XIX.

Sinä iltana oli tavatonta liikettä Peelin kaupungissa. Oli St. Patrickin päivä ja makrillin kalastajien tuli lähteä Kinsaleen. Sataviisikymmentä alusta oli satamassa, valot loistivat kapteenin kojusta ja tuli paloi kajuutassa. Piipuista kohosi savu ilmaan ja purjeet olivat puoliksi levällään. Meri-ilma oli raitis; rivakka tuuli kävi luoteelta ja raikas suolainen tuoksu täytti ilman. Kun kohovesi oli palannut, alkoivat laivat vähitellen solua satamasta. Silloin hyökkäsivät vaimot, lapset ja vanhemmat miehet kauemmas satamajohteelle. Äidit olivat katsomassa poikiaan, vaimot miehiään, lapset isiään ja tytöt sulhasiaan kaikki täynnä iloa ja riemua, naurua ja reippaita huudahduksia.

Joku tytöistä muisti, että he jättivät saaren, ennenkuin uuden kuvernöörin juhlallinen virkaan-asettajaispäivä oli ehtinyt. Heti paikalla he olivat valmiit leikkivaaleihin — niinkuin heidän olisi itsensä pitänyt valita kuvernööri.

»Ketä te äänestätte, herra Quayle?» — »No tuomari Christiania tietysti.» — »Heittäkää siis hakanne tänne, niin me tyrkkäämme teidät merelle siitä hyvästä.» »Tuossa on nuora, vetäkää tytöt.» Ja nuora heitettiin ja parikymmentä tyttöä tarttui siihen vetäen alusta laiturin sivua, kunnes se yksin alkoi lekotella, kiersi kalliot ja katosi kuin lokia merelle koillisen puhaltaessa.

»Onnea matkalle, Harry!» — »Kukkaro täynnä rahaa, kun tulet kotiin, Jem!» — »Kirjoita meille — muista kirjoittaa!» — »Hyvästi isä, hyvästi!»

Kukaan ei itkenyt. Kyyneleistä ei ollut merkkiäkään — kaikkialla vain reippaita, nuorekkaita kasvoja, kirkkaita silmiä ja iloista naurua, kunnes alus aluksen perään solui aavalle merelle ja tuuli tarttui niiden purjeisiin niin, että ne sukelsivat tummaan yöhön. Yksinpä koiratkin laiturilla ilakoivat, hyppivät ja haukkuivat aivan kuin olisivat olleet hulluina ilosta.

Kesken tätä vilkasta näytelmää asteli eräs mies, puettuna lyhyeen lakkiin, leveäreunaiseen, pehmeään hattuun, laiturille omituinen pikkuinen koira kintereillään. Hän seisoi hetkisen aivan kuin hämmästyen tätä merkillistä yöllistä näytelmää, joka oli hänen edessään. Sitten hän tunkeutui nuoren väen muodostaman ryhmän läpi ja kuunteli hetkisen heidän puhettaan ja nauruaan. Hänen koiransa seurasi häntä, kuono aivan hänen kantapäillään. Jos joku toinen koira hullussa nuorekkaassa ilossaan nuuski ja haukkui sen ympärillä, se murahti ja irvisti ja painui takaisin isäntänsä jalkoihin aivan kuin häveten.

»Tuomari, Tuomari, no, joko sinä ole! alkanut tulla vanhaksi, häh?» sanoi mies.

Hetkisen kuluttua hän meni aivan äänettömästi matkoihinsa. Kukaan ei häntä kaivannut; kukaan ei häntä edes huomannutkaan. Hän oli palannut takaisin kaupunkiin. Leipurin puodista, joka oli auki, että matkalle-lähtijät voisivat evästä itsellensä varustaa, hän osti laivakorppuja. Sitten hän palasi rantatietä laiturille. Päästyään rakettihuoneen luo hän kääntyi rannalle ja katseli hietikosta, kunnes löysi melkoisen kiven, joka oli keskeltä kapeampi ja päistä leveämpi. Sitten hän astui laiturille, koira seurasi jäljessä katsellen hänen toimiansa.

