VIII.
Reading edition
Tie kotiin oli pitkä, niin tavattoman paljon pitempi, kuin se oli ollut äsken. Matka merelle on helppo silloin, kun vuoksi kuljettaa, on myötätuuli ja aurinko paistaa, mutta työläs ja vaikea on tulla takaisin satamaan, kun aallot lyövät vastaan, pilvet riippuvat alhaalla ja vastatuuli yhä yltyy.
Matka oli niin pitkä, niin hirveän pitkä. Katesta tuntui, että kaikki katsoivat häntä ja tiesivät, mikä hän oli — murtunut, hylätty, langennut nainen. Samalla hän tunsi itsensä väsyneeksi, hän kyseli itseltään, kantaisivatko hänen jalkansa häntä.
Jäätyänsä yksin Philipistä tuntui, että koko kuorma oli laskettu hänen hartioillensa. Englannin vuoret näyttivät nyt harmailta ja peikkomaisilta ja myrsky, joka oli raivonnut toisella rannalla, näytti uhkaavan saarta. Missä äsken oli ollut meri aivan tyyni, siellä vyöryivat nyt aallot. Edempänä kiisivät lokit sipaisten siivillänsä kuohuvaa meren pintaa ja päästellen surkeita huutojansa. Niin ankaraa oli edellisten tuntien myrsky ollut, että hän oli kuin kuuro ja haaksirikkoinen, eikä huomannut, että höyrylaiva oli niemen ympäri kiertänyt satamaan, ja kuormarattaat, jotka olivat äsken tulleet häntä vastaan, olivat palanneet luolalle ottamaan toisen kuorman meriruohoa. Myöskin hummerien pyydystäjä oli vetänyt veneensä rannalle hänen lähellensä ja huusi niin, että hänen äänensä hiljaisuudessa kaikui kuin hautaholvissa: »Maston huiput vinkuvat. Siitä tulee aika myrsky ja siksi minäkin palasin kotiin.»
Sinä yönä näki Philip merkillistä unta. Hän istui kunniaistuimella telttakatos päänsä päällä ja Englannin vaakuna takanansa, edessänsä suuri kirja. Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi lehtiä, jaloissaan hän tunsi raskaan painon. Ihmiset kumarsivat syvään hänelle ja alensivat äänensä kuiskaukseksi hänen läsnäollessaan. Hän oli tuomari ja hän oli vanha. Nuori nainen oli syytettyjen penkillä. Vesi valui hänen tukastansa ja hän peitti kasvonsa käsillänsä. Todistajain penkillä oli eräs nuori mies painunein päin. Tämä mies oli ollut syynä naisen häpeään ja epätoivoissaan nainen oli koettanut lopettaa päivänsä. Katsoen terävästi mieheen, tuomari puhui ankaralla äänellä: »Todistaja, laki pakottaa minua rankaisemaan tätä naista, mutta, mutta jospa taivas soisi, että voisin rangaista teitä hänen sijastansa! Mitä voitte sanoa puolustukseksenne?»
»Minä en voi millään itseäni puolustaa», vastasi nuorukainen, kohottaen päänsä ja vanha tuomari näki hänen kasvonsa. Silloin Philip heräsi tukahdutettu huudahdus huulillansa, sillä nuoren miehen kasvot olivat hänen omansa.