Päätös oli sitäkin vaikeampi tehdä, kun hänellä ei ollut mitään annettavaa. Lopuksi hän oli päättänyt tehdä hänelle pajupillin — ainoan esineen, jonka hänen kömpelöt sormensa saattoivat valmistaa. Puukollansa hän oli laittanut uhkean pajunvesan, kuorinut sen, uurtanut sen ja nyt se vonkui kuin sumutorvi. Aamu oli kylmä ja hänen jalkansa paljaat, mutta hän ei vähääkään välittänyt kylmästä; hän ei sitä tuntenut — ei, sellaista ei kannattanut ajatella. Hän oli piiloittautunut pensaaseen Balluren portin taakse odottamaan postivaunuja, joilla Philipin tuli matkustaa. Sill'aikaa silitti ja kiilloitti hän pilliään kiiltäviin housuihinsa ja koetteli viimeisen kerran sen äänen sointua. Vihdoin tuli Crow ja Philip riensi ulos uusissa polvihousuissansa ja kouluhatussansa. »Ptruu, ptruu, nousepas ylös ja nyt lähdetään.» Ja niin he lähtivät eikä Philip ollut ollenkaan nähnyt häntä, ei edes kääntänyt päätään, ja Pete istui pistelevässä pensaassa ja jalkoja paleli ja surusta hänen huulensa värähtelivät, ja nyt täytyi luo pilli pistää omaan taskuun.

Hän huokasi raskaasti muistellessaan näitä surullisia tapauksia, mutta samalla kuului heikkoa ääntä vuoteesta. Se oli hiljaista, houreissa lausuttua mutinaa, niin vienoa kuin mehiläisen surina, mutta kuitenkin Pete kuuli sen.

»Peittele minua, Pete», sanoi Philip unissaan ääneen.

Philip eli. Jumalan olkoon kiitos! Jumalan olkoon kiitos!

Kuiskaus kuuluu joskus kauemmaksi kuin huuto. Miehet kuiskasivat uutisen käytävään, käytävästä se levisi portaalle, portaalta arkihuoneeseen, arkihuoneesta pihalle, jonne suuri ihmisjoukko oli kokoontunut pimeään tarkastaen akkunoita, ja lakkaamatta tuijotellen tuohon taloon, jonka yllä kuoleman enkeli leijaili.

Sinä hetkenä syntyi huoneessa sorinaa kuin sammakko-lammikossa. »Jumala olkoon kiitetty ja ylistetty», huudahti joku. »Hänen armonsa ulottuu iankaikkisesta iankaikkiseen» lisäsi toinen. »Mitä hän sanoo?» tiedusteli kolmas. »Päästään on sekaisin ja hourailee, miesparka», tiesi neljäs.

Pete ajoi heidät ulos jok'ikisen — paitsi Jem-y-Lordia, joka kostutteli yhä tuomarin kasvoja ja availi hänen käsiänsä, jotka puristuivat suonenvedon lapaisesti nyrkkiin.

»Ulos täällä! Menkää tiehenne!» huusi Pete käheästi.

»Ei maksa vaivaa suuttua hänelle nyt — miesparkaa on kohdannut kovat koetukset», he mutisivat ja menivät tiehensä.

Jemmy ei kuitenkaan ollut mielissänsä heidän poistumisestaan. Häntä peloitti jäädä yksin Peten kanssa — hän pelkäsi, että tuomari jäisi tuon miehen armoille, jonka koko olento oli villi ja silmät leimusivat.

Ja nyt kun Philip oli elossa. Pete alkoi itsekin pelätä itseään. Hänen katsellessaan Philipin kasvoja, jäätävä tuska palasi. Hän oli ajatellut, että hän oli vihansa voittanut, mutta nyt alkoi uusi kaksintaistelu anteeksiannon puolesta. Tuossa oli se mies, joka oli ryöstänyt häneltä vaimon ja lapsen ja kodin. Ehkä hän seuraavana hetkenä jo antaisi vallan oikeudetulle vihalleen.