Viimeinen alus oli nyt päässyt ulos lahdelta. Sen saattoi aivan selvään erottaa kuutamossa, samoin kuin vihertävän laineenkin, joka löi sen reunoihin. Muutamassa laivassa oli lyhty katolla ja miehen suunnaton varjo lankesi levitetylle purjeelle. Kuului huudahduksia ja vastauksia yli kohisevan veden. Silloin alkoi joku nuori ääni laulaa veneistä »Ihana Mona, hyvästi jää.» Naiset tarttuivat säveleeseen ja niin esitettiin vuorolaulua säkeistö säkeistöltä, naiset laiturilta ja miehet veneistä, välimatkan laajetessa lakkaamatta heidän välillään.

Muuan vanha kalastaja, joka oli pysynyt tungoksesta vähän ulompana, piti pikku tyttöä olkapäällänsä.

»Te ette lähdekään Kinsaleen tällä kertaa, toveri», sanoi ääni hänen takanansa.

»Oh, en, herraseni, mutta kyllä minä siellä osallani olen ollutkin. Runsaasti kolmekymmentä vuotta olen sitä ammattia harjoittanut. Mutta nyt en minä enää kykene.»

»Sellainen on maailman meno, nähkääs. Nyt on nuorten vuoro. Niiden vuoro on nyt laulaa, Jumala niitä siunatkoon! Me emme tahdo suinkaan pahoitella, vai kuinka? On kuitenkin yksi asia, joka meidän on aina muistettava — mc voimme muistella omaa nuoruuttamme ja se lohduttaa!»

»Minä muistelenkin lakkaamatta menneitä aikoja, herra», sanoi vanha kalastaja.

»Elämä on sittenkin parasta, mitä tiedämme ja kun kuolema tulee, ei sekään ole mikään hirveä onnettomuus. Ettekö tekin ole siinä samaa mieltä, toveri?»

»Olen kyllä, herra, olen.»

Viimeinen alus oli nyt kiertänyt linnakallion taa, ja sen pääpurje oli vähitellen pienentynyt, kunnes kokonaan hävisi näkyvistä. Laulu laiturilla oli vaiennut ja naiset ja lapset käänsivät surullisiksi painuneet kasvonsa kaupunkia kohden.

Kuului yleinen juttelun sorina, »eikö se ollut komeata?» — »Eikös sinustakin?» — »No, miksi te sitten itkette?»

Tytöt hymyilivät kostein silmin toisillensa ja palasivat raskain askelin takaisin. Äidit kantoivat kitisevät lapsensa kotiin koettaen hyssytellen rauhoittaa heitä. Vanhat miehet tallustivat kotiin selkä kumarassa ja laahaavin askelin.

Kun kaikki olivat menneet ja satamamestari heittänyt viimeisen silmäyksen ja huomannut, että kaikki oli, kuten piti, asteli mies koirinensa tyhjän laiturin ulommaiseen kärkeen, jossa istahti pollarin päähän. Kaikki oli nyt hiljaista. Äänet, laulu ja nauru olivat vaienneet. Ei ollut muuta ääntä kuin nousevan veden kohina, kun se mahtavana virtana tunkeutui lahteen kallioiden ja laiturijohteen välitse.

Mies katseli koiraansa, kumartui alas, antoi sille korpun ja taputteli sitä, kun se ratusteli illallistaan. »Tuomari, rakas Tuomari! Oletko sinä jo vanha, vai? Me olemme kulkeneet yhdessä pitkiä matkoja, emmekös ole? Vähän väsynyt, niinkö? Sinä et jaksaisi enää kulkea sellaista matkaa. Vaikea on kuitenkin erota. Machree! Machree!»

