XIII.

»Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua! Hän rakastaa minua!» Nämä sanat soivat Philipin korvissa kuin suloisin laulu, kunnes hän oli ehtinyt puoli matkaa Ballureen. Sitten hän alkoi taitella villiruusuja tien varrelta, kunnes kätensä vuosivat verta ja oli koko ajan epätoivoissaan siitä, että oli iloinen, vaikka olisi pitänyt olla surullinen. Kuitenkin hän oli aivan varma asiastansa, eikä hyödyttänyt koettaa vähennellä sen merkitystä. Tyttö rakasti häntä, hän itse oli vapaa rakastamaan tyttöä, nyt ei enää tarvinnut kieltäytyä eikä näytellä tekopyhää.. Niinpä hän pyyhki veren sormistansa mennen sisään Nan-tädin siniseen kamariin.

Vanha neiti hienoine myssyineen, jonka nauhat riippuivat vapaina, istui takan ääressä ja kehräsi. Hän oli kuullut Peten kohtalosta Philipiltä hänen lähtiessään Sulbyyn ja mietti nyt ankarasti, pitäisikö hänen mennä ilmoittamaan siitä Peter-sedälle. Tämä lempeä, hieno vanha neiti, joka oli saanut ylimyksellisen kasvatuksen, ajatteli kuten Mustan Tomin onneton Bridget-parkakin oli ajatellut, että miehen poika on kuitenkin hänen poikansa huolimatta laeista ja perkeleestä.

Hän päätti kuitenkin olla ilmoittamatta Ballawhainelle, kun hänen mieleensä sattumalta johtui eräs kohtaus hänen ja hänen isänsä välillä. Se koski myöskin Philipin isää. Niinpä Philip ojensi jalkansa sohvalta tulta kohden ja kuunteli vanhan tädin ääntä yli pyörän surinan samalla kuin toistakin ääntä — nuorempaa ääntä, jota ei kukaan muu kuullut kuin hän, mutta joka kuitenkin lakkaamatta soi hänen korvissaan ja vakuutti: »Rohkeutta vain. Tässä ei ole mitään vilpillisyyttä. Pete on kuollut. Pete-parka! Kunnon Pete-parka!»

»Kun hän oli ajanut sinun isäsi pois, Philip, sen vuoksi, että hän oli uhannut ottaa äitisi vaimoksensa, hän ei hetkeäkään uskonut, että tällä saarella voisi löytyä sellaista pappia, joka vihkisi hänet ilman hänen lupaansa.»

»Eikö todellakaan?»

»Ei, ja kun Peter-setä tuli päivälliselle eräänä päivänä viikkoa myöhemmin ja sanoi: 'Nyt se on tapahtunut', hän väitti: 'Ei, ei, herraseni', viskaten lusikan kädestänsä niin kiivaasti, että kuuma liemi loiskahti lautaselta minun käsilleni, sen vielä muistan. Mutta Peter sanoi: 'Se on peruuttamattomasti tehty, herra', jolloin isoisäsi huusi: 'Ei ole, sen minä sanon sinulle.' 'Mutta minä sanon että on, herra', väitti Peter. 'Mangholdin kirkossa eilen aamuna ennen jumalanpalvelusta.' Silloin vanha isoisäsi menetti malttinsa ja sanoi Peteriä valehtelijaksi ja sanoi, ettei sinun isäsi voinut tehdä sitä. 'Ja sitä paitsi hän on kaikesta huolimatta minun oma poikani eikä voisi tehdä sitä', sanoi isoisäsi. Mutta minä saatoin nähdä, että hän uskoi, mitä Peter oli sanonut, ja kun Peter alkoi itkeä, hän pyysi: 'Suo anteeksi, poikaseni. Kaikissa tapauksissa minä olen sinun isäsi ja minulla on oikeus saada sinulta anteeksi.' Hän ei kuitenkaan voinut olla asiasta varma, ennenkuin oli saanut katsoa itse kirkonkirjasta ja minun oli lähdettävä hänen kanssaan kirkolle.»

»Vanha isoisä-parka!»

»Pappina oli silloin pieni, typerä mies, nimeltä Kissack ja hänen elämänsä suurin ilo oli kohdella ihmisiä tylysti ja epäystävällisesti, koska hän pelkäsi, että ihmiset tahtovat riistää häneltä hänen virkansa tai tehdä hänelle jotakin muuta pahaa.»

»Hänet minä kyllä muistan — sen papukaijan. Hänen mielitekstinsä oli: 'Jeesus sanoi, seuraa sitten minua', mutta ihmiset selittivät, että hän itse tahtoi mennä ensin.»

»Philip, kuinka sinä voit! Oli ilta, kun me ajoimme Majigholdiin, ja pieni pastori oli kirkkomaalla komennellen jotakin keppi kourassa. 'Minulle on sanottu, että te vihitte täällä minun poikani eilen, onko se totta?' kuohahti isoisäsi. 'Aivan totta', vastasi pappi. 'Oliko heidät kuulutettu, vai oliko heillä erikoislupa?' kysyi isoisäsi. 'Erikoislupa tietysti', vastasi pappi.»