Merkillinen ja kauhea tosiasia on, että juuri sinä hetkenä, jolloin ihmisen hyvä enkeli on voittanut, mutta voitosta uupunut, hänen pahahenkensä käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudestaan uhrinsa valtoihinsa. Philip houraili yhä kiihkeämmin ja otellen viimeistä kamppausta pedon kanssa omassa rinnassaan Pete seisoi vuoteen ääressä katsellen häntä. Levottomuudessaan Philip riisti vaatteensa auki ja veti esille jotakin paidan alta. Hetkistä myöhemmin se putosi hänen hervottomista sormistansa lattialle. Se oli musta hiuskiehkura. Pete tiesi, kenen hiuksia se oli ja pani jalkansa sen päälle ja sinä hetkenä valtasi hänet taaskin hullu halu tarttua Philipin kurkkuun ja kuristaa hänet. Uudestaan ja yhä uudestaan se palasi. Hänen täytyi taistella sitä vastaan silloinkin, kun ankarimmin nyyhkytti ja huokaili.

Mutta rakkautta ei voida silmänräpäyksessä surmata. Sitä ei voida kuolleen mukana haudata. Ihmeellisen herkkää ja hellää oli siinä ajatuksessa, että tuossa oli se mies, jonka vuoksi Kate oli hylännyt koko maailman. Peten tunne Philipiä kohtaan muuttui hellemmäksi ja herkemmäksi sen vuoksi, että Kate häntä rakasti; Philipin kasvoissa oli jotakin Katesta. Tuo hellyyden tunne yhä kasvoi, kun hän kuunteli Philipin hourailua. Hän ajatteli, että hänen täytyisi jättää tämä huone, mutta hän ei voinut riistää itseänsä siitä irti. Hän istui kumaraan jakkaralle, kietoi kätensä päänsä ympärille ja koetti tukkia korviaan. Se oli hyödytöntä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Ne olivat vain hajanaisia lauseita, outoja lehtiä, joita kiskottiin irti elämän kirjasta, ja joita kyyneleet olivat kostuttaneet. Mutta ne olivat kuin viileän käden kosketus kuumeisen otsalle, ja siksi hän kuunteli niitä.

»Minä olin lapsi, Philip — — minä en tiennyt mitä rakkaus oli, siksi — — hän tulee Ramseyhin höyrylaivalla — sano hänelle yksinkertainen totuus, Philip sano hänelle, että me koetimme olla uskollisia ja rehellisiä, mutta emme voineet, koska rakastimme toisiamme, emmekä voineet sitä auttaa — — sano Kirry — — kyllä, täti — minä olen lukenut isän kirjeet — — pienoiskuva meni rikki — —»

Tämä sanottiin niinkuin hän olisi puhunut unissaan ja sitten tuli kuumana, salaperäisenä kuiskauksena: »Eikö minulla ole oikeutta sinuun? — — on, minulla on oikeus — — ota päällystakini yllesi, tulee myrsky — minä en koskaan jätä sinua — — etkö muista — — voitko koskaan unohtaa — — minun mieheni — — mieheni.»

Pete kohotti päänsä kuunnellessaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä Katen, mutta oliko nyt niin, että hän oli ryöstänyt Katen Philipiltä?

»Minä en voi hetkeäkään kauemmin elää tässä talossa, Philip — — seinät puristavat minua; katto putoaa minun päälleni; ilma tukahduttaa minut — − kello kolme Pete — — — niin, kello kolme huomenna hallintoviranomaiset kokoontuvat Douglasissa — — minä en ole huono nainen, Philip Christian — — on jotakin, jota sinä et ole arvannut, enkä minä koskaan ole sinulle kertonut — — onko se lapsi, Kate — — sanoitko sinä lapsi? — — oletko sinä varma siitä — — ethän sinä vain petä itseäsi?»

