XXI.

Kate oli ollut valveilla yön pimeinä tunteina ja hänen korvissaan oli kaikunut merkillinen ääni kuin kaukaisten kellojen soitto. Kun päivä alkoi sarastaa, hän nukahti levottomaan uneen, ja kun hän heräsi, hän oli vieläkin sekaisin, aivan kuin olisi ottanut unijuomaa eikä vielä olisi siitä selvinnyt. Nancy tuli suurella touhulla huoneeseen huudahtaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty!» Kate vastasi konemaisesti toistaen: »Tänään on sinun hääpäiväsi, Kitty.»

Omituinen rauha kuvastui hänen kasvoillansa, vieläpä hän koetti hieman hymyillä. Hänet valtasi ihmeellinen helpotuksen tunne aivan kuin valtaa ihmisen, joka on kauan valvonut sairasvuoteen ääressä ja tuskaisena odottanut, minne päin tauti kääntyisi. Hänkin on rauhallinen, kun sairaan kärsimys on loppunut, ja hän on vetänyt viimeisen henkäyksensä. Nancy veti pienet uutimet syrjään, kurkisti ulos ja huudahti: »Onnellinen morsian, jolle päivä paistaa, sanotaan, ja katso, aurinko paistaa täydeltä terältä.»

»Oh, mutta aurinko on vanha viekastelija», vastasi Kate.

He tulivat pukemaan häntä. Hän nojasi huonekaluihin ja koetti nauraa, vaikka päätä huimasi. Puku oli se uusi, jota juuri oli ommeltu ja kun se pantiin hänen päällensä, katselivat toiset häntä ihastellen ja ilosta huudahdellen joka puolelta. Hän otti käteensä pienen särkyneen peilin kappaleen ja katseli itseänsä. Hänen suuret silmänsä olivat surulliset, mutta loistavat.

Kirkonkellot alkoivat soida hänen häittensä kunniaksi. Hänen täytyi jännittää kuulohermojansa kuullaksensa. Kaikki äänet tuntuivat tulevan äärettömän kaukaa; hänen katseessaan kaikki häipyi merkilliseen etäisyyteen. Ajatukset ja tunteet sekoittuivat jonkinlaiseksi kuoleman hämäräksi.

Vihdoin he tulivat sanomaan, että vaunut olivat oven edessä valmiina, että kaikki odottivat morsianta. Konemaisesti hän kertasi heidän lauseensa, nyökäytti päätänsä ja seurasi heitä alakertaan. Kun hän oli päässyt melkein viimeiselle portaalle, hän katseli ympärillensä, aivan kuin etsien jotakin. Juuri silloin sanoi hänen isänsä: »Herra Christian yhtyy meihin kirkolla.»

Kate hymyili heikosti ja vastasi ihmisten tervehdykseen epävarmalla äänellä. Hänen tavaton kalpeutensa herätti kuiskattuja ja merkitseviä katseita. »Kalpea, mutta kaunis», sanoi joku, ja silloin Nancy lähestyi ja veti morsiushunnun hänen silmillensä.

Seuraavana hetkenä hän oli pihalla ja seisoi vaunujen vieressä. Ajaja valkoisine kaulaliinoineen avasi vaunun oven toisella puolella ja toisella puolella tarjosi Caesar hänelle kätensä.

»Täytyykö minun sitten lähteä?» sanoi Kate avuttomalla äänellä.

»Totta kai, mitä sinä ajattelet?» sanoi Caesar. »Vai luuletko sinä, että sulhasesi voi mennä itsensä kanssa naimisiin?»

Ihmiset heidän ympärillänsä purskahtivat nauruun ja Kate naurahti myöskin astuessaan vaunuihin. Äiti seurasi jäljessä, kahisevassa vanhanaikaisessa silkkipuvussa. Sitten tuli Nancy Joe, tuoksuen hajuvedeltä ja hiusöljyltä. Naisten mentyä nousi isä vaunuihin, ja sitten tuli Pete, ja Kate tunsi hänen suuren ja lämpimän läsnäolonsa.

Silloin laukaistiin kuusi pyssyä aivan vaunun akkunan vieressä. Se oli kunnialaukaus. Hevoset hyppäsivät pystyyn, Nancy kirkaisi, Mummi hätkähti, mutta Kate ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ihmiset tunkeutuivat aivan vaunujen ympärille ja huusivat riemuiten: Onnea ja menestystä, onnea ja menestystä!» Pete vastasi jyrisevällä äänellä, aivan kuin olisi tahtonut kohottaa katon ilmaan, heittäen kourallisittain rahaa väkijoukkoon, kun vaunut lähtivät liikkeelle.

