V.

»Tule talooni, pyhä Birgitta, kun kuljet kaikkialla On takassa jo tuli ja kaislat — —»

»Nyt se nukkuu», sanoi Nancy. »Sen liekuttaminen nukkumaan on samaa kuin odottaisi kattilaa kiehumaan. Saa yrittää ja yrittää ja puhaltaa ja tohottaa, ei vain kuulu mitään ääntä. Mutta niin pian kuin on kaiken unohtanut, alkaa se kiehua ja pihistä ja kaikki käy kuin itsestään.»

Nancy asetti pienokaisen vuoteeseen, painoi tarkasti peitteen sen ympärille, käänsi vuodetta niin, että lämpö takasta heijastaisi siihen, mutta heitti kuitenkin saalin kuomun yli, ettei valo häikäisisi pienoisen silmiä. »Oletteko te kotona niin kauan kuin minä palaan Sulbysta, Pete?»

»Kyllä, minä lopettelen työtäni, tyttöseni», vastasi Pete salista.

»Minä panen polttoainetta uuniin ja sitten lähden», lisäsi Nancy.

Hän sulki tarkasti oven jäljestänsä ja sipsutti nirskuvin askelin hiekoitettua käytävää portille. Talossa ei kuulunut nyt muuta ääntä kuin nukkuvan lapsen hengitys, vieno kuin enkelin rukous, kohennetun valkean ritinä, kellon nakutus ja puukurikan raskas jymähtely ja taltan nirske kivessä.

Pete työskenteli ahkerasti puolisen tuntia ja palasi sitten työkalut kädessä arkihuoneeseen. Hiilet paloivat nyt kirkkaissa liekeissä, jotka hypähtelivät ylös ja alas. Tuolien ja pöydän, kaapin ja kannujen mustat varjot häilähtelivät kuin keijukaisen tanssi. Hymyhuulin Pete laskeutui polvilleen kehdon ääreen, pisti nuijan kainaloonsa ja kohotti hellävaroen saalin reunaa. »Jumala siunatkoon äiditöntä tyttöstäni», hän sanoi äänellä, joka oli vieno kuin henkäys. Äkkiä siinä polvistuessaan — hän hätkähti kuin olisi saanut sähköiskun. Hänen muotonsa synkistyi ja hän vetäysi taapäin yhä pitäen saalia koholla.

Lapsi nukkui rauhallisesti, toinen pikku kätönen peitteellä. Lepattava valo milloin kirkkaampana, milloin tummempana lankesi kasvoille selvittäen pienten kasvojen piirteet, otsan ja silmäin ympärykset hämmästyttävän huomattavasti esille. Juuri sellaisessa valaistuksessa saattaa huomata ihmeellistä yhdennäköisyyttä pienokaisen kasvoissa. Pete hätkähti nyt tällaista yhdennäköisyyttä. Hän oli nähnyt sen ennenkin, mutta ei koskaan sellaisena kuin nyt.

Seuraavana hetkenä hän kumartui taaskin vuoteen yli kädet levällään ja painoi päänsä aivan likelle lapsen kasvoja — tutkien eriksensä jokaista juonnetta kuin olisi hän tarkastellut karttaa. »Ihme ja kumma, hän on aivan hänen näköisensä», hän mutisi. »Aivan kuin hän ilmetty itse.»

Kauhea ajatus oli vallannut hänen sielunsa. Jalat tuntuivat kankeilta hänen noustessansa ylös ja saali putosi paikoilleen. Huone näytti pimenevän hänen ympärillään. Hän kohenteli hiiliä, niin että ne loistivat kirkkaasti, astui toiselle puolelle vuodetta ja katseli yhä lasta. Tulos oli sama. Yhdennäköisyys oli hirvittävä.

Hän tunsi jonkin jähmettyvän sielussaan ja palasi saliin työnsä ääreen. Mutta taltta liukui, kurikan iskut olivat liian voimakkaat ja hän lakkasi. Ajatukset palasivat muinaisiin aikoihin. Hän ei voinut olla muistelematta Port Mooaria, Carashoon miehiä, ja sitä aamua, jolloin hänet ja Philip eräänä varhaisena hetkenä oli sieltä löydetty ja tuotu kotiin.

Hän heitti työkalut kädestään ja palasi takaisin huoneeseen. Hän pidätteli henkeään ja hiipi hiljaa kuin olisi joku näkymätön henki seurannut hänen liikkeitään. Kaikki oli aivan hiljaista — hän kuuli oman sydämensä tykinnän. Hetkisen hän seisoi kuin tajutonna lieden ääressä selkä tuleen päin ja katseli omaa varjoansa vastaisella seinällä ja katossa. Kehto oli hänen jalkainsa juuressa. Hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä. Uudestaan ja yhä uudestaan hänen täytyi katsoa siihen.

Pää hieman taaksepäin ja huulet raollaan lapsonen nukkui viattomuuden rauhallista unta. Tuo enkelimäinen viattomuus tuntui nuhtelevan häntä.

»Minun sydämeni on tainnut tulla huonoksi», hän mutisi. »Sinun pahat ajatuksesi tahraavat kuollutta. Häpeä, Peter Quilliam, häpeä!»

Hän tunsi olevansa kuin mies, joka on ulkona, kun ukkonen lyö ja salamat leimuavat. Tutut esineet hänen ympärillään tuntuivat oudoilta ja herättivät kauhua.

Taas hän kumartui vuoteen yli ja heitti pois saalin, kuten tyttö heittää huntunsa yli hatun. Kirkas valo lankesi suoraan lapsen kasvoille, ja pienokainen vavahti unissaan. Se liikahteli ja tuli yhä levottomammaksi hänen tuijotellessaan, vieläpä nyykähteli, aivan kuin se kamala ajatus, joka toisen oli vallannut, olisi koskenut häneen.

Tässä asennossa hän seisoi, kun Caesar tuli sisään kiihkeänä ja puuskuttaen. Hämmästyneenäpä katsahti häneen. »Peter», sanoi Caesar, »tahdotko myydä nyt tämän kiinnityksen?».

Pete murahti epäselvästi jotakin. »Tahdotko siirtää sen minulle?»

»Se aika ei ole vielä tullut», päätti Pete.

»Mikä aika?»

»Se profeetan ennustama aika, jolloin leijona ja lammas lepäävät vierekkäin.»

Pete nauroi katkerasti. Caesar vapisi, hänen suupielensä nytkähtelivät ja hän tuijotteli hurjasti Peteen »Tahdotko sinä sitten tulla minun kanssani 'Mitreen?'»

»Mitä minä 'Mitressä' tekisin?»

»Ross Christian on siellä.»

Pete teki kärsimättömän liikkeen. »Se pahan ilman lintu taaskin! Hän on aina lähettyvillä, kun jotain huonoa on pelissä.»

»Tahdotko sinä tulla ja kuunnella, mitä hänellä on sanottavaa?»

»Mitä se sitten on?»

»Etkö tahdo sitä itse kuulla?»

Pete katsahti tutkivasti Caesariin, katsahti vielä uudestaankin, sieppasi sitten hattunsa ja lähti.