IV.

Seuraavana iltana Philip saapui taaskin »Keijukaiseen». Ross oli siellä kuten tavallisesti ja nauroi ja jutteli puoliääneen Katen kanssa. Tämä sai Philipin kiemurtelemaan tuolillansa, sillä Katen käytös kidutti häntä. Tytön ilo, kuullessaan tuon miehen puolirivoja sukkeluuksia, oli kerrassaan hämmästyttävä. Hän teki hänelle merkkejä ja iski hänelle salaisesti silmää. Philipistä se oli kerrassaan inhoittavaa. Hänen raivonsa kohosi yli äyräittensä huomatessaan, että tyttö joka kerta kun hän katsahti Rossiin, silmäili myöskin häntä, ilkamoivasti ja vallattomasti. Tämä ilmeinen annetun lupauksen halveksiminen, tämä hävytön välinpitämättömyys, jolla tyttö kohteli miestä, joka oli hänen suojelijansa, oli kerrassaan säädytöntä. Sellaisia ne naiset ovat! Petos on heidän lihassaan ja luissaan.

Philipin vihaa lisäsi vielä Caesar, joka paitahihasillaan teki myllylaskujansa kivitaululla, johon oli piirretty ristejä, kolmioita, ympyröitä ja puoliympyröitä, ja silloin tällöin kohotti silmänsä ja katsahti ensin noihin kahteen tuolla ja sitten Philipiin, osoittaen ääretöntä halveksumista.

Uusi naurun purskahdus ja silmien ainainen vilke sai Philipin ponnahtamaan jaloillensa, hyökkäämään Rossin ja Katen väliin, selkä poikaan, kasvot tyttöön päin, ja hän sanoi hyvin arvokkaalla äänellä: »Tulkaa heti keittiökamariin — minulla on teille jotakin sanottavaa.»

»Vai niin!» sanoi Kate.

Mutta hän tuli, näyttäen samalla sekä vallattomalta että nöyrältä, pää kumarassa mutta vilkuillen silloin tällöin salaa pitkien silmäripsiensä alta.

»Miksi te ette lähetä tuota miestä tiehensä täältä?» sanoi Philip.

Kate katsahti häneen perin hämmästyneenä. »Mitä miestä?» hän kysyi.

»Mitä miestä?» matki Philip. »Tuota, joka ilta illan perästä lavertelee lirunlarujansa teille.»

»Ette suinkaan te voi tarkoittaa omaa serkkuanne, Philip», ihmetteli Kate.

»Sen pahempi, että hän on serkkuni. Mutta hän ei ole sopiva teidän seuraanne.»

»Mutta hyvänen aika, tuo herrasmies on sangen kohtelias.»

»Niin on itse paholainenkin.»

»Hän osaa käyttäytyä ja voi ainakin hillitä itsensä.»

»Se kai onkin ainoa, mihin hän kykenee. Hän ei voi hallita luonnettansa eikä hänen arvonsa eikä kunniansa ole tahraton ja sen vuoksi teidän ei pitäisi kiihoittaa häntä.

Katen alahuuli alkoi painua lerpulleen. »Kuka sanoo, että minä kiihoitan häntä?»

»Minä sanon.»

»Millä oikeudella?»

»Enkö minä ole nähnyt sitä omin silmin?»

Kate muuttui kopeaksi. »Entäs sitten, vaikka olisitte nähnytkin?»

»Silloin te olette keimaileva heilakka.»

Sanat tulivat pihisten kuin höyry kattilan piipusta. Kate näki sen tulevan ja antoi sen sattua vasten kasvojansa. Hänen teki mielensä purskahtaa nauruun, mutta sitten hän muutti mieltänsä ja alkoi itkeä.

Philipin kiihko alkoi asettua. »Tuo mies olisi kehno saalis, Kate, vaikka hän olisi kaksikymmentä kertaa Ballawhainen perijä. Ettekö te kuule hänen puheistansa, millainen on hänen elämänsä ja minkälaiset hänen toverinsa? Tietysti se ei liikuta minua, Kate — —»

»Ei, tietysti ei teitä», kuiskasi Kate molempien käsiensä takaa.

