I.

Oli lauantai ja tori oli täynnä myymäpöytiä, tavaraa ja manilaisten kärryjä. Näyteltyään, että hän muka oli syönyt aamiaista, Pete sytytti piippunsa, pyysi jonkinlaisen korin ja ilmoitti aikovansa ostoksille.

»Tulettekin ostoksille rouvan puolesta, vai mitä, kapteeni?»

»Minä voin pitää itseäni kesäleskenä, rouva hyvä. Mitäs munat maksavat tänään?»

»Kuusitoista pennyä olen saanut tänä aamuna, herra, mutta ne ovatkin ihka tuoreita. Kuuluivat jotkut hokevan, että te olette menettänyt hänet kokonansa.»

»Antakaa niitä sitten yhdellä shillingillä. Mitäs uusia teidän kulmakunnallenne kuuluu, May?»

»Kaksi — neljä — kahdeksan — kuusitoista näyttää siltä, että vuodentulo on aikainen tänä vuonna, kapteeni.»

»Kas, tekö se olette, Liza? Ja minkälaista voita teillä on tänään?»

»Se on laskenut, ettei maksa kuin kolmetoista ja puoli penceä, herra. Ikävöikö pienokainen kovasti rouvaa, kapteeni?»

»Minä otan sitten pari naulaa. Mitäpä hän ikävöisi, kun sitä on aina syötetty pullosta? Käärikää se kaalinlehteen, Liza.»

Näin kori käsivarrellaan ja piippu hampaissaan Pete asteli pöydältä pöydälle jutellen, nauraen, arvostellen ja ostaen. Hän huuteli iloiset tervehdyksensä niin, että hänen äänensä kaikui yli markkinahumun, kun hän tunkeutui väkijoukon läpi, mutta samalla hän kuunteli henkeä pidätellen, katseli terävästi ja heitteli koukkuansa sinne tänne tavataksensa ankkurin, jonka oli menettänyt. Koko ajan hän samalla tunsi, että jos hän katseesta huomaisi kenenkään tietävän salaisuuden tai kuulisi jonkun alkavan: »Kapteeni, minä voin sanoa, missä hän on», niin hän hyökkäisi kuin tiikeri puhujan kimppuun ja puristaisi sitä kurkusta niin, ettei totuus pääsisi luiskahtamaan julkisuuteen.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, tulivat hänen ystävänsä Sulbystä, hekin puolestansa ahdistelemaan häntä kysymyksillään. Hän loikoili paitahihasillaan lepotuolissaan puistonsa kajuutassa poltellen pitkää piippuansa ja koettaen kaikin voimin näyttää välinpitämättömältä, tyytyväiseltä mieheltä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa.

»Ihana aamu tänään, kapteeni», alkoi John-lukkari.

»Niinpä näyttää tulevan, John», myönsi Pete.

»Ihana olisi myöskin olla merellä», keksi Jonaique.

»Merellä on varmaankin ihanaa, Jelly.»

»Ja tuuli olisi ihan myötäinen, jos joku olisi matkalla vaikka purjealuksella Liverpooliin. Oliko ilma yhtä suotuisa, kun teidän rouvanne matkusti perjantai-iltana, herra Quilliam?»

»Sen vakuutan», myönsi Pete.

»Uskallettua se todellakin oli — en olisi voinut, sitä rouvaa luulla niin rohkeaksi», ihmetteli Jonaique.

»Vielä ypö yksin, ja kun laiva saapuu rantaan niin kovin varhain aamulla», lisäsi John-lukkari.

»Kerrassaan roima naisihminen! Ei niitä olisi ollut monta, jotka olisivat sellaiseen uskaltaneet ryhtyä», ihasteli Kelly, postinkantaja.

»Hoh, hoh, naiset eivät olekaan enää meidän päivinämme pelkkiä heikkoja astioita», niiskutti poliisi ja hänen puheelleen kaikki purskahtivat nauruun.

Hetkisen Pete kuunteli heidän lörpötyksiänsä ja urkintaansa, mutta sitten hän virkahti: »Lörpötystä! Mitä merkillistä siinä on, että nainen matkustaa yksin Liverpooliin, kun häntä vastassa laivarannassa on tuttava odottamassa?»

Nauravat naamat venähtivät pitkiksi. »Oliko hänellä sitten vastaanottaja?» kysyi John-lukkari.

Pete pullautteli komeita savuja, käännähti istuimellansa ja nauroi kuin suu olisi ollut vettä täynnä. »Oli tietysti — minun vanha enoni», hymähti hän viimein.

Jonaique rypisti otsaansa. »Eno», hän sanoi suutansa maiskautellen.

»Niin, minun enoni Joe», lisäsi Pete.