Tämä kaikki sanottiin rukoilevalla, lämpimällä äänellä ja sitten tuli kiihkeästi ja tukahtuneesti: »Jemmy, ota vaunut Shimminin liikkeestä ja aja itse — — jos Ramseyssä tahdotaan riisua hevoset — — aja kappelin ja Jalavaharjun väliselle kujalle — — sinä hetkenä, kun rouva nousee vaunuihin — — sinä olet oikeassa, Kate — — sinä et voi elää täällä kauemmin — — tämä petollinen elämä sinun täytyy lopettaa — — se on yömiehen kärryjen ratina Balluren kujalla.»

Jem-y-Lord, joka pöyhi tyynyä, pudotti sen kädestänsä niin, että se lensi tuomarin kasvoille, tuijotteli kauhistuneena Peteen. Eikö ikinä tämä kauhea hourailu loppuisi? Missä oli tohtori? Eikö hän koskaan tulisi?

Pete oli noussut seisoallensa ja tuijotteli alas, tuntien olevansa suunniltaan. Hän oli ajatellut, että Philip oli ryöstänyt häneltä lapsen. Oliko hän itse ryöstänyt lapsen Philipiltä?

»Kyllä. Pete kertoo samaa juttua yhä. Hän kirjoittaa kirjeitä itsellensä — niin yksinkertaisia ja niin luonnollisia. — — Vanha onneton Pete-parka — — hän ci tarkoita mitään pahaa — — hän ei aavista, että jokainen sana polttaa — — Jemmy, tuo enemmän konjakkia yöksi, karahvi on tyhjä — —»

Pete kumartui tyynyjen yli. Äkkiä hän vetäytyi takaisin. Philipin silmät olivat auki ja loistivat häntä kohti. Vaikea oli uskoa, ettei Philip puhunut hänelle silmä silmää vasten. Mutta heidän välillänsä oli läpinäkymätön harso, ja se harso oli Jumalan käsi.

»Minä tiedän, Philip, minä tiedän», sanoi tunnoton mies, kiihkeästi kuiskaten; hän hengitti puuskuttaen ja ääneen. »Sano hänelle, että minä olen kuollut — — kyllä, kyllä, niin se on, niin se on — — kauheatako? — — ei, se on ystävällistä — — »tyttö parka», hän sanoo, »minä rakastin häntä kerran, mutta nyt hän on poissa» — — minä teen sen, minä teen sen.» Sitten itkevällä äänellä ja pelolla; »Se on hulluutta — — nähdä kasvoja pimeässä; kuulla ääniä ilmojen läpi on hulluutta.» Ja sitten juhlallisesti ja pelolla tuskin saaden sanoja esille: »tuossa − − tuossa — — tuo tuossa aidankulmauksessa — —»

Suuret hikikarpalot kohosivat Peten otsalle. Oliko hän ajatellut, että Philip oli kiduttanut häntä? Päinvastoin, juuri hän oli kiduttanut Philipiä. Kirjeet, terveiset ja lahjat, kaikki nuo olivat olleet ruoskan ja skorpionin iskuja hänen kädestään. Jokainen tarkoitukseton sana, jokainen katse, jokainen liike oli ollut piikki siinä kidutuskoneessa. Peten alkoi käydä Philipiä suuresti sääliksi. »Hän on kärsinyt paljon», hän ajatteli. »Hän on jo kantanut ristiänsä kyllin kauaksi.»