»Minulla ei ole oikeutta — —»

Tietysti ei; teillä ei ole oikeutta», sanoi Kate ja heitti salaisen syrjäsilmäyksen.

»Ainoastaan — —»

Philip ei nähnyt katsetta, joka vilahti Katen silmänurkassa.

»Kun tyttö unohtaa kelpo pojan, joka sattuu olemaan ulkomailla, ensimmäisen lurjuksen vuoksi joka tulee kehumaan viheliäisiä maatilojansa — —»

Kädet lensivät kärsimättömästi alas. »Mitä hänen maatilansa minua liikuttavat?»

»Silloin on minun velvollisuus ystävänä — —»

»Velvollisuus, kyllä kai! Niinhän kaikki vanhat juorukellot sanovat.»

Philip tarttui hänen ranteeseensa. »Kuulkaa minua. Ellette te lähetä tuota miestä, niin minä — —»

»Te teette minulle pahaa. Päästäkää käteni!»

Philip heitti sen kauaksi sanoen: »Mitä minä välitän?»

»Miksi te sanoitte minua keikailevaksi?»

»Tehkää kuten haluatte.»

»Niin teenkin. Philip! Philip! Phil! Hän on mennyt.» Matka Douglasista Sulbyyn oli kaksikymmentä englannin penikulmaa, mutta Philip oli »Keijukaisessa» taas seuraavanakin iltana. Hän näki satuloidun hevosen sidottuna portin pieleen ja Ross oli huoneessa ratsupiiska kädessänsä läimäytellen sillä kiiltäviä säärystimiänsä.

Kun Philip ilmestyi, Kate alkoi näyttää levottomalta ja Ross sai häijyn näköisen ilmeen. Caesarilla, joka istui takan ääressä juoden teetänsä, oli epämieluisa sanaharkka vaimonsa kanssa joka puuhaili lieden vieressä.

»Pahasti, pahasti on asiat. Hänen elämänsä on kelvotonta ja likaiset sanat valuvat hänen kieleltänsä», sanoi Caesar.

»Sinä liiottelet, isä!» sanoi Mummi. »Nuorukainenhan on hyvin sivistynyt ja tytöt ovat tyttöjä. Mitä vahingoittaa joku sana, katse tai nauru, kun ollaan nuoria ja kauniita.»

»Parempi, jos hänen kasvonsa olisivat rokonarpiset, kuin että hän joutuu helvettiin», sanoi Caesar. »Kaikki liha on ruoho: ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu.»

Nancy Joe tuli sinä hetkenä maitokamarista. »Herra hyvästi siunatkoon! Oletteko te tuollaista nähneet?» hän voivotteli. »Minä oikein ihmettelen Kittyä, mutta tuollaisiahan miehet ovat, he hymyilevät ja naureskelevat, eivätkä sentään tarkoita mitään.»

»Hm. Kyllä ne tarkoittavat paljonkin», mörisi Caesar.

Ross oli vapautunut siitä epämieluisasta tunteesta, joka hänet oli vallannut Philipin saapuessa ja kertoi nyt jotakin juttua, josta ainoat sanat, jotka saapuivat keittiöön, olivat »minä tiedän, minä tiedän» ja ne kertautuivat lakkaamatta.

»Te tunnutte tietävän hyvin paljon, herra», huudahti Caesar. »Mutta tiedättekö, mitä on tulla pelastetuksi?»

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kuluessa Ross kiilloitti suurta sinettisormustansa raidallisiin samettiliiveihinsä, sitten hän sanoi: »Onkohan isäntä vähän päästänsä sekaisin?»

»Minun mieheni on maallikkosaarnaaja ja hän aina koettaa käyttää tilaisuutta hyväkseen käännyttääksensä syntisiä», sanoi emäntä rauhaa rakentaen.

