II.

Isän kuoltua Peter otti haltuunsa Ballawhainen tilan, mutta hän ei ollut lakimies, ja Christianien tuomarilinja oli katkennut.

Tuomas Wilson Christian oli sillä välin viivyttelemättä mennyt naimisiin Mona Crellinin kanssa. Hän rakasti tyttöä, mutta tämän tietämättömyys oli häntä peloittanut, samoin — huolimatta hänen periaatteistaan — heidän yhteiskunnallisen asemansa erilaisuus, ja hän oli jo puolittain päättänyt luopua hänestä, kun isän kiivaat soimaukset olivat sytyttäneet hänen vihansa ja kannustaneet hänen rohkeuttansa. Niin pian kuin he olivat joutuneet naimisiin, hänelle selvisi, minkä hinnan hän oli maksanut vaimostaan. Onni ei voinut seurata sellaista alkua. Hän oli katkaissut kaikki vanhat siteet voidakseen solmia siteen, joka oli vievä hänet perikatoon. Rikkaat eivät enää huolineet hänestä ja köyhät kadottivat kunnioituksensa häntä kohtaan.

»Kerrassaan säädytöntähän tuo on», sanottiin. »Niinhän se on kuin sokea sokeata taluttaisi», arvelivat toiset.

Ja mikäli hänen yhteiskunnallinen arvonsa aleni ihmisten silmissä, sikäli väheni myöskin luottamus hänen lakimies toimintaansa. Hänen mielensä masentui ja hänen kunnianhimonsa katosi. Filosofia ei nyt ollut hänelle suureksikaan avuksi, sillä se ei ollut missään arvossa niillä markkinoilla, jonne hän sen vei. Niinpä hän päivä päivältä vaipui yhä syvemmälle harhautuneen elämän pohjattomaan liejuun.

Vaimosta ei vastoinkäymisissä ollut apua. Hän oli kauniskasvoinen, mutta ryhditön, hyvin turhamainen, sekä älyltään heikonlainen. Rakastajana oli hänen miehensä häntä miellyttänyt, mutta hänen nähdessään, ettei hänen avioliittonsa herättänytkään kenenkään kateutta, tyytymättömyys alkoi saada valtaa hänessä. Ja ennen pitkää hän jo mielessään kuvitteli joutuneensa kovan kohtalon alaiseksi. Hän valitteli alinomaa. Kaikki ihmiset kohtelivat häntä, ikäänkuin hän olisi aiheuttanut miehensä onnettomuuden.

Mies rakasti häntä yhä, mutta aikaa myöten hän alkoi halveksia vaimoansa. Kun ratkaiseva hyppäys oli suoritettu, oli hän ylpeillyt siitä, että oli uskaltanut seurata jaloa vaistoa. Hän ei ainakaan aikonut saattaa kunnon tyttöä häpeään siksi, että tämä mahdollisesti saattoi olla esteenä hänen virkamenestykselleen. Mutta Mona Crellin ei ollut koskaan ollut selvillä siitä, minkä uhrauksen Tuomas Christian oli tehnyt hänen tähtensä. Hän ei näyttänyt käsittävän, että hänen miehestään olisi voinut tulla saaren merkitsevimpiä miehiä, ellei hän olisi kuunnellut rakkauden ja kunnian ääntä. Vaimon tietämättömyys oli surkuteltava ja Christian häpesi sitä. Saadessaan osakseen muiden halveksumisen hän oli oppinut itsekin halveksimaan itseänsä.

Vanha merikarhu kuoli äkkiä eräillä markkinoilla juopottelujensa seurauksista ja aviopuolisot saivat nyt periä Balluren talon siihen kuuluvine maa-alueineen ja kiinteimistöineen. Heidän keskinäinen suhteensa ei siitä parantunut. Nyt oli vaimo perheen elättäjä, ja hän oli kyllä tietoinen siitä, että osat olivat vaihtuneet. Eräänä päivänä, kun miehen sukulaiset olivat kadulla kohdelleet häntä loukkaavasti, hän koetti lääkitä kirvelevää turhamaisuuttaan muistuttamalla miehelleen, että hänen oli nyt kiittäminen häntä ja hänen isäänsä kaikesta hyvästä, mitä hän tässä maailmassa nautti.