»Hyvää iltaa, venemies! — — minä olen ollut liian kaukana — — kyllä, minä olen palannut taas. Jumalan kiitos — —»

Sanat lausuttiin reippaasti, iloisesti ja toivorikkaasti; mutta sitten hyvin surullisella ja masentuneella äänellä: »Hyvästi, Philip — — kaikki on minun syyni — — yhden miehen sydämen minä olen murtanut, ja minä olen turmelemaisillani toisen sielun — — minä jätän tämän hiussuortuvan — — se on kaikki, mitä minulla on jättää — — hyvästi! — — minun olisi pitänyt mennä paljoa ennemmin — — ethän sinä vihaa minua nyt — —»

Vaivoin hän sai esille viimeiset sanat aivan kuin ne olisivat tahtoneet tarttua kurkkuun. Hetkisen kuului ääni kiihkeänä ja kuohottavana: »Kate. Kate, Kate!» kerraten lakkaamatta tuota samaa sanaa, ensin äänekkääsi! ja rukoillen ja sitten hiljeten valittavaksi painuen aivan kuin häipyen erämaan autiuteen.

Jem-y-Lord oli hivuttautunut ovelle, jossa väänteli tuskissansa käsiään kuin nainen ja rukoili Jumalaa, ettei tuomari enää koskaan tuntoihinsa tulisi. »Hän on kertonut hänelle, kaiken», ajatteli Jem. »Tuo toinen varmaankin iskee hänet kuoliaaksi.»

»Minä tulin heidän väliinsä», ajatteli Pete. »Kate ei ollut syntynyt minua varten. Hän ei ollut minun. Hän oli Philipin. Se oli Jumalan tahto.»

Katkeruus oli haihtunut Peten sydämestä. »Mutta minä toivon — mitä hyötyä on toivomisesta? Jumala meitä kaikkia auttakoon», hän mutisi murtuneella äänellä ja sitten hän taas kyyristyi jakkaralleen ja peitti kasvonsa käsillään.

Philip oli kohottanut päätään ja nojasi toiseen kyynärpäähänsä. Hän tuijotteli lasimaisin silmin tyhjään ilmaan kuin olisi katsellut jotakin näkyä.

»Kyllä, ei, kyllä — — älkää sanoko — — tuoko Kate? — — Se on erehdys — — tuo ei ole. Kate — — nuo kalpeat kasvot! — — tuo ontto katse! — — tuo onneton vaimo! — — Sitäpaitsi Kate on kuollut — — hänen täytyy olla kuollut — — mitä lampuille on tehtävä? — — sammuvatko ne? — — syytettyjen penkillä ja minun tuomittavanani — — hän tuolla ja minä täällä — — hän vangittu ja minä tuomari!»

Tätä puhuessaan Philipin ääni värisi ankarasta mielenliikutuksesta ja toinen käsi oli ojennettu Peten kumartuneen pään yli.

»Jos minä vain saisin kuulla hänen äänensä, ehkä − − ehkä se on hänen äänensä minä kaadun se on Kate, se on Kate! Oh! Oh!»

Philip oli vaiennut useita sekunteja aivan kuin kuunnellen, ja sitten, tuskasta huutaen hän sulki silmänsä ja kaatui takaisin tyynyille.

»Jumala on tahtonut, että minun on täytynyt kuulla tämä», ajatteli Pete. Jumala oli tahtonut, että hän sielunsa rauhan vuoksi saisi nähdä koko tämän järkyttävän murhenäytelmän kehityksen — näkisi toisen sydämen alastomana ja kurjana. Hän nyyhkytti ja hänen nyyhkytyksensä oli ankara valitus.

»Mitä hän nyt aikoo?» mietti Jem-y-Lord. »Pitäisikö minun kutsua jotakin?»

Pete oli kumartunut ja otti lattialta hiuskiehkuran, jota juuri oli tallannut, ja asetti sen takaisin Philipin rinnalle.

»Ei ole ketään muuta kuin minä, joka olen heidän välillään», päätteli Pete, »ei muita kuin minä.»

»Istukaa, hyvä herra», huudahti tunnoton mies. Se oli viimeinen, mitä Philip tajuttomana puhui, mutta Pete vapisi ja vetäytyi takaisin.