Hän otti kiven, sitoi sen nuoran päähän, teki silmukan toiseen päähän, pisti sen koiran kaulaan ja varoittamatta otti äkkiä kiven ja koiran heittäen ne reunustan yli mereen. Vanha elukka parka päästi surkean valituksen lentäessään ilmassa, loiskahdus ja sitten — vesi huuhteli kohisten laiturin seinää.

Mies oli äkkiä kääntynyt ja kävi raskain askelin laituria pitkin.

Yö oli Philipille ollut tuskan yö. Koko maailma tuntui liittoutuneen yhteen estääkseen häntä panemasta päätöstänsä toimeen. »Sinun ei pidä», näytti olevan tunnuslause, joka oli kirjoitettu kaikkialle. Neljä henkilöä oli saanut selville hänen salaisuutensa ja kaikki näyttivät yksimielisesti tahtovan pitää sen omina tietoinaan. Ensimmäinen oli kuvernöörinsihteeri, joka oli suljettujen ovien takana järjestänyt avioeron. Toinen oli Pete, joka olisi voinut julistaa hänen häpeänsä koko maailmalle ja siten vetänyt hänet alas hänen korkeasta asemastaan, mutta joka mieluummin vaikeni ja vetäytyi kenenkään huomaamatta pois tieltä. Sitten tuli Caesar, jonka kauhea, pettymyksestä johtunut järjenhäiriö auttoi häntä säilyttämään hänen salaisuutensa kuin vuoressa. Nan-tädin huolenpito Katen tulevaisuudesta teki mahdolliseksi, ettei tarvinnut osoittaa varoja, jotka olisivat kavaltaneet salaisuuden. Kaikki nämä tuntuivat huutavan hänelle — olipa sitten syynä rakkaus tai pelko: »Säilytä rauhasi. Älä sano mitään. Mennyt on ollutta ja mennyttä. Se on kuollut eikä sitä enää ole olemassakaan. Jatka alkamaasi tietä. Olet vasta alussa. Mitä oikeutta sinulla olisi luopua päämäärästäsi? Saari katsoo sinuun ja odottaa sinulta paljon. Astu eteenpäin ja ole luja.»

Jumalan kiitos, nyt oli toki liian myöhäistä taipua tähän kiusaukseen, liian myöhä oli enää jättää omatuntonsa tyynnyteltäväksi tällaisilla lahjuksilla. Peruuttamattomasti hän oli tiensä valinnut ja ottanut ratkaisevan askeleen. Hän ei voinut enää palata takaisin.

Mutta mikä hirveä rangaistus, itse herättää koko, saari harhaluulostaan! Miten kauhealta tuntuisikaan hetki, jolloin kaikki saisivat tietää, että hän oli pettänyt koko maailmaa! Hän oli roisto — valkeaksi sivuttu hauta. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut pikaisesti kavutessaan ylös, oli käynyt niiden ihmisten ruumiiden yli, jotka häntä liiaksi rakastivat. Ensin Katen, joka oli uhrattu tuomarin viralle, ja sitten Peten, joka maksoi hinnan hänen kuvernöörin arvostansa.

Hän luuli näkevänsä ylpeitten katseitten synkkenevän, kuulevansa petettyjen kiroukset, tuntevansa rehellisten sydänten kuumat kyyneleet heidän nähdessään niin kauniilta näyttävän elämän sortuvan. Tuskassansa kiusauksen viimeisinä hetkinä hänestä tuntui, ettei hän taistellut vain ihmisten ja maailman, vaan itse pimeyden pääruhtinaan kanssa, joka käytti hyväkseen maailmaa katkerasti ivatessaan hänen asemaansa — joka tarjosi hänelle kaiken maailman kunniaa voidakseen ikuisesti tuomita hänen sielunsa.