»Sehän toki oli lyhin keino.»

»'Näyttäkää minulle kirkonkirja', sanoi isoisäsi ja hänen kasvonsa nytkähtivät ja ääni oli käheä. 'Ettekö voi uskoa minua?' kysyi pappi. 'Kirkonkirja', kivahti isoisäsi. Silloin pappi väänsi ovessa suurta avainta ja asteli kuoriin hyräillen jotakin säveltä. Minä koetin kaikin voimin pidätellä isoisää. 'Mitä se hyödyttää?' sanoin minä tietäen, että hän koetti uskotella itsellensä toista kuin asia oli. Hattu kädessä hän meni alttarin luo ja pappi asetti avatun kirjan hänen eteensä. Oi, Philip, minä en ikinä voi sitä unohtaa! Niin selvästi näen edessäni kaiken — hämärän kirkon, kostean pölyisen ilman ja sametin saarnatuolissa valkean liinan alla, ja kuulen, miten ääni kaikui tyhjässä huoneessa. Isoisä painoi silmälasit paikoillensa ja kumartui katsomaan kirjaan, mutta ei voinut nähdä mitään — kaikki hämmentyi aivan epäselväksi.»

»'Sinä voit sen nähdä, lapseni', hän sanoi olkansa yli. 'Mutta minä en uskaltanut katsoa.' Silloin hän pyyhki lasejansa ja kumartui uudestaan. Oi, lemmikkini! Minusta hän oli kuin mies, joka taistelun jälkeen tutkii kiihkeästi kuolleitten luetteloa toivoen, ettei tapaisi siellä rakasta nimeä. Mutta se nimi oli siellä aivan selvään: 'Tuomas Wilson Christian… ja Mona Crellin… todistajina Wm. Crellin ja jotakin epäselvää Kissack.'»

Philipin hengitys muuttui kuumaksi ja kiivaaksi.

»Pappi seisoi alttariaitauksen toisella puolella keppiänsä heilutellen ja hymyillen, ja isoisä kohotti katseensa häneen sanoen: 'Tiedättekö te, mitä te olette tehnyt, herra? Te olette ryöstänyt minulta vanhimman poikani ja saattanut hänet turmioon'. 'Lörpötystä, herra', vastasi pappi. 'Poikanne oli täysi-ikäinen ja hänen vaimollaan oli isänsä suostumus. Olisiko minun pitänyt lähteä Ballawhaineen kysymään, saanko minä täyttää velvollisuuteni kirkon palvelijana?' 'Velvollisuus!' huusi isoisäsi. 'Kun nuori mies menee naimisiin, on siinä kysymys taivaasta ja helvetistä. Velvollisuutenne kirkon palvelijana!' hän huusi niin, että kirkon katto kaikui. 'Jos teidän poikanne käsi on kurkulla, tahtoisitteko te, että minä tuomarina velvollisuuttani täyttääkseni ojentaisin hänelle veitsen.' 'Vaiti, herra', sanoi pappi. 'Muistakaa, missä seisotte, muuten, niin tuomari kuin olettekin, te tulette katumaan sitä.' 'Te tahdotte vangita minut sopimattomasta käytöksestä, niinkö?' huusi isoisäsi ja siepaten kepin papin kädestä iski häntä kaikin voimin rintaan. 'Vangitkaa minut nyt', hän sanoi horjuen minun käteeni nojautuen ulos kirkosta ja välillä tapaillen toisella kädellänsä tukea tyhjien penkkien päistä.»

Philip meni sinä iltana vuoteeseen polttavin otsin ja kurkkua merkillisesti kuristi. Hän oli tehnyt hämmästyttävän huomion. Hän oli nyt siinä, missä hänen isänsä oli ollut ennen häntä; hän aikoi tehdä sen, minkä hänen isänsä oli tehnyt; hän oli vaarassa joutua samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin hänen isänsäkin. Missä hänen järkensä oli ollut, ettei hän sitä ennen ollut huomannut?

Se oli kovaa — se oli kauheata. Nyt kun hän oli vapaa rakastamaan tyttöä, hänelle selvisi, mitä merkitsi rakkaus häneen. — Mutta sittenkin — hän oli kuitenkin nuori, jokin hänessä kapinoitsi, hän taisteli vastaan, hän ei tahtonut viisastella. Tyttö voitti hänen sydämessänsä tänä iltana ja hän laskeutui vuoteellensa nukkumaan.

Mutta seuraavana aamuna hän selitti väristen itsellensä, että oli onni, kun ei oltu menty pitemmälle. Yksi askel vielä ja hänen isänsä elämän surullinen tarina olisi peruuttamattomasti uudistunut hänen elämässänsä. Nyt ei toki oltu vielä mitään sanottu eikä mitään tehty. Hän ei enää koskaan menisi Sulbyyn.