Philip alkoi valittaa ja hänen sinertävät huulensa nytkähtelivät. Hän avasi silmänsä. Ne harhailivat ensin ympäri huoneita, mutta sitten pysähtyivät Peten katsellen häntä pitkään ja kauhistunein ilmein. Peten omat silmät olivat niin täynnä kyyneleitä, ettei hän voinut selvään nähdä, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että muutos oli tapahtunut. Riemukkaasta odotuksesta löi hänen sydämensä ja hän katseli Philipiä kuin ihastunut koira.

Vallitsi hetken hiljaisuus ja sitten kuului Philipin ääni hiljaisena kuin huokaus, kun hän mutisi: »Mitä on? − − missä olen? — — onko se Pete?»

Silloin päästi Pete riemuhuudon. »Hän on tunnoissaan! hän on tunnoissaan, Jumalan kiitos!»

»Mitä niin?» kysyi Philip avuttomana.

»Älä vaivaa nyt itseäsi», puheli Pete. »Makaa nyt rauhassa, poikani; sinä olet omassa huoneessasi ja voit kuin herran kukkarossa.»

»Mutta», väitti Philip, »etkö sinä tahdo hyväntahtoisesti — —»

»Ei sanaakaan enää, Phil. Ei se ole mitään. Ole sinä vain aivan tyyni, kaikki on hyvin ja paremmaksi tulee.»

»Teidän kunnia-arvoisuutenne on hourinut», virkkoi Jem-y-Lord.

»Hiljaa!» kuiskasi Pete kätensä suojasta ja lisäsi sitten iloisesti: »Tahdotko sinä pihvikimpaleen, Phil, vai kupin teetä ja silliä?»

Hämillään Philip katseli ympärilleen. »Mutta ettekö te voisi auttaa minua», hän sammalsi.

»Te pyörryitte oikeussalissa, herra», selitti Jem-y-Lord.

»Ah!» Hän muisti nyt kaiken.

»Hillitkää suunne, te kielikello», kuiskasi Pete polkaisten salaa Jemmyä johonkin pehmeille paikoille.

Pete nauroi ja itki samalla kertaa. Vapauduttuaan hirveistä ajatuksistansa hän oli iloinen kuin nuori poika. Hän kohensi hiiliä, niin että ne leimahtivat kirkkaihin liekkeihin ja puhdisti kynttilän sydäntä sormillansa ja virkahti: »uhhuh!» kun poltti niitä. Sitten hän asteli ja pyörähteli huoneessa liverrellen kuin pääskynen sadekuuron jälkeen.

Philip katseli häntä ja vaipui äänettömyyteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jossain matkalla ja oli jotakin tapahtunut hän poissa ollessansa. Se salaisuus, jota hän niin kauan oli säilyttänyt, oli jotenkin tullut julkisuuteen.

Jem-y-Lord kohenteli hänen tyynyjänsä. »Tietääkö hän?» kysyi Philip. »Tietää», vastasi Jem.

»Kaikkiko?»

»Kaikki. Te olette houraillut.»

»Houraillut!» huudahti Philip säikähtäen.

Silloin hän koetti nousta. »Auta minua ylös. Päästä minut pois. Miksi te toitte minut tänne?»

»Minä en voinut sitä auttaa, herra. Minä koetin estellä — —»

»Minä en voi katsoa hänen kasvojaan», sanoi Philip.

»Minua peloittaa. Auta minua, auta minua.»

»Te olette liian heikko, herra. Maatkaa aivan hiljaa. Kukaan ei saa tehdä teille pahaa. Tohtori tulee pian.»

Philip painui takaisin vuoteeseen pelokkain ilmein. »Vettä», hän vaikeasti pyysi.

»Tässä on», sanoi Jem-y-Lord ottaen pesupöydältä kannun, jossa oli kastellut sientä.

»Odottakaa!» huudahti Pete tyrkäten kannua niin, että puoli sen sisällyksestä loiskahti lattialle. »Te olette sitten oikea tomppeli, joka ei ymmärrä, että sairaan täytyy saada konjakkia. Odotahan, poikaseni. Minulla on tilkkanen oikeata ainetta kaapissani. Vain puoli minuuttia, veikko. Yksi pisara ei vahingoita; ja hän hyökkäsi portaita alas kuin myrskytuuli ollen vähällä tyrkätä kumoon Nancyn, joka oli sukkasillaan hiipinyt oven taa ääniä kuullessaan.

