IX.

Seuraavana aamuna tuomari nukkui vielä, kun aurinko paistoi kirkkaasti huoneeseen. Hän herasi kauheaan meluun, joka tuntui hänestä kuin naula olisi isketty hänen takaraivoonsa. Avaten silmänsä hänelle selvisi, että joku koputti hänen ovellansa ja karjui kaikin voimin bassoäänellänsä:

»Christian, hei mies! Ettekö te ollenkaan aio nousta ylös tänä päivänä?»

Se oli kuvernöörinsihteeri. Kun hän kerran oikein voimakkaasti ponnisti, heltisi lukko ja hän astui huoneeseen.

»Kelvoton man-saarelainen!» hän mörisi. »Vielä vuoteessa, vaikka on Tynwaldin messupäivä. Uh! Tämä huone haisee ummehtuneelta tupakalta, viinalta ja kuolemalta. Sallikaa minun avata tämä akkuna — tehän olette heittänyt vaatteenne ympäri lattiaa. Oh! Tuo on virkistävää! Päänsärkyäkö. No, sitä en ollenkaan ihmettele. Nouskaa sitten ylös ja minä saatan teitä St. Johniin.»

»Minä en ollenkaan aio sinne tulla tänään», sanoi Philip valittavalla äänellä.

»Ette tulla? Nytpä kummia kuullaan. Saaren tuomari, eikä aio saapua Tynwaldiin silloin, kuin lait julkiluetaan! Mitä kuvernööri siitä sanoo?»

»Hän sanoi minulle eilen illalla, että hän suo minulle anteeksi pois jäämiseni.»

»Anteeksi, teidän päähänpistonne! Raitis ilma tekee teille hyvää. Minulla on vaunut tuolla alhaalla. Kuunnelkaa. Kello kirkon tornissa lyö kymmenen. Minä annan teille aikaa viisitoista minuuttia ja astun teidän ruokasaliinne, jossa silmäilen Timesiä.»

Kuvernöörinsihteeri asteli ulos huoneesta ja Philip kuuli hänen äänekkäästi keskustelevan Jem-y-Lordin kanssa.

»Mitenkäs rouva Cottier tänään jaksaa?»

»Jokseenkin hyvin, herra, kiitoksia kysymästä, herra.»

»Te ette näyttele häntä paljoa muille, Jemmy.»

»Hän ei ole voinut oikein hyvin senjälkeen, kun hän tuli Douglasiin, herra.»

Kupit ja lautaset kilisivät, sanomalehti rapisi, sihteeri karisteli kurkkuansa ja sitten oli kaikki hiljaa.

Philip nousi raskain sydämin, sillä suuri kiusaus, johon hän oli joutunut, kidutti häntä. Hän muisti yöllisen ilmestyksen ja niin kirkas kuin päivä olikin, hän vapisi. Man-saarella tällaisia ilmestyksiä pidetään kuoleman enteinä ja miehestä, joka sellaisen näkee, sanotaan: Hän näkee oman sielunsa.» Mutta Philip ei ollut taikauskoinen. Hän tiesi, mitä tuo ilmestys oli — hän tiesi myöskin, mitä se tarkoitti.

Jem-y-Lord toi sisään kuumaa vettä ja kun hän oli sulkenut oven kysyi Philip katsomatta häneen: »Kuinkas hän nyt voi, poikaseni?»

»Taaskin hän on hyvin surullisella päällä, teidän kunnianarvoisuutenne», vastasi mies puoliksi kuiskaten. Hän askarteli hetkisen huoneessa ja lisäsi sitten: »Jotenkin hän saa tietää kaikki asiat. Eilen illalla, kun minä kävin hakemassa pulloa, minä kohtasin hänet portaissa. Hetken päästä minä tapasin hänet itkemässä.»

Askarrellen partaveitsensä kimpussa Philip sanoi hämillänsä: »Sanokaa hänelle, että aion tulla hänen puheillensa juhlan jälkeen.»

»'Minä olen sen jo sanonut, teidän kunnianarvoisuutenne. En minä sitä itke, herra Cottier', hän vastasi minulle.»

»Antakaa minulle peruukki ja virkapuku, Jemmy», sanoi Philip ja tuomarin juhla-asussa hän lähti kotoansa.

Päivä oli kirkas ja kadut vilisivät täynnä ajopelejä. Kaksivaljakoita, kevyitä rattaita, katuvaunuja, vuokra-ajureita ja yksityisiä vaunuja täpö täynnä väkeä jyrisi tiellä, joka Douglasista kulkee Peeliin. Kaupunki tuntui juhlivan ja oli kuin koko saari olisi ilakoinut ja nauranut.

»Hiton harmillista, Christian», sanoi kuvernöörinsihteeri katsahtaen kelloansa. »Tiedättekö, kello on puoli yksitoista? Jumalanpalvelus alkaa kello yksitoista. Antakaa mennä, kuski. Kahdeksan penikulmaa puolessa tunnissa on pitkä matka.»

»Vähääkään sukkelampaa emme voi ajaa, tässä tungoksessa», virkahti ajaja olkansa yli.

»Minä olin niin unohtanut ajankulun sanomalehtiä lukiessani», alkoi sihteeri, »että-no, me tulemme liian myöhään, sitähän ei voi auttaa ja sillä hyvä.»