Mutta sittenkin mies rakasti häntä edelleen. Eikä Mona alussa ollutkaan mikään syvälle vajonnut olento. Aika ajoin hän oli iloinen ja pirteä, ja milloin äreä tuuli ei ollut pahimmillaan, oli hän toimelias ja vikkelä. Koti oli sievä ja hauska. Vain yksi seikka karkoitti miehen pois sieltä, mutta se seikka olikin kaikkein pahin. Yhtäkaikki elettiin talossa onnellisiakin hetkiä.

Heille syntyi lapsi, poika, jolle annettiin nimeksi Philip. Hänestä tuli heidän välisen suhteensa lopun alku, se rautatuki, joka, vanhempia samalla haavaa yhdisti ja erotti. Poikaa nähdessään isä muisteli vastoinkäymisiään ja äitiä kaivelutti hänen muistaessaan pettyneitä toiveitaan. Poikahan oli oikeastaan Ballawhainen todellinen perillinen, mutta isän syyn takia hän oli kadottanut perintönsä, eikä hänellä ollut mitään.

Philipistä tuli aikaa myöten rakastettava lapsi. Hän oli lempeä ja avomielinen, ystävällinen, jalomielinen, jopa tavallaan suurpiirteinenkin luonteeltaan. Eräänä päivänä isä istui puutarhassa ruohikolla kasvavan suuren fuksiapuun alla katselemassa, miten hänen vaaleatukkainen pikku poikansa heitteli keilaa käytävällä, seuranaan pari suurta poikaa, jotka hän oli viekoitellut maantieltä pihalle, sekä läheisempi leikkitoveri, pieni, avojalka Peter, joka asui suuren kaivon luona olevassa tuvassa. Alussa Philip hävisi ja isot pojat pistivät mielihyvästä ähkien voitot taskuunsa. Sitten Philip voitti ja pieni kiharapäinen Peter tuli aivan putipuhtaaksi nyljetyksi ja hänen suupielensä alkoivat nytkähdellä. Silloin Philip keskeytti pelin, käänsi päänsä sivulle, näytti tuumivan ja virkkoi sitten reippaasti: »Peterillä oli paha onni, annetaan hänen koettaa kerta vielä.»

Isän kurkkua kouristi ja hän läksi sisään äidin luo ja sanoi: »Minusta tuntuu — ehkä hyvinkin erehdyn — mutta minusta tuntuu, ettei meidän poikamme ole toisten poikain kaltainen. Mitä sinä arvelet? Naurettavaako? No niin, saattaa olla, saattaa olla! Sinusta hän on kuten muutkin. Ehkäpä, ehkäpä!»

Mutta sydämensä salaisimmassa sopukassa Tuomas Wilson Christian, murtunut mies, juurineen irti temmattu puu, mutaan ja liejuun vajonnut alus, alkoi hautoa rakasta toivetta. Poika tulisi voittamaan uudelleen kaiken sen, minkä isä oli kadottanut! Hän oli lahjakas ja hänestä oli tuleva lakimies; luonto oli anteliaasti suonut hänelle moninaisia taipumuksia, ja niitä oli edelleen kehitettävä; lisäksi oli lapsella kauniit kasvot, joita kaikkien täytyi rakastaa, oikeuden tuntoa sekä olennossaan säteilevän iloisuuden kaikkivoittavaa voimaa. Saaren tuomariksiko? Miksikä ei? Ballawhainen isännäksi? Kukapa tietäisi? Ehkäpä Man-saaren miehistä suurimmaksi, jaloimmaksi, mahtavimmaksi! Herra yksin tietää! Mutta — kävi miten kävi — poika oli pelastettava niistä vaaroista, jotka olivat tuhonneet isän onnen. Rakkaus? Se olkoon sallittu vain siinä tapauksessa, että siihen liittyy kunnioitusta — ei koskaan ulkopuolella omien piirien. Siihen oli saari liian pieni. Kadotettujen vaivoja kärsi se, joka rakasti ja halveksi samalla haavaa.

