XVI.

Philip palasi kotiinsa kapinoiden mielessänsä isänsä kohtaloa vastaan. Koko onnettomuus riippui aivan sattumasta ja sellainen oli mahdollista vain tällä viheliäisellä Man-saarella. Mutta kirottu olkoon seutu, jolla mies ei saanut ottaa rakastamaansa naista omaksensa, jos tuo nainen oli sattunut syntymään hiukan huonommissa oloissa kuin hän. Kirous maalle, jossa miehen täytyi elää kuin roisto, jos tahtoi pelastua joutumasta halveksituksi. Jumalan kiitos, maailma oli avara.

Sinä iltana hän sanoi Nan-tädille: »Täti, miksi minun isäni ei matkustanut täältä tiehensä, kun hän huomasi, että aallot löivät liian korkeina häntä vastaan?»

»Aina hän sitä suunnitteli, mutta häh ei kuitenkaan voinut sitä tehdä», vastasi Nan-täti. »Nainen ei saata, niinkuin mies, pystyttää telttaansa tänään tänne, huomenna tuonne. Me olemme paremminkin kuin kissat, rakkaani, ja kiertelemme tutuissa taloissa, vaikka ne olisivatkin päällemme kaatumaisillansa ja rappiolla. Sinun äitisi ei ollut onnellinen Man-saarella, mutta sittenkään hän ei tahtonut sieltä lähteä. Sinun isäsi ei voinut lähteä ilman häntä ja sitäpaitsi heillä oli lapsi. Hän oli sidottu tänne onnen ja onnettomuuden, elämän ja kuolemankin uhalla. Kun hänet vihittiin vaimoonsa, hän sitoi samalla itsensä kahleihin, jotka olivat kiinnitetyt tähän saareen kuin kallioon.»

»Näin ei suinkaan tapahtuisi, jos toverina olisi Kate», ajatteli Philip. »Mutta oliko täti saanut selville jotakin? Oliko joku kertonut hänelle? Varoittako hän nyt häntä?» Kun he sunnuntai-iltana palasivat kirkosta, puhui täti taas hänen isästänsä.

»Hän oppi kuitenkin vihdoin tajuamaan, että tämä asia ei koskenut vain häntä yksin», hän sanoi. »Tämä tapahtui sinä iltana, jona hän kuoli. Äitisi ei voinut oikein hyvin ja isäsi oli lähettänyt hakemaan minua. Ilta oli pimeä ja myöhäinen ja hakija johti minua näyttäen lyhdyllä tietä pitkin Lewaige Cottagen vuoripolkua. Sinun isäsi voimat olivat aivan lopussa, mutta siitä huolimatta hän tahtoi nousta vuoteesta ylös. Me olimme yksin, hän ja minä, lukuunottamatta sinua, joka nukuit pienessä vuoteessasi akkunan vieressä. Hän meni suoraan sinun vuoteesi luo ja pitäen kiinni verhoista lankesi polvillensa sen viereen. 'Kuule', hän sanoi koettaen kuiskata, vaikk'ei voinut, sillä hänen kurkkunsa korisi. Sinä hengitit katkonaisesti, aivan kuin olisit nyyhkyttänyt unissasi. 'Pikku raukka, hän näkee unta', sanoin minä, 'anna minun kääntää lapsi kyljellensä.' 'Ei, siksi hän nyyhkyttää', sanoi isäsi, 'kun meni suruissansa nukkumaan'.»

»Sen muistan, täti», sanoi Philip. »Luulen, että hän tahtoi sanoa minulle jotakin.»

»'Poikani, lapseni, anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt syntiä sinua vastaan', hän sanoi koettaen kurottautua reunan yli voidaksensa suudella sinua otsalle, mutta hänen voimansa olivat lopussa, niin että hänen päänsä hervahti pienille kasvoillesi. Minä muistan, miten sinä pyyhkäisit nenääsi pienellä nyrkilläsi, mutta et herännyt. Sitten autoin hänet vuoteeseen ja lääkepullot pöydällä helisivät, kun hän nojasi siihen kädellänsä. 'On pimeä, aivan pimeä, Nannie', hän sanoi, 'varmaankin joku enkeli tuo minulle valoa', ja minä olin niin yksinkertainen, että luulin hänen tarkoittavan lamppua, joka oli sammumaisillaan pöydällä, ja sytytin kynttilän.»

Koko sen viikon kuvitteli Philip työskennellessänsä, että hänen isänsä henki leijaili hänen ympärillänsä varoittaen häntä rakkauden ja hellyyden sanoin valveillaollessa, huutaen hänelle unessa tuskaisesti ja komentaen: »Käänny takaisin! Sinä kuljet kuilun partaalla.»

Hänen sielunsa nousi kuitenkin kapinaan tällaista seurustelua vastaan menneisyyden ja kuoleman kanssa. Se perustui kokonaan turhamaisuuteen ja pohjalla oli kuitenkin halu saavuttaa kunniaa ja mainetta. Olkoon miehellä voimaa kieltää maailma ja se, mitä maailma voi antaa, silloin hän voi olla uskollinen itsellensä, sydämensä äänelle, kunnian ja rakkautensa vaatimuksille. Hän ei enää miettisi ja punnitsisi. Hän moitti itseänsä tämän horjuvaisuutensa vuoksi. Jos maailma oli Katea vastaan, silloin maailma sai mennä helvettiin.