Lapsi oli herännyt, heittänyt pienen, pullean jalkansa peitteelle ja leikitteli ja jokelteli omille varpailleen.

»Hohoi, sinä pikku turulluru, mitäs kuuluu», huudahti Pete ohimennen.

Seuraavana hetkenä hän jo harppasi portaita yläkertaan konjakkipullo kädessään.

Sill'aikaa Jem-y-Lord oli lähestynyt vuodetta ja kauhulla salaperäisesti kuiskannut: »Älkää juoko sitä.»

»Mitä?» kysyi Philip.

»Konjakkia», vastasi Jem.

»Miksi ei?»

»Se varmaankin on…» alkoi Jem, mutta Peten askeleet kaikuivat jo portaissa ja suuri, avoin suu ilmaisi enemmän kuin ääni, kun Jem lisäsi: »myrkytetty.»

Philip ei voinut sitä tajuta, ja Pete tuli samassa sisään puhellen:

»Missä teidän vetenne nyt on, te vanha vesileili?»

Sill'aikaa kun Pete sekoitti lasiin vettä ja konjakkia, Jem repäisi palan sanomalehden reunasta, kaivoi taskustansa lyijykynän, kirjoitti siihen muutamia sanoja ja pisti sen Philipin kouraan.

»Pitäisikö minun pelätä Peteä?» ajatteli Philip. »Se olisi julmaa — kerrassaan järjetöntä!»

Sinä hetkenä kuului hevosten kuvioi tien kopsetta tieltä.

»Siinähän on tohtori», huudahti Jem-y-Lord. »Vihdoinkin tulee tohtori. Odottakaa, herra, odottakaa», hän lisäsi juosten portaita alas.

»Tässä tämä on», virkahti Pete tullen lasi kädessä vuoteen viereen. »Juo se poikaseni. Se vahvistaa sinua. Vakuutan, että se on ensiluokkaista. Ah, Jumala on hyvä kaikesta huolimatta! Hän kääntää kaikki parhain päin—hän on rajaton hyvyys.»

Pete nauroi ja itki taas. Uusi suloinen tunne valtasi hänet — hän sai maistaa sen esimakua — tunsi jälleen olevansa hyvä ihminen.

Philip piti Jem-y-Lordin antamaa paperia silmäinsä edessä ja koetti lukea sitä.

»Mitä tämä on, jonka Jemmy on minulle antanut?» hän sanoi. »Lue se. Pete. Minun silmäni hämärtävät.»

Pete otti paperin vasempaan käteensä yhä pitäen lasia oikeassa. Paremmin nähdäkseen hän painui polvilleen vuoteen viereen kallistuen valoon päin. Kuin läksyjänsä lukeva koulupoika hän tankkasi laulavalla äänellä: »Älkää juoko konjakkia. Pete tahtoo tappaa teidät.»

Pete purskahti kaikuvaan nauruun. »Sepä oli kohteliaasti sanottu», hän alkoi, mutta ei voinut lopettaa. Hänen naurunsa lakkasi, suu kävi ammolleen, kieli tuntui tahtovan tunkeutua ulos ja kääntäen päänsä hän katsoi Philipiin kasvoillaan hämmästys ja tuskainen epävarmuus.

Philip koetti päästä ylös. »Anna minulle lasi, Pete», hän pyysi.

Hän sai lasin Peten kädestä ja hetkeäkään arvelematta hän hymyillen ja luottavana kohotti sen huulilleen ja tyhjensi viime tippaan. Silloin astui tohtori sisään, ja hetkistä myöhemmin Pete oli haudannut päänsä lakanoihin ja nyyhkytti pitäen Philipin kättä omassaan.