Näissä haaveissa eläen alkoi poloinen kiusaantua ja ärtyä kaikista hyväilyistä ja puheista, joita äiti kohdisti poikaan. Vaimon sivistymätön puhetapa kelpasi kyllä hänelle itselle, miehelle, ja hänen ylen kiihkeät hyväilynsä, milloin hän sattui olemaan hellämielisellä tuulella, olivat toisinaan hänelle mieleenkin, mutta niiden ei pitänyt saada alentaa poikaa.

Vaimo ei voinut seurata hänen ajatustensa korkeata lentoa, mutta hän ei ollut hidas tulkitsemaan sitä ilmaisutapaa, mihin se milloinkin pukeutui. Opettihan mies poikaa halveksimaan häntä. Sitä hän ei olisi hänestä uskonut — ei tottakaan. Mutta niinhän aina käy, kun kunnollinen, halpasäätyinen tyttö joutuu naimisiin hienolle herralle. Häntä kohdellaan kuin mitäkin lunttua, vaikkei herra itse tee muuta kuin istuu kädet ristissä ja antaa toisen raataa puolestaan. Hävytöntä! Oikeinhan tässä täytyy itkeä!

Tällaisina kateuden purkaushetkinä oli hänen tapana härnätä miehen köyhyyttä, ilkkua hänen joutilaisuuttansa ja soimata häntä siitä, että poika ilmeisesti rakasti enemmän isäänsä. Heidän kahden kesken ollessaan mies saattoi kärsivällisesti sen kestää, mutta Philipin läsnäollessa sanat muuttuivat hänelle myrkkyjuomaksi, tuntui kuin olisi häntä skorpioneilla ruoskittu.

»Mene tiehesi, poju, mene», hän toisinaan kuiskasi työntäen pojan pois huoneesta.

»Ei», kirkui vaimo, »pysy paikallasi, että saat nähdä minkämoinen mies isäsi on.»

Ja isä mutisi: »Ehkäpä hän myös näkee, minkälainen nainen hänen äitinsä on.»

Mutta kun Mona oli puhunut suunsa puhtaaksi ja pojan oli ollut pakko kuunnella loppuun hänen puhetulvansa, mies painoi otsansa pöydänkulmaan voihkien ja kyyneliin puhjeten. Silloin vaimo äkkiä muuttui, heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli häntä ja itki. Hänen hellyydenpurkauksiaan oli yhtä vaikeata välttää kuin hänen solvaisujaan. Tuomas rakasti vaimoansa kaikesta huolimatta. Sehän juuri oli katkerinta hänen onnettomuudessaan. Ellei hän olisi häntä rakastanut, olisi hän tietenkin voinut irtautua taakastaan ja tulla uudelleen vapaaksi ja itsenäiseksi mieheksi. Ja niinpä hän teki sovinnon ja suuteli taas vaimoansa. Molemmat he sitten suutelivat poikaa, sulivat helliksi ja lopulta he tulivat iloisiksikin.

Philip oli vain lapsi, mutta hän älysi vanhempainsa keskinäiset suhteet ja omalla tavallaan hän käsitti kaiken. Isäänsä hän rakasti enemmän, mutta ei hän äitiänsäkään kammonut. Tämä oli melkein aina hellä hänelle, vaikka olikin mustasukkainen ja toisinaan hyvinkin ärtyinen isän pojalle osoittamasta suuresta rakkaudesta. Mutta nuo usein uudistuvat torat olivat ikäänkuin ruoskaniskuja, jotka jättivät hänen ruumiiseensa arpia. Hänen pieni vuoteensa oli vanhempain makuuhuoneessa, ja iltaisin hänen oli tapana piiloutua peitteeseensä ikäänkuin ruumiillista tuskaa peläten.