»Sitäkö se vain olikin?» hymähti Ross. »Minä ajattelin, että hän oli ottanut muutakin viiniä kuin sakramentin.»

»Vaimo, sinä olet minun ristini», mutisi Caesar, »mutta ei kruunua ilman ristiä.»

»Jätä naisten asiat rauhaan, isä, niin on parasta», sanoi Mummi.

»Naura, kuinka paljon haluat, vaimo. Yksi on kuitenkin ylhäällä, yksi on ylhäällä, joka näkee.»

Ross jatkoi keskusteluansa Katen kanssa, mutta tyttö näytti hyvin pelästyneeltä. Philip kuunteli kaikin voimin korviansa höristellen ja kuuli kaiken, mitä sanottiin.

»Minun pitäisi nyt jo olla poissa täältä. Siellä on hienot illalliset Handsome Honeyssa, vaikkapa en nyt puhuisikaan iankaikkisista opiskeluista ja tutkinnoista, mutta jostakin syystä minä en voi itseäni kiskoa irti täältä. Miksikä en? Ettekö voi arvata? Ette? Eikö, ole aavistustakaan siitä? Minä menisin jo huomenna — Kitty. Saanko kuiskata sanan teidän korvaanne — —»

»Mutta toden totta, ei suinkaan hän aikone suudella tyttöä», sanoi Caesar. »Jos hän sen tekee, silloin niin totta — nyt hän sen teki. Varokaa, herra.»

Caesar oli hyökännyt jaloillensa ja sinä hetkenä koko talo oli liikkeessä. Ross kohotti päätänsä, kuten kukko. »Puhuitteko minulle jotakin, herra?» hän kysyi.

»Puhuin, enkä minä pyydä teitä tekemään tuolla tavalla toista kertaa», sanoi Caesar.

»Millä tavalla», hymähti Ross.

»En kehotta teitä hakkailemaan tyttöä, joka ei ole teille sovelias.»

Ross kohotti hattuansa. »Tarkoitatteko te tätä nuorta neitiä?»

»Täällä ei ole mitään nuorta neitiä, herra, täällä on vain yksinkertaisen, kunniallisen miehen tytär, eikä tuo mies salli häväistä tytärtänsä. Hattu päähän, herra. Te tarvitsette sitä tiellä.»

»Isä», huudahti Kate pelästyneellä äänellä.

Caesar otti ankaran ilmeen ja sanoi: »Mene paikalla huoneeseesi äläkä liiku sieltä viikkoon.»

»Menkää», sanoi Ross. »Minä armahdan tuota vanhaa tyhmyriä teidän tähtenne, Kate.»

»Te armahdatte minua?» huudahti Caesar. »Minä olen nähnyt ajan — mutta Herra olkoon ylistetty armostansa! Armahtaa minua! Olisittepa tuon sanonut viisikolmatta vuotta sitten, herra, niin olisi päänne lentänyt suoraan seinään.»

»Minä en huoli armahtaa teitä enää», sanoi Ross. »Tuosta saatte — ja tuosta.»

Naisten kirkuessa kuului kaksi voimakasta iskua, jotka sattuivat Caesarin kasvoihin. Sinä hetkenä Philip oli miesten välissä.

»Ulos täältä», hän huusi Rossille.

»Jos lähden», vastasi Ross.

»Ulos täältä, tule minun kanssani», sanoi Philip.

Ross löi näppiään. »Kuten suvaitset», hän sanoi ja seurasi Philipiä ulos talosta.

Kate oli kauhuissaan juossut yläkertaan, mutta viittä minuuttia myöhemmin hän kiiti tietä pitkin, kasvoillansa epätoivo ja huivi päässä ja hartioilla. Sillalla hän tapasi Kellyn, postinkantajan.

»Mitä tietä he ovat menneet», hän huohotti, »nuori Ballawhaine ja Philip Christian?»

»Minä näin niitten rientävän rannikolle», sanoi Kelly ja huivinsa hulmutessa Kate lensi kuin lintu osoitettuun suuntaan.