Silloin ilmestyi toinen kiusaus, jonka toteuttaminen oli aivan lähellä — kiusaus jättää kaikki ja paeta. Oli puoliyö. Kuu valaisi meren rajatonta ulappaa. Hänen sielunsa oli kuin musta, seisova pohjasakka silloin, kun luode on alimmillaan eikä vuoksi ole vielä alkanut kohota. Oh, kunpa voisi jättää kaiken jälkeensä — häpeän ja kunnian ja kaiken!

Hetki oli sama, jolloin tytöt Peelissä auttoivat kalamiehiä ulapalle ja nämä tunnustivat äänestävänsä Christiania.

Unessa olivat tuskat vielä kamalammat. Hän oli olevinansa Castletownissa, jossa hiipi salaa linnan muurin vierustaa. Kurkistellen parlamenttitalolle ja satamaan hän koetti salaa pistää yksityisen avaimensa oikeussalin lukkoon. Vanha portinvartijan vaimo kuuli, kun hän hiljaa asteli porttikäytävää tullen ulos kädessään kynttilä, jonka liekkiä hän toisella kädellään suojeli. »Minä olen unohtanut jotakin», sanoi Philip. »Anteeksi, teidän armonne», vastasi eukko syvään niiaten. Äänettömästi Philip oli avaavinaan oven, joka oikeussalista vei vankilan puolelle, mutta pimeästä portaitten juurelta huusi vartija hänelle: »Kuka siellä? Seis!» — »Vaiti!» — »Herra tuomari! Pyydän anteeksi, teidän armonne.» — »Näyttäkää minulle, missä ovat naisvangit.» »Täällä päin, teidän armonne.» — »Missä on hänen koppinsa?» — »Tässä, teidän armonne.» »Antakaa minulle avain ja lyhty. Menkää nyt takaisin vartijain huoneeseen.» Hän oli nyt Katen luona. »Oma rakkaani, rakkaani!» »Oi, rakas lemmittyni!» »Tule, paetkaamme tältä saarelta. Minä en voi sietää sitä. Minä luulin, että voisin, mutta en voi. Minä olen saanut luokseni lapsen. Tule!» Ja sitten vastasi Kate: »Minä menen minne tahansa sinun kanssasi, Philip, mihin vain tahdot. Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinun rakkautesi. Mutta onko se sinunlaisesi miehen arvon mukaista? Jätä minut. Me olemme jo langenneet kyllin syvälle tarvitsematta enää suistua tähän kuiluun. Pois täältä! Mene!» Ja hän hiipii pois kopista peläten tuota rakastavaa vihaa, joka tahtoi pelastaa hänet häneltä itseltään. Hän, tuomari ja kuvernööri; oli hiipinyt ulos kuin koira.

Se oli vain uni. Kun hän heräsi, linnut lauloivat ja sinisenä kaareutui taivas meren yllä. Kiusaus oli voitettu; hän oli polkenut sen jalkainsa alle. Hän ei voinut epäröidä enää; hänen maljansa vuoti yli äyräittensä ja hän tahtoi tyhjentää sen pohjia myöten.

Jem-y-Lord tuli sisään suu täynnä uutisia. Kaupunki oli lipuin koristettu. Tästä oli tuleva yleinen juhlapäivä. Kunniaportti oli pystytetty ruohokentälle käräjäLalon eteen. Ihmiset eivät antaneet tuomarin vastaväitteitten itseänsä estää. Se, joka väistyi kunnianosoituksilta, ansaitsi sitä enemmän ihmisten kunnioituksen. He aikoivat ojentaa adressin uudelle kuvernöörillensä.

»Ojentakoot vain — ojentakoot vain», sanoi Philip.

Jem katsoi kysyvästi häneen. Hänen isäntänsä kas-vojen ilme oli hänestä aivan outo.

»Saanko minä tulla ajamaan tänään, teidän ylhäisyytenne?»

»Saat, poikaseni. Mahdollisesti tämä onkin viimeinen kerta, Jemmy.»

Mitä oli kuvernöörille tapahtunut. Oliko mielenliikutus koskenut häneen liian syvästi?