Hitaasti vierivät vaunut tietä pitkin. Heidän päästyään jonkun matkaa, kuului heidän korviinsa klarinetin ääni. Se soitti sävellä »Musta ja harmaa». Heidän jäljestänsä kuului ihmisten askelten töminä, kun he juhlasaatossa seurasivat, mutta toisella puolella kulki säännötön ihmisjoukko. Aamu oli lämmin ja ihana. Siellä täällä pensaissa nuokkui vielä joku kukkanen ja kanervat tien vieressä olivat parhaillansa. He kulkivat muutamien talojen ohi, joiden katon myrsky oli hävittänyt ja pari kertaa heidän täytyi ajaa kaatuneitten puitten yli, joitten lehdet kellastuivat kuivuvalla ruohikolla.

Kaikesta tästä Katella oli vain häipyvä, kaukainen aavistus. Kaikki oli hänelle kuin unta — valveilla nähtyä unta jossakin varjojen maassa. Hän tiesi kuitenkin, missä hän oli ja minne hän oli matkalla. Jokin toivon kipinä välkkyi vielä hänen mielessänsä. Hän odotti, että jokin ihme tapahtuisi. Philip olisi kirkolla. Jokin yliluonnollinen hänet pelastaisi.

He ajoivat kiireemmin, akkunat helisivät ja puhe vaunuissa oli pysähtynyt. »Nyt olemme perillä», huudahti Caesar. Ulkopuolelta kuului ääniä, ja astuttiin alas vaunuista. Kate näki käden ojentuvan häntä kohden ja tiesi, kenen se oli, ennenkuin oli kohottanut katseensa hänen kasvoihinsa. Se oli Philip. Hän auttoi häntä alas vaunuista.

»Täytyykö minun tulla täältä pois?», kysyi Kate avuttomana.

Taas sanoi Caesar jotakin, joka sai ihmiset nauramaan ja sitten Kate hymyili, aivan kuin häipyvä auringon säde olisi hänen kasvoillansa häivähtänyt, ja tarttui Philipin käteen. Hän piti sitä hetkisen, odottaen, että Philip sanoisi jotakin, mutia tämä vain nosti hattuansa. Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin marmori. »Hän puhuu vielä», ajatteli Kate.

Kirkkomaan portille oli kohotettu kunniakaari kukista ja vihreistä seppeleistä ja siihen oli sovitettu korein kirjaimin lauselma: »Jumala siunatkoon onnellista paria.» Viettävälle käytävälle portilta kirkon ovelle oli kylvetty neilikoita ja fuksian oksia. Edempänä oli kirkko, jonka seiniä verhosi vihreät kiertelevät kasvit — se oli kuin sammalten peittämä kallio keskellä merta.

Isänsä käteen nojaten Kate astui eteisen läpi kirkkoon. Kirkko oli täynnä väkeä. Kun he astelivat parven alitse, kuului ylhäällä niinkuin lintujen viserrystä. Sinne olivat sunnuntaikoulutytöt kokoontuneet, ja he katselivat alas ja puhuivat innokkaasti keskenänsä. Silloin yskintä ja humina asettui; seurasi jonkinlainen väliaika, kuin jonkinlainen juhlallinen hartaus olisi vallannut kirkkoväen. Sen jälkeen kuului ihastuksen huudahduksia ja yskintä ja humina alkoi uudestansa. »Kuinka kalpea hän on!» — »Ei ole vielä oikein terve, tyttörukka.» Kaikki säälittelivät hänen väsyneitä ilmeitänsä.

»Seiso tässä», sanoi joku hiljaisella äänellä.

»Täytyykö minun», vastasi Kate kuuluvasti.

Äkkiä hän käsitti, että hän seisoi aivan yksin alttarin edessä. Hänen vastassansa seisoi pastori — vanha, punaposkinen pastori Quiggin — valkeassa messu paidassa ja häntä katsellen. Joku tuli ja seisahtui hänen rinnallensa. Se oli Pete. Kate ei katsonut häneen, mutta tunsi taas hänen lämpimän läsnäolonsa ja rauhoittui. Se oli kuin suoja noitten ihmisten katseita vastaan. Hetkisen kuluttua hän käänsi päätänsä. Philip seisoi askeleen päässä Peten takana. Hänen päänsä oli painuksissa.

Sitten alkoi toimitus. Papin ääni mutisi muutamia sanoja hiljaa, mutta Kate ei niitä kuunnellut. Hän huomasi tavailevansa vanhaa manilaista raamatunlausetta, joka oli kirjoitettu alttaritauluun: »Bannet Teshyn Ta Cheet ayns Ennyn y Chearn» — »Siunattu olkoon se kuin tulee Herran nimeen.»