Ihminen ei voi kauaa taistella itseänsä vastaan. Tämä sitkeä vihollinen pääsee lopultakin voitolle. Philipin ollessa kuuden vuoden vanha hänen isänsä makasi kuolinvuoteellaan. Näihin aikoihin oli vaimo alkanut juoda, ja vähitellen oli hän luisumistaan luisunut alaspäin, niin että hän nyt oli syvälle vajonnut nainen. Joitakin lieventäviä syitä voisi hänenkin edukseen esittää. Hän oli pettynyt elämänsä suureen unelmaan nähden, hän oli niittänyt ylenkatsetta, missä oli luullut saavansa ihailua osakseen. Hän oli turhamainen eikä voinut kantaa vastoinkäymisiä, eikä hänessä itsessään ollut mitään syvää rakkauden lähdettä, mistä ammentaa, kun ylpeyden suoni oli juossut kuiviin. Jos hänen miehensä olisi ollut hiukan osaaottavampi häntä kohtaan, niin asiat olisivat ehkä luonnistuneet hiukan paremmin. Mutta Tuomas oli vain rakastanut häntä ja hävennyt hänen tähtensä. Ja nyt — hänen maatessaan siinä kuolinvuoteellaan — hänen rakkautensa alkoi huveta ja häpeä muuttua kammoksi.

Öisin hän nukkui huonosti ja usein hänen ummistaessaan silmänsä sorisi hänen korvissaan lakkaamatta ilkkuvia ja soimaavia ääniä.

»Poikasi!» huusivat ne. »Mitähän hänestä on tuleva? Unelmasi! Uljaat toiveesi! Tuomari! Ballawhaine! Taivas tietää mitä kaikkea! Sinä lähdet poikasi luota; kuka hänet kasvattaa? Äitikö? Mahdotonta!»

Vihdoin viimein valju toivonsäde tunkeutui yön unettoman kamppailijan luo, ja hänen mielensä keventyi.

»Minä juttelen pojalle», mietti hän. »Minä kerron hänelle oman tarinani salaamatta mitään. Niin, minäpä kerron hänelle omasta isästänikin, — maatkoon Herran rauhassa tuo ankara, vanha mies — ankara, mutta oikeamielinen.»

Pian tulikin sopiva tilaisuus. Oli myöhäinen ilta, hyvin myöhäinen. Vaimo nukkui kohmelossaan jossain alakerrassa ja poikanen, ikänsä viattomuudessa ja tiedottomuudessa käsittämättä lähestyvän, juhlallisen hetken enteitä, hääräili toimeliaana huoneessa hyvin tietäen, että hänen olisi jo oltava vuoteessa.

»Minä valvon, jotta voisin hoitaa sinua, isä», sanoi poika.

Isä huokasi vastaukseksi.

»Älä huolehdi, isä. Kyllä minä sinusta huolen pidän.» Isän huokaus muuttui voihkinaksi.

»Jos haluat jotain, niin huuda minua; ymmärräthän, isä?»

Ja poika puikahti näkyvistä kuin valonsäde. Hetken kuluttua hän ilmestyi jälleen äkkiä kuin aamunsarastus. Vapisevassa pikku kädessään hän piteli lääkkeeksi määrättyä kamomilli- ja unikonsiemenlientä sisältävää kannua.

»Unikonsiemeniä, isä! Unikonsiemenet ovat hyviä, usko pois, isä.»

»Mikset ole nukkumassa lapsi?» sanoi isä. »Tottahan olet väsyksissä.»

»En ole väsyksissä, isä. Äsken olin hiukan uninen, mutta kun haistelin unikonsiemeniä, niin uni sai kyytinsä. Ne ovat niin terveellisiä.»

Pieni valkopää oli jälleen katoamaisillaan, mutta isä kutsui hänet luokseen.

»Tule tänne, poikaseni.»

Lapsi astui vuoteen luo, ja isä pujotti hyväillen sormensa hänen pitkiin kultasuortuviinsa.

»Luuletko, Philip, että kahdenkymmenen, kolmenkymmenen, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun olet jo aika mies, — oikein iso mies, luuletko, että silloin muistat, mitä nyt sanon sinulle?»

»Kyllä, kyllä, isä, jos se on jotain tärkeätä, ja tottahan sinä muistutat minua, jos unohtaisin, eikös niin, isä?»

Isä pudisti päätänsä. »Silloin en enää ole täällä, pilttiseni. Minä lähden pois — —.»

»Lähdetkö pois, isä? Saanko tulla kanssasi?»

»Kunpa voisitkin tulla, poikaseni. Niin kyllä, melkeinpä sitä toivoisin.»

»Sittenhän varmaankin otat minut mukaasi! Voi kuinka hauskaa, isä.» Ja poika alkoi loikkia ja tanssia, ryömiä nelinkontin ja hyppiä harakkaa pitkin laattiaa.

Isä vajosi huohottaen takaisin tyynylleen. Turhaa! Turhaa! Mitä tässä auttoi puhuminen? Lasta odotti elämä, häntä kuolema. Heillä ei ollut mitään yhteistä pohjaa, he puhuivat eri kieltä. Ja sitä paitsi, miten saattaisi hän sallia lapsen viattoman sielun nähdä hänen oman murtuneen sydämensä saastutettuun ja raadeltuun kammioon.

»Et ymmärrä minua, Philip. Tarkoitan, että minä poistun elämästä — kuolen. Niin, rakkaani, ja ellen jättäisi sinua tänne, niin kuolisin mielelläni. Minä olen hukannut elämäni, Philip. Kun tulevaisuudessa kuulet isästäsi puhuttavan, niin sinua hävettää. Ehkäpä olet silloin jo unohtanut senkin, että hän oli hyvä isä sinulle — minkälainen muuten lienee, ollutkin — sillä hän rakasti sinua hellästi. Minun on taivuttava Jumalan tahtoon; kunhan vain voisin toivoa, että sinä mieheksi tultuasi uudistat manalle menneen isäsi hyvän nimen. Philip, mikä on — älä itke, rakas lapsi. Kas niin, kas niin, suutele isää. Ei puhuta enää siitä asiasta. Ehk'ei niin käykään, vaikka isä sellaista sanoi. Ehkäpä ei. Riisuhan nyt yltäsi ja pujahda vuoteeseesi, ennenkuin äiti tulee. Kas siinä on yöpaitasi, vuoteen jalkapäässä. Vai on se nappeja vailla? Vähät siitä — vuoteeseen vain. Kas niin, nyt olet kiltti poika.»

Mahdotonta, mahdotonta! Ja ehkäpä tarpeetontakin. Kuka tietää. Poikanen saattaisi halki elämänsä muistaa, mitä hän tällä hetkellä oli nähnyt ja kuullut, vaikka olikin niin pieni. Jonakin päivänä se oli hänelle selviävä. Näin lohdutteli isä itseään. Nuo nöyryyttävät torat, jotka usein polttoraudan tavalla olivat raadelleet hänen sydäntänsä — noiden vastenmielisten kohtausten muistot soivat hänelle nyt jonkinlaista katkeraa lievitystä.

Sillä välin oli lapsi kömpinyt vuoteeseensa, josta vähän aikaa kuului tukahutettua nyyhkyttelemistä. Puolitiessä unien sumumaahan, hän kavahti äkkiä istualleen huutaen: »Hyvää yötä, isä», ja isä vastasi:

»Hyvää yötä.»

Kolmen tienoissa seuraavana aamuna talossa oli kova touhu. Palvelija juoksi portaita ylös ja alas ja emäntä mitteli hätääntyneenä käsiään väännellen sairashuoneen laattiaa, ja hoki hokemistaan, ikäänkuin asia nyt vasta olisi hänelle valjennut: »Hyvänen aika, hän kuolee! Miksei sitä ole ennen minulle sanottu.»

Kuolevan silmät etsivät lapsen pientä vuodetta. »Philip», virkkoi hän. Poika nostettiin yöpuvussaan vuoteeltaan ja kannettiin isän viereen. Tämä ojensi hapuilevat käsivartensa lasta kohti ja sulki vielä unen pöpperössä haukottelevan pienokaisen syliinsä. Nyt tointui äitikin hämmästyksensä huumauksesta ja rajuihin nyyhkytyksiin puhjeten heittäytyi miehensä rinnoille ja suuteli häntä suutelemistaan.

Tällä kertaa ei hyväilyihin tullut vastausta. Kuoleva oli onneton, sillä hän ajatteli vaimoansa ja lastansa. Toisinaan hän yritti puhutella Philipiä, mutta sanat hukkuivat lempeään tolkuttomaan mutinaan, toisinaan hän tuijotti jäykin, ilmeettömin katsein vaimoonsa ja painoi sitten poikaa lujemmin rintaansa vasten, ikäänkuin peläten menettävänsä hänet. Pimeä hetki tuli, ja hän piteli yhä poikaa sylissään. Lopulta lapsi oli vapautettava kuolemankamppauksessa olevan isänsä puristuksesta.

Yön synkeys oli jo hälvennyt ja uusi päivä alkoi valjeta. Katonräystäiltä kuului varpusten viserrystä ja nousuvesi, joka nyt oli matalimmillaan, vyöryi lahden hietikolle pauhaten. Jäljestäpäin Philip muisti äitinsä itkeneen niin hillittömästi, että häntä oli peloittanut; kun poika oli saanut vaatteet yllensä, hän vei hänet kerallaan alakertaan, missä he söivät aamiaista auringon pilkistäessä sisään akuttimien takaa.

Äidin ei sallittu pimittää poikansa elämää. Hän vaipui yhä syvemmälle juoppouden paheeseen; viikkokausiin hän ei liikkunut ulkona, istui vain aamusta iltaan takan ääressä lasia kallistellen. Tämä hillitön juominen vaikutti aivoihinkin, ja alinomaa hän kuvitteli näkevänsä aaveita. Päästäkseen eroon niistä, jotka harhailivat hänen miehensä kuolinhuoneessa, hän nukkui öisin arkihuoneen sohvalla, ja eräänä aamuna hänet löydettiin kuolleena suullaan lattialla maaten vuoteensa vieressä.

Silloin Philipin isän serkku, jota poika oli tottunut sanomaan Nan-tädiksi, muutti Ballure Houseen kasvattamaan häntä. Pojan isä oli ollut hänen rakkain serkkunsa ja Tuomas oli kuolemaansa saakka pysynyt hänen sankarinaan huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut. Syvä, salainen hellyys, niin arka, että hän tuskin itsekään oli täysin tietoinen siitä, oli Tuomaan ja Monan kurjan yhteiselämän aikanakin lakkaamatta kytenyt hänen sydämessään. Vanhan tuomarin kuoltua hänen toinen serkkunsa Peter oli mennyt naimisiin ja jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Mutta hän oli aina ollut kuin eräät salomaan yrtit, joiden sanotaan muserrettuina ja tallattuina suloisimmin tuoksuvan. Philipin isä oli ollut hänen sankarinsa, hänen kadonnut ystävänsä, hänen lempensä, ja Philip oli isänsä poika.