Jonaique istui kuin pilvistä pudonneena ja katseli John-lukkariin. Tämä mutisteli suutansa aivan kuin tahtoisi viheltää ja sanoi sitten hieman epäillen: »No, tuota, enpä voi väittää, että olisin kuullut puhuttavan ennemmin teidän Joe-enostanne, kapteeni.»

»Ettekö?» virkahti Pete näyttäen tavattoman hämmästyneeltä. »Ettekö ole kuulleet puhuttavan enostani Josephista? Tämä mieshän jätti saaren neljäkymmentä vaotta sitten ja asettui ajuriksi johonkin. Sepä on kummallista. Missäkö hän asuu? No, hitto soi, sitäpä minä en tällä hetkellä muista! Missäs se nyt olikaan? Minä tapasin hänet palatessani Kimberleystä ja sen jälkeen hän on alituiseen kirjoittanut minulle. 'Lähetä hänet minun luokseni', hän kirjoitti kerran, 'hänestä tulee terve ja reima naisihminen tuossa tuokiossa.' Ettekö te ole kuulleet hänestä puhuttavan? Ette ole kuulleet puhuttavan kaljupäisestä Joe-enosta? No, kas vain! Oikein kelpo ukkeli hän on! Mies parhaissa voimissa, vilkas ja sukkela, hymyilevä ja hauska toveri. Katsellessanne sen miehen kasvoja te sanoisitte, että aurinko paistaa lakkaamatta. Oh, Joe-enon luona hänellä tulee olemaan ihanat päivät. Ei ainoakaan nainen voisi olla sairas sen miehen lähettyvillä. Hän vääntäisi naamanne virniin pelkästä naurusta ja mielihyvästä, vaikka olisitte kuinka kipeä. Ettekö te ole milloinkaan kuulleet Joe-enosta, joka asuu Skotland Roadin varrella, Clarencen kaupunginosassa? Se oli kerrassaan ihmeellistä.»

Vallan suunniltaan hämmästyksestä he menivät tiehensä, ja Pete asteli päärakennukseen. »Ho koettavat urkkia minulta tietoja ja tahtoisivat mustata pikku Kirry parkaani. Minun täytyy suojella tahrattomana hänen nimeänsä», hän ajatteli.

Kirkonkellot olivat alkaneet soida, ja hän puheli itsellensä, että vaikka kuinka sydäntä kirvelisi hänen täytyy käyttäytyä kuten tavallisesti.

»Varmaankin Kate menee tänä päivänä kirkkoon, Nancy», hän virkahti vetäen päällystakkia yllensä, »ja sentähden tahdon minäkin rientää kappeliin.»

Hän palasi käytävää kotiin päivälliselle, kun hän kuuli puhetta talosta.

»Oikein on surkeata nähdä, miten mies-parka koettaa näytellä ja olla.» Puhuja oli Nancy, joka kattoi pöytää kalistellen veitsiä ja haarukoita. »On nauttivinaan ruokaa ja syökin kuin varpunen, on nukkuvinaan, mutta ei saa unen rahtuakaan silmiinsä, laskee leikkiä, iskee silmää ja nauraa, vaikka on surkea kuin kummitus, hiukset päässä pystyssä. Ja sitten hän juoksee joelta laiturille yhä lörpötellen ja — oh, se on kerrassaan surkeata, hyvä rouva!»

»Aa, lulla lasta, aa, aa!» Tuo oli Mummin vapiseva ääni, kun hän keinutteli pientä kätkyttä.

»Te ette voi virkkaa hänelle sanaakaan, tai hän suuttuu kuin ajakka. Minä en ole tottunut kuulemaan kirouksia, sanon minä, eikä kenenkään tarvitse opettaa minua kunnioittamaan Kirryä. Mutta minä en voi muuta kuin huutaa häpeää hänelle, kun minä katson tuota pientä raukkaa, joka on niin avuton ja kaunis. 'Sairas hän on', niinkö sanotte? Niin kyllä, hyvä rouva, ja jos minä jään tänne vielä pitemmäksi aikaa, käy minulle myöskin hullusti, niin vaikea minun on nähdä hänen näyttelemistänsä.»

»Jätä hänet rauhaan, Nancy, hänen pääparkansa on täysi ja mukiloitu, hämmennetty sekaisin kuin verivanukas — ei ole helppo tietää, mitä hän suunnittelee. Mutta hän on hyvä, Herra nähköön! Oi, voi, hänen vertaistaan ei ole olemassa, maailma on kylmä ja — julma! Jätä hänet yksin, vaimo — jätä rauhaan se poikaparka.»

Lapsi heräsi ja alkoi itkeä, ja naisten parhaillansa hyssytellessä ja tyynnytellessä sitä puhellen ja lirputellen Pete palasi takaisin portille, lyödä räjäytti sen kiinni niin, että talo kaikui ja astui sitten käytävää portaille, iloisesti huudahdellen ja nauraen.