Äkkiä hän tajusi, mitä pastori puhui ja alkoi vavista. »… on asetettu kuten Pyhä Paavali sanoo ihmisten onneksi, ja kaikkien tulee sitä kunnioittaa. Senpä vuoksi älköön kukaan astuko siihen ajattelemattomasti, kevytmielisesti tai — —»

Katesta tuntui, että Philip katseli häntä. Hänen katseensa lepäsi hänen niskassansa ja morsiushuntu alkoi vavista.

Taas hän kuuli pastorin puhuvan: »Sentähden, jos joku voi näyttää syyn, joka voi estää näitä laillisesti yhtymästä, hän puhukoon nyt tai olkoon ikuisesti vaiti.»

Kate kääntyi puoliksi ympäri. Hänen katseensa lankesi Philipiin. Philipin kasvot olivat verettömät, melkein synkät. Hänen otsansa oli kuoleman kalpea. Kate oli varma, että jotain oli tulossa. Nyt ihme tapahtuisi. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta olisi ymmärtänyt, mikä side oli olemassa hänen ja Philipin välillä. Hän ei siitä välittänyt, sillä Philip selittäisi pian kaiken. Nyt juuri hän aikoi sen tehdä; hän kohotti päätänsä, hän aikoi puhua.

Ei, ihmettä ei tapahtunut. Philipin katse painui maahan huomatessaan hänen katseensa ja pää kumartui alas. Hän ei hievahtanutkaan, ainoastaan painoi raskaammin jalkansa punaiseen mattoon. Katea väsytti, oi, kuinka häntä väsytti ja miten kylmältä kaikki tuntuikaan! Pappi jatkoi lukemistansa. Kun Kate tajusi hänen sanojansa, hän kuuli:

» — kuten vastaisitte suurena tuomiopäivänä, jolloin sydämen salaisimmat ajatukset tulevat julki, vastatkaa tietääkö kumpikaan teistä laillista syytä, jonka vuoksi te olisitte estetyt astumaan kristilliseen avioliittoon. Jos sellainen este on olemassa, tunnustakaa se nyt.»

Pappi pysähtyi. Hän pysähtyi aina tässä paikassa. Pysähdys ei merkinnyt hänelle mitään. Mutta kuinka paljon se merkitsikään Katelle! Este? Olihan olemassa este. Tunnustaa? Kuinka hän voisi tunnustaa? Vaatimus kauhistutti häntä. Tuntui kuin se olisi asetettu juuri ylisin häntä varten. Hän oli kuullut sen ennenkin, mutta koskaan ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Nyt se tuntui raatelevan hänen sieluansa. Hän alkoi ankarasti vavista.

Sitä seurasi epäselvä mutina, jota hän ei tajunnut. Vannaankin pastori puhui Petelle:

» — rakastaa häntä, lohduttaa häntä, kunnioittaa ja suojella häntä… niin kauan kuin te molemmat elätte.»

Ja sitten kuului Peten ääni täyteläisenä ja voimakkaana hänen leveästä rinnastansa, mutta kaukaisena aivan kuin näkinkuoret olisi asetettu hänen korvillensa: »Tahdon.»

Tämän jälkeen pastorin sanat tuntuivat tarkoittavan häntä.

»Tahdotko sinä ottaa tämän nyt sinun aviomieheksesi, elää hänen kanssaan yhdessä Jumalan määräyksen mukaan pyhässä ja kristillisessä avioliitossa? Tahdotko sinä totella häntä ja palvella häntä, rakastaa ja kunnioittaa häntä, auttaa häntä terveenä ja sairaana, ja kieltäydytkö sinä kaikista muista, omistat itsesi vain hänelle, niin kauan kuin te molemmat elätte?»

Katen sielu oli kaukana. Hän tutki taaskin manilaista raamatunlausetta: »Bannet T'eshyn Ta Chcet», mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissänsä ja jokaisesta näytti lähtevän kellertävä tulenliekki. Äkkiä hän huomasi, että pappi oli pysähtynyt. Vallitsi kiusallinen äänettömyys. Sitten kuului omituista liikettä ja joku tuntui sanovan hänelle hiljaisella rauhoittavalla äänellä jotakin.

»Mitä sanoitte?» kysyi Kate ääneen.

Pastori kumartui häneen päin ja kuiskasi hänelle: »Sanokaa 'tahdon'.»

»Ah!» mutisi Kate.

»'Tah-don' siinä kaikki, rakas ystävä. Sanokaa minun jäljessäni: 'tahdon'.»

Kate koetti liikuttaa huuliansa, mutta sanat eivät tulleet ja pappi oikeastaan vastasi hänen puolestansa.

