XVII.

Lauantai-iltana hän oli Peelissä. Oli ihana päivä. Aurinko paistoi, ja lahti oli sininen, tyyni ja välkkyvä. Oli luoteen aika. Satamasta oli vesi paennut, mutta sittenkin se oli täynnä kalastajakaljaaseja riippuvin purjein, ja verkkoja oli ripustettu kuivamaan aina maston huippuihin asti. Parvi lokkeja kalasteli mudasta ja lenteli kirkuen ruskeahkojen purjeitten välitse. Lippu liehui linnan raunioilla, kirkonkellot soivat, ja satamamestarit astelivat laitureilla parhaimmissa sinisissä puvuissansa, joiden kullatut napit välkkyivät.

Linnan pihalle oli kokoontunut kalastajain joukko, joka nousi tuhanteenkuuteensataan. Siellä oli nuottamiehiä, manilaisia, irlantilaisia, englantilaisia, jotka kulkivat edestakaisin joukossa siepaten pieniä juttuja sieltä täältä aivan kuten nuottamiehet kokosivat venheensä pohjaan meren pohjasta pientä kalaa. Joskus sillinpyytäjät huomasivat nämä nuotanvetäjät ja silloin kaikuivat raivokkaat sanat, kuten iskut taistelussa. — »Olettekos kiertänyt tänne Port le Myrreysta asti, Dan?» — »Ajattelin pistäytyä Peelissä tänään.» — »Kunpa vain ei nahkanne pehmiäisi, luulenpa melkein, että se rupeaa tänään punoittamaan.» — »Aiotteko piirrellä minua? Minun tekisi niin mieleni antaa teille ja annankin vielä. Minun tekisi mieleni piirtää Englannin lippu pienennetyssä koossa sun naamaasi.»

Kuvernööri saapui. Hän oli vanhanpuoleinen, rokonarpinen mies, jolla oli kyömynenä ja joka esiintyi mielellänsä suurellisesti. Philip esitteli kalastajat hänelle ja kertoi heidän huolensa. Nuotanvetäjät turmelivat kalanpoikaset ja saattoivat siten koko kalastuksen hunningolle. He vaativat oikeutta saada estää sen saaren luhdissa ja kolmen penikulman päässä rannikosta.

»Laatikaa siis minulle senmukainen ehdotus, herra Christian», sanoi kuvernööri ja kokous loppui riemukkaaseen hurraahuutoon hänen Ylhäisyydellensä. Samalla kun Philip sai niistä osansa, kuului myöskin tyytymätöntä murinaa nuottamiesten joukosta. »En minä luullut, että täällä saarella olisi mies, joka voisi puhua sillä tavalla.» — »Mutta eikö teidän puhemiehenne ole kihnannut istumapaikkaansa yliopistossa?» — »Minä loikkisin kotiini mahdollisimman pian, jos minä olisin teidän sijassanne, Dan.» — »Juo vahvasti vaan, niin saat kyllä mennessäsi pulahtaa ahventen valtakuntaan.»

Philip kiirehti matkaansa rappiollejoutuneitten linnan seinien viertä, kun häntä lähestyi kalastajien lähetystö. »Mitä me olemme teille velkaa, herra Christian?» kysyi heidän johtajansa.

»Ette mitään», vastasi Philip.

»Me kiitämme teitä ja tulevaisuudessa te saatte kuulla vielä meistä. Nyt me tahdomme kuitenkin puhua teille vähän.»

»Mistä sitten, ukkoseni?» kysyi Philip.

Kun nuori mies voi puhua, niinkuin te, on hänellä suuret lahjat, herra, ja silloin hän kelpaa johonkin. Tämä vanha saari kaipaa kipeästi kykenevää miestä, eikä teidänlaistanne ole nähty sitten kuin teidän isoisänne kuoli. Hyvästi ja kiitoksia paljon — hyvästi!»

Näin sanoen nämä kelpo ukkoset erosivat hänestä lautan portaitten ääressä ja hän riensi torille, jonne oli hevosensa jättänyt. Sitoessaan sitä hän oli nähnyt Caesarin kärryt, joiden edestä hevonen oli riisuttu, tallin luona pihalla. Ne olivat nyt poissa, ja kyselemättä keneltäkään hän irroitti hevosen ja ratsasti Ramseyhin.

Hän kääntyi vanhalle tielle, joka vei kallioitten kautta ja antaessaan hevosensa hölkätä hän hyräili, vihelteli, lauleli ja pieksi piiskallansa pensaita tien vieressä voidakseen olla ajattelematta. Ajettuaan vuoren kukkulalle hän huomasi kärryt edessänsä ja Port Ladyssä hän saavutti ne. Kate ajoi ja Caesar torkkui melkein nukuksissa.

»Teillä on ollut onnen päivä tänään, herra Philip», sanoi Caesar. »Toivoisinpa, että voisin sanoa itsestäni samaa, mutta ihmissydän on kelvoton ja täynnä syntiä ja saastaa. Minä en ole sellainen mies, joka toimitan miehiä kiikkiin juomaveloista ja estän heitä menemästä merille, mutta kyllä ne osaavatkin minun hyvänahkaisuuttani hyväksensä käyttää. En saanut tänään niin pennin pyöreätä, herra, ja kuitenkin minulla on oikeus vaatia heiltä monta komeata kultarahaa. Jos minä olisin samanlainen kuin muut — kuten tuokin Tom Raby, Glen Meaystä. Hän näki Dan-vakoojan tulevan raittiuskokouksesta eilen illalla. 'Oletkos liittynyt seuraan, Dan?' hän kysyy. 'Kyllä, kyllä olen', vastaa Dan. 'Se on oikein hauskaa', sanoi Tom, 'tule sisään, niin saat ryypyn hyvää rommia sen asian kunniaksi.' Ja Dan otti ryypyn lupauksensa kunniaksi ja oli juovuksissa kuin käki linnalla tänä aamuna.»