Philip löi käsivartensa ristiin rinnoilleen ja painoi päänsä alas. Hänen sielussaan kävi ankara taistelu.

»Ei minulla ollut aavistustakaan, että tämä kalastajain juttu saisi näin vakavan muodon», virkahti kirjuri. »Kuvernööri näyttää komentaneen sinne jokaisen sotilaan kummastakin varustuksesta. Jos minä maanmieheni oikein tunnen, eivät ne voi sellaiseen alistua.»

Philip huokasi raskaasti; he olivat nyt joutuneet pölypilveen; naiset läheisissä vaunuissa nauroivat.

»Minä olen kuullut kuiskattavan, että kapinan johtaja on joku teidän ystävänne, Christian — erään korkeassa asemassa olevan virkamiehen epämääräinen sukulainen, kuten juoru tietää kertoa.»

»Hän on minun serkkuni, herra», sanoi Philip.

»Mitä? Onko se se suuri, kähärätukkainen junttura, joka ajoi teidän kanssanne samoissa vaunuissa? Ajaja, tuota, ei tarvitse ajaa aivan noin sukkelaan.»

Philipin pää riippui yhä-alhaalla. Kuvernöörin kirjuri katseli häntä huolestunein ilmein.

»Christian! En ole aivan varma, eikö kuvernööri sittenkin ollut oikeassa», hän alkoi. »Tämäkö se on, joka on teitä huolestuttanut kuukausimääriä. Hitto vie, miten salaperäinen te voitte olla. Jos teillä on joitakin hyviä uutisia kerrottavana, te olette kirkas kuin aurinko; mutta jos pahoista uutisista on kysymys, on pöllö oikea juorukello teihin verraten.»

Philip ponnisti heikosti voimiansa, voidaksensa nauraa ja sanoi yhä päätänsä kivistävän. He olivat nyt sillä jyrkällä rinteellä, joka johtaa Greebaan. Heidän edessään oli tie pölypilven peitossa ja tuo pilvi kaareutui heidän takanansa kuin pyrstötähden häntä.

»Vahinko, että sellainen kelpo mies joutuu tuollaisiin ikävyyksiin», sanoi kirjuri. »Minä erikoisesti pidän siitä lurjuksesta. Hän tarttui kuin ankkurilla kiinni minun vanhaan sydämeeni. Hän on yksi noita suuria, uskollisia koiria, joitten vuoksi mielellänsä sanoo: »Minä kiitän Jumalaa siitä, että olen man-saarelainen.» Tässä asiassa hän on kuitenkin oikeassa, sanokoon kuvernööri mitä tahansa. Sen tietää kuvernöörikin, Christian — sen tähden hän juuri niin mielellänsä toivoisi teidän jäävän pois. Hän voi saada valamiehet tekemään tahtonsa mukaan ja mitä raatimiehiin tulee, me saamme palkkamme, herra nähköön ja saamme luvan tanssia hänen pillinsä mukaan. Mutta te — olette toisessa asemassa. Sitäpaitsi mies on teidän sukalaisenne ja veri on vettä sakeampaa jos vain — — no, mitäs tuo on?»

Takaapäin kuului muutamia huutoja; koko vaunurivi siirtyi kuin taikavoimasta toiselle puolen tietä ja pölyn läpi vyöryivät suuret, peitetyt vaunut vimmatusti eteenpäin. Kirjuri nousi suoraksi seisomaan.

»No mitä Herran nimessä tuo — —»

»Ne ovat sairasvaunuja», sanoi Philip hampaittensa välistä.

Hetkisen kuluttua kiisivät toiset vaunut ohi, sitten kolmannet ja viimein neljännet.

»No, kunniani kautta — — kah, hyvää päivää, tohtori! Hyvää päivää!»

Kirjuri oli tuntenut ystäviä näissä vaunuissa ja vastasi heidän tervehdyksiinsä. Kun he olivat ajaneet ohi, katsahti hän Philipiin ja huudahti: »Ajaja, kääntäkää heti ympäri: Me palaamme paikalla kotiin — tapahtukoonpa sitten mitä tahansa.»

»Me emme voi kääntyä täällä, herra», vastasi ajaja. »Täällähän on ajoneuvoja kuin mehiläisiä parveilupäivänä. Kaikissa tapauksissa meidän on ajettava Tynwaldiin asti.»

»Antakaa mennä», sanoi Philip päättävästi.

Hetkisen kuluttua tuumi kuvernöörinsihteeri: »Christian, ei teidän maksaa vaivan antautua ikävyyksiin tämän asian tähden. Kaikissa tapauksissa kuvernööri on kuvernööri, minkäs sille mahtaa? Sitäpaitsi, hän on ollut teille hyvä ystävä.»

Philip oli ennestäänkin kiirastulen tuskissa eikä hänen vanha opettajansa niitä lievittänyt, vaan kokosi päinvastoin lisää palavia hiiliä. He lähestyivät nyt Tynwaldia ja näkivät liput, teltat ja väkijoukon — kaikki tuo muistutti suunnatonta leiriä — ja kuulivat humun ja jyrinän, joka muistutti valtameren kaukaista kohinaa.