Seuraava, mitä hän tajusi, oli että joku tarttui hänen käteensä. Hänestä tuntui nyt turvallisemmalta, kun hänen kylmät sormensa lepäsivät suuressa lämpimässä kädessä. Se oli Pete ja hän puhui jotakin. Kate ei kuullut, mitä hän sanoi, mutta hänen tunteensa kertoi sanojen sisällyksen.

»'Minä Peter Quilliam otan sinut Katherine Cregeen — —'»

Mutta se kaikki kuului epäselvänä kohinana, niinkuin aallot hukkuvat rannan hiekkaan, eikä hän mitään tajunnut.

Pappi puhui hänelle taaskin, hiljaa, lempeästi, hyväilevästi aivan kuin pelästyneelle lapselle: »Älkää pelätkö rakas ystäväni, koettakaa puhua minun jäljessäni, teillä ei ole mitään kiirettä.»

Sitten ääneen : »'Minä Katherine Cregeen'»

Hänen kurkkuansa kuristi; hän sammalsi, mutta vihdoin hän puhui soinnuttomalla äänellä aivan kuin unissansa.

»'Minä Katherine Cregeen — —'»

»'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Soinnuton ääni katkesi — — »'otan sinut Peter Quilliam — —'»

Ja sitten meni kaikki yhtenä ryöppynä, muutamat sanat kuuluivat selvästi, toiset hidastellen ja useimpia ei kuulunut ensinkään.

»— — 'sinut minun aviomiehekseni, rakastaakseni sinua — —'»

»— — 'rakastaakseni sinua — —'.»

»— — 'tästä hetkestä alkaen… kunnes kuolema meidät erottaa — — '»

»— — 'kuolema meidät erottaa — —'»

»— — 'sentähden annan minä sinulle lupaukseni — —'»

»— — 'lupauksen — —'»

Viimeinen sana kuului kuin särkynyt kaiku ja kirkosta kuului liikettä ja helpoituksen huokaus pääsi kaikkien huulilta. Muutamat koulutytöistä parvella kurkottivat reunustan yli, toiset olivat nousseet penkille suu auki ja silmät suurina.

Pete oli ottanut hänen vasemman kätensä ja painoi sormusta hänen sormeensa. Hän tunsi hänen lämpimän hengityksensä ja tajusi hänen sanansa:

»Tällä sormuksella otan minä sinut aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä ja jakaakseni sinun kanssasi kaiken, mitä osakseni saan. Amen.»

Taas hän antoi kylmän kätensä levätä Peten lämpimässä kädessä. Pete hyväili sen selkää toisella kädellänsä.

Tämä kaikki oli unta. Vasta sitten kun he astuivat suurta käytävää, hän vähitellen heräsi todellisuuteen. Ihmiset katselivat häneen molemmilta puolilta hymyillen ja kuoro koulutyttöjen takana lauloi virttä, jonka, lukkari John oli alkanut. Hänen käheä äänensä kuului yli muiden ja alkoi aina uuden säkeistön silloin, kun muut vielä lopettivat edellistä:

»Sinun vaimosi on niinkuin hedelmällinen viikunapuu sinun huoneessasi; sinun lapsesi kukoistavat kuin öljypuun vesat sinun pöytäsi ympärillä. Niinkuin alusta on ollut nyt on ja aina on oleva maailman loppuun asti, A-men.»

Nyt he olivat kaikki sakastissa, seisoen yhdessä ryhmässä. Hänen äitinsä pyyhki silmiänsä. Pete nauroi ja Nancy Joe nykäisi häntä kylkeen ääneen kuiskaten: »Suudelkaa häntä, mies — sehän on oikeus ja kohtuus.»

Pastori kumartui pöydän yli. Hän puhui Petelle ja sanoi: »Sepä oli näkyvä nimikirjoitus. Sitten on nuoren rouvan vuoro.»

Avoin kirja oli hänen edessänsä ja kynä pantiin hänen käteensä. Kun hän laski kynän pöydälle, pani kirkkoherra silmälasinsa koteloon ja hermostunut ääni, joka kuului viiltävältä ja peloitti häntä, sanoi hänen takanansa: »Sallikaa minun ensimäisenä toivottaa teille onnea, rouva Quilliam.»

Se oli Philip. Kate kääntyi häneen ja heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi. Mutta Kate huomasi vain hänen kotkannenänsä, sileäksi ajellun leukansa ja häipyvän hymyn, joka katosi kuin päivänsäde pilvien taakse. Philip sanoi jotakin muutakin — jotakin uudesta elämästä ja uudesta alusta — mutta Kate ei voinut tajuta niiden tarkoitusta, oli kuin hänen ajatuksensa olisi jähmettynyt. Seuraavana hetkenä he kaikki olivat pihalla.