Philip kuunteli ratsastaessaan, ja puoliksi surullinen puoliksi ilkamoiva ilme leikki hänen kasvoillansa. Hän ajatteli isoisäänsä, vanhaa rauta-Christiania, jolloin tämä tutustui hänen äitinsä isään, kapteeni Billy Ballureen. Siitä ajatus johtui ylimyksellisen hienostuneeseen Nan-tätiin ja taas tähän mahtipontiseen, tekopyhään Katen isään.

Caesar lörpötteli pian itsensä uneen, ja silloin Philip oli kahden tytön kanssa ratsastaen hänen rinnallansa kärryjen vieressä. Aluksi tyttö oli hiljainen, mutta iloinen hymy leikki hänen piirteillänsä.

»Minäkin olin linnassa», hän sanoi näyttäen hyvin ylpeältä.

Aurinko laskeutui heidän takanansa ja heitti heidän tummat varjonsa tielle heidän eteensä; hämärä yhä tummeni, saapui yö, kuu kohosi taivaalle ja tähdet pilkoittivat kirkkaina. Me kuulivat hevosten kavioitten kopseen, pyörien jyrinän, veden loiskeen ja kohinan vasemmalla puolellansa, ja jonkin vesilinnun kirkunan hieman edempää. Syys-yön lempeä sulo valtasi vihdoin Katen, ja hän alkoi iloisesti jutella.

»Minä tunnen kaikki äänet, mitkä kuuluvat metsistä pimeässä. Luuletteko kuun siihen vaikuttavan? Ei, minä suljen silmäni, jos tahdotte. Tahdotteko kokeilla?»

Hän sulki silmänsä ja sanoi: »Kuuletteko tuota — joka rapisee kuin hiljainen sade? Se on kaura, joka pian on kypsää leikattavaksi. Entä sitten tuo — joka kopisee kuin lampaat kulkisivat ohi kadulla? Se on vehnä, joka on pian valmista. Entäs tuo hyss—hyss, hyss? Se on ohra.»

Hän avasi silmänsä: »Enkö teidänkin mielestänne ole kovin taitava?»

Philip tunsi halua kumartua yli rattaitten ja heittää kätensä tytön kaulaan.

»Pitäkää varanne», huusi tyttö iloisesti, »hevosenne taitaa pelätä.»

Philip katsoi hänen kasvojansa, joita paistava kuu valaisi. »Miten iloiselta ja onnelliselta te näytättekään, Kate!» hän sanoi väristen ja pani toisen kätensä kärryjen selkänojalle.

Tytön silmäluomet värähtelivät, huulet nytkähtävät ja hän vastasi iloisesti: »Miksi en sitten näyttäisi? Ettekö te ole onnellinen? Teidänhän kuitenkin pitäisi olla. Eikö ole ihanaa niin erinomaisesti menestyä? Siitä seuraa niin paljon uutta — uutta nähtävää, pääsee seurustelemaan uusiin perheisiin, saa uusia huveja, uusia ystäviä — —»

Tytön ilakoiva ääni loppui viimeisessä sanassa pakotettuun naurahdukseen, ja Philip vastasi epävarmalla äänellä: »Niin saattaa tapahtua jossain suuremmissa oloissa, Kate, mutta niin ei käy tällä meidän pienellä saarellamme. Kulku täällä eteenpäin on samaa kuin kiipeäisi Rushen linnan, torniin, ja joku lukitsee ovet jäljessä, kunnes on päässyt portaan yläpäähän. Jokaisessa kerroksessa huone on yhä pienempi ja ylimmässä kerroksessa on tuskin tilaa yksin seistä. Jos sitten tahtoo sieltä alas päästä, ei ole kuin yksi ainoa tie: heittäytyä päistikkaa kivikkoon.»

Tyttö katsahti häneen pelästynein silmin ja Philipin silmät olivat revähtäneet auki ja ilmaisivat vakavaa huolta. He ajoivat Kirk Michaelin kautta ohi sen talon, jossa tuomari makasi sairaana ja molemmat pidättivät hevosiansa. Hopeapajut puutarhassa heiluttivat vetreitä oksiansa hiljaisessa iltatuulessa ja tuulimylly sen takana seisoi kuutamossa siivet levällänsä kuin jättiläisyökkö. Hevosten mustat varjot kulkivat heidän rinnallansa.

»Onko teillä ikävä tänä iltana, Philip?»

»Minusta tuntuu…»

»Miltä teistä tuntuu?»

»Minusta tuntuu kuin kuolleet ja elävät, elävät ja kuolleet — oi, Kate, Kate, minä en voi sanoa, mitä minä tunnen.»

Tyttö asetti hyväillen kätensä hänen kädelleen. »Älkää surko, ystäväni», hän sanoi lämpimästi, »minä tahdon olla teidän rinnallanne. Teidän ei tarvitse olla yksin.»