»No, mutta, Mummi, eukkoseni! Kuka olisi voinut uskoa saavansa nähdä Mummia tänään? Ja kuinka se vanha enkeli tänään jaksaa? Kas niin, tehän olette saanut pienokaisen syliinne. Ooh, sinä pikku vekkuli, sinä olet nyt Mummin sylissä! Miltäs tuntuu? Mitäs Caesarille kuuluu? Mitenkäs rouva Gorry tulee siellä toimeen? Katsokaas tuota — olettekos mokomaa nähnyt? Se avaa ensin toisen silmänsä saaduksensa selville, miltä elämä hänen ympärillään näyttää. Lapsi on viisas, tuu — tu tu — tuu! Ruokaa pöytään heti, Nancy, — ihme, millaisen nälän siellä kappelissa saa. Tuu — tuu! Kenenkä näköinen se nyt on, Mummi?»

»Kun minä asetan sen näin polvilleni, voin nähdä oman pikku Kirryni lapsena uudestaan», sanoi Mummi katsellen surullisesti pienokaiseen, jota hän hyssytteli toisella polvellansa, kunnes vihdoin kumartui suutelemaan sitä.

»Hän on siis mamunsa näköinen, niinkö?» hymyili Pete puhallellen lapseen ja kutittaen sen leuanalustaa leveällä etusormellansa.

»Mamu on mennyt tervehtimään vanhaa enoa — eikös olekin, sinä pikkuinen karitsa?»

Kuullessaan tätä Mummi alkoi keinuttaa sekä itseänsä että lasta ja viritti virren vapisevalla äänellänsä. Sitten Pete riisui takin ja käveli paitahihasillaan edestakaisin lattialla sill'aikaa, kun Nancy kattoi päivällispöytää, pitäen pitkää saarnaa siitä, miten onnellinen Kate oli siellä, minne oli mennyt.

»Siellä on ihan suurenmoista sen vanhan ukkelin kotona — niin suurenmoista, että on vaikea sitä uskoa. Se on oikea tuomarin palatsi. Sitä kannattaisi maksusta näyttää. Suunnattomasti syötävää, suunnattomasti juotavaa ja ovella poika, jonka ruskeassa takissa on valkeat napit. Oh, hitto soikoon — sitä kelpaa näyttää! Ja sitten ukko itse! Niin onnellista miestä saa etsiä — hänen nimensäkin on iloinen Joe. Saatte olla varmat, että hän kiertää Katen kanssa kaikki teatterit. No niin, mitä pahaa siinä sitten olisi, jos se kerran virkistää ihmistä? Vähän iloa ja huvitusta — sehän ei ketään vahingoita. Itse asiassa, Mummi, juuri sentähden emme tahtoneet ilmoittaa teille, minne Kate aikoi lähteä. Caesar olisi voinut ruveta estelemään. Hän osaa sen taidon, hän, hah, hah, ha, ha!»

Mummi katsahti Peteen, kun tämä nauroi ja ilo katosi naurajan leveiltä kasvoilta.

»Hm, hm!» kakisteli Pete kurkkuansa. »Ihme ja kumma, miten minun mieleni tekee savuja.» Ja astellen ohi päivällispöydän, johon höyryävät vadit oli kannettu, hän hiipi ulos talosta.

Seuraava vieras, joka Peteä tuli tervehtimään; oli Caesar. Hän ei virkkanut sanaakaan Katesta, eikä Petekään maininnut Joe-enon nimeä. Kohtaus oli lyhyt ja harvasanainen. Ross Christian oli valehdellut sanoessaan, että hänen isänsä oli lähettänyt hänet rahoja lainaamaan, totta sen sijaan oli, että Peter Christian oli hirveässä rahapulassa. Hän tahtoi lainata kuusituhatta puntaa ja vakuudeksi kiinnittää Ballawhainen. Oliko Petellä niin paljon lainata? Henkilökohtaisesti ei tarvinnut tavata, Caesar kyllä toimisi välittäjänä…

Pete tarvitsi vain hetkisen miettimisaikaa. Kyllä, hänellä oli tuo summa ja hän halusi sen lainata, Caesar katsoi Peteen ja Pete katsoi Caesariin. »Hän on kyllä kyhännyt kokoon nuo juttunsa», ajatteli Caesar, »mutta kyllä hän tietää, minne tyttö on mennyt, kuka hänet on häneltä vienyt. Hän aikoo kyliä jonakin päivänä potkaista sen roiston ulos omasta talostaan. Ja se on kyllä oikein, siinä ilmenee Herran oma tuomio.»

Mutta Peten ajatukset kulkivat aivan toiseen suuntaan »Vanhus ei elä niin kauan, että voisi lunastaa kiinnityksen, eikä se nuori lurjus koskaan edes halua koettaa sitä — jonakin päivänä saa kyllä Philip tilan omaksensa.»