IV.

Samana iltana Pete istui puistonsa kajuutassa ja hänen sydämensä oli entistä raskaampi sen vuoksi, että hän oli voinut muiden ajatusten tähden hetkiseksi unohtaa sydämensä suuren surun. Kukat olivat avanneet teränsä, ruusut kukoistivat portaitten pielissä ja rastas liversi puun latvassa. Mutta hänen oma kukkien kukkansa oli poissa, hänen ruusunsa, joka loisti yli kaikkien ruusujen, hänen satakielensä — missä hän oli? Kesä saapui, — saapui päivänpaisteineen, tuhansine sävel eineen ja suloisine tuoksuineen — mutta Kate ei saapunut.

Kello sisällä löi seitsemän ja Pete istui piippunysä kädessänsä huolettomana portilla. Nyt hänen ei tarvinnut niin kiihkeästi tuijotella mihin päin postinkantajan lakinlippa kääntyisi.

»Tuon teille kirjeen, herra Quilliam.»

Kuullessaan nämä sanat Pete avasi puoliksi silmänsä aivan kuin olisi uinunut unessa ilta-auringon paisteessa ja koetti näyttää niin hämmästyneeltä kuin suinkin.

»Mitä? Minulle, mitä niin? Kirjekö, sanotte? Oh, niinpähän on», hän virkahti käännellen sitä käsissänsä, »varmaankin terveisiä eukkoseltani. No, siinä se nyt tuli, kuten näette», ja hän nauraa hykersi aivan kuin tuo olisi ollut maailman suurin ihme.

Hänellä ei näyttänyt olevan ollenkaan kiire. Hän tukki sormellaan piippunsa täyteen tupakkaa, sytytti sen, imi sitä kiihkeästi, kunnes se tohisi, huokasi sitten syvään ja virkahti vihdoin aivan tyynesti: »Katsotaanpas, mitä uutisia hänellä nyt on.»

Hitaasti hän repi kuoren auki, luki siitä lause lauseelta ääneen, aivan kuin itseksensä, mutta viivytti samalla puheillaan postinkantajaa, joka seisoi portin ulkopuolella. »Mitenkäs teidän asianne hurisevat tänään, herra Kelly? Vai niin, hm — olen niin paljon parantunut, että oikein ihmeeltä tuntuu — On kyllä, ilta on kerrassaan ihana, herra Kelly, hyvin, hyvin ihana — täällä on niin mukavaa ja kodikasta ja Joe-eno on kerrassaan rakastettava veitikka — laukkunne on tavattoman raskas tänään, sanotte? No, senhän kyllä voi nähdä — terveisiä paljon Mummille ja kaikille ystäville, jotka minua muistavat — ei mitään, herra Kelly, ei mitään erikoista. Hän kirjoitti vain muutaman rivin, etten olisi hänen suhteensa levoton. No, se nyt oli aivan turhaa — aivan kerrassaan turhaa. Ah, ei hänen olisi tarvinnut vaivata itseänsä. Mutta kirjeen kirjoittaminen ei kyllä hänelle tuotakaan mitään vaivaa. Tuon hän on varmaan pistänyt paperille vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa», hän hymyili nostaen täyteen kirjoitetun arkin puolikkaan korkealle. »Siitä minä olen aivan varma, Kelly.» Sitten hän katsahti taaskin kirjeeseen. »Mitäs tuo sitten on? P.S. No, siinä se nyt on! Kirjeen loppuun pitää aina lisätä P.S. ymmärrättekös, herra Kelly? P.S. — Minä olin aikonut palata kotiin aikaisemmin, mutta enhän minä pääse, kun Joe-eno tahtoo kuljetella minua kaikissa teattereissa. Ha, ha, ha! Se Joe-eno on sitten kerrassaan kelpo ukkeli. Mutta, herra Kelly», heittäen merkitsevän silmäyksen, »ei sanaakaan tästä Caesarille.»

Herra Kelly oli salaa katsoa muljautellut Peteen teräksenharmailla silmillänsä. »Tiedättekö, kapteeni, mitä Musta Tom sanoo?»

»No, mitä hän sanoo?» kysäisi Pete muuttaen äkkiä ääntänsä.

»Hän sanoo, ettei mitään Joe-enoa ole olemassakaan.»

»Ei Joe-enoa?» ihmetteli Pete kohottaen ääntänsä ja kulmiansa samalla kertaa.

Päännyökkäyksellä postinkantaja vakuutti puheensa todeksi.

»No, jo nyt on ihme», päivitteli Pete kohottaen katseensa aivan kuin ottaen taivaan todistajaksensa. »Ei ole Joe-enoa?» hän kertasi äänessään ihmettelevä ja matkiva sointu. »Kysykää siltä mieheltä, puhuuko hän unissansa. No», hän sanoi ja hänen silmänsä avautuivat ja sulkeutuivat kuin suuren nuken silmät, »silloin hän väittää, ettei ole myöskään Joney-tätiä.»

Postinkantaja katsoi kysyvästi häneen.

»Ettekö ole koskaan kuullut puhuttavan Joney-tädistä — Joe-enon vaimosta? Ette? No, ihme ja kumma — näenkö minä sitten unta? Ette ole kuullut Joney-tädistä, joka oli pyhimys? Ah, hän oli eläissään ihana, vanha vaimo. Eläissänsä pyhimys ja kuoli hurskaan kuoleman. Teatteri oli hänelle kauhistus. Ei mikään voima olisi voinut pakottaa häntä sinne. Ei, mutta aina hänet nähtiin kappelissa ja joka yö hän nousi vuoteeltansa rukoilemaan. Sellainen hän oli. Vai niin se Musta Tom väittää, ettei Joe-enoa ole olemassakaan?»

Pete päästi pitkän vihellyksen, mutta lakkasi sitten äkkiä suu ammollaan ja sanoi kurkkunsa perältä: »Nyt minä sen ymmärrän.»

Hän painoi huulensa aivan postinkantajan korvaan ja kuiskasi: »Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan suuresta omaisuudesta, jonka Musta Tom toivoo käräjöimällä voittavansa?» Postinkantajan hatun lippa nyökkäsi myöntävästi. »Vai olette? Tom nähtävästi aikoo sen saada kokonaan itsellensä, siinä se on! Ha, ha, ha!»

Postinkantaja lähti silmiänsä räpytellen ja ikeniänsä irvistellen tiehensä, ja Pete hoippui käytävää rakennusta kohden pureskellen huuliansa ja mutisten: »Kestä Pete, kestä vain — kestä, vaikka tuntuisi kuinka kauhealta.» Sitten hän ääneen lisäsi: »On tullut kirje rouvalta, Nancy.»

Nancy hyökkäsi häntä vastaan portaille, vaikka hänen kätensä olivatkin paksussa taikinassa.

»Tässä se on», ihasteli Pete heilutellen kirjettä toisessa kädessään.

»Herra hyvästi siunatkoon!» huudahti Nancy. »Postissako se tuli, Pete?»

»Katso leimaa, tyttöseni, niin näet itse», vastasi Pete.

»Voi minun päiviäni! Kirryltä, sanotte te?»

»Anna minun tulla sisään, niin luen siitä osan sinulle.»

Nancy palasi takaisin taikinansa ääreen vallan suunniltansa hämmästyksestä, ja Pete seurasi häntä kirjettä avaten.

»Hän voi oikein hyvin, Nancy — tuota osaa minun ei ollenkaan tarvitse lukea. Mutta tässä», kuljettaen sormeansa rivejä pitkin, suutele pienokaisia, sano terveisiä Nancylle ja pyydä, ettei Mummi ole vihoissaan», ja niin edespäin, ja niin edespäin. Näethän?»

Keskeyttäen alustamisen Nancy katsahti kirjeeseen ja sanoi: »Herra Kellykö sen teille antoi?»

»Hänpä tietenkin», vakuutti Pete, »juuri ikään tuossa portilla. Tähän aikaanhan hän aina kulkee, etkös sitä tiedä?»

Nancy silmäsi kelloa. »Niin kai se sitten lienee», hän myönsi.

»Tuoss' on, ota se käteesi ja lue, tyttöseni», lisäsi Pete.

Nancy pesi kätensä, otti kirjeen ja hypelöitsi sitä sormissansa aivan kuin olisi tunnustellut kangasta. »Ja tämä nyt on sitten Kirryltä? Voi, Herra, kuinka se on hauskaa! Minä en ole käynyt paljoa koulua, Pete, mutta mikään ei ole minusta mieluisempaa kuin kirjeen saaminen. Se on aivan kuin pastilli pyörtymistä vastaan hameen taskussa, kun menee sunnuntaina kirkkoon. Ellei sitä nyt tarvitse, tietää kuitenkin, että se siellä on.» Sitten hän tutki tarkasti kirjettä ja lisäsi hyvin mietteissään: »Kerran minä itsekin olen saanut kirjeen — se on ihan totta, Pete. Se oli isältä. Hän oli purjehtinut muutamalla laivalla kauas mustien maahan ostamaan appelsiineja. He laskivat Lontoon satamaan eräänä päivänä, jolloin kaupungissa oli suurenmoiset hautajaiset. Kuka se nyt olikaan, jota yleensä sanottiin suurjalaksi — Wellington, niin se oli. Kaikki siitä kirjoittivat kotiinsa ja kertoivat ihmispaljoudesta, vaunuista ja sotaratsuista, soitosta kaduilla ja kirkoista — sen jälkeen emme heistä ole mitään kuulleet — ei sanaakaan. 'Neiti Annie Cainille — kaipaavalta isältäsi, Joe Cainilta.' Minä osasin sen ulkoa — jokaisen sanan — ja kymmenen vuotta minä säilytin sitä arkussani lavendelin lehtien välissä.»

Vähän myöhemmin tuli Philip taloon. Hän näytti väsyneeltä ja masentuneelta; hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuopille-painuneet, silmät punaiset, levottomat ja katse kartteleva, tukka epäjärjestyksessä ja askel laahaava ja epävarma.

»Kuulepas nyt, hyvä mies», lausui Pete, »etkö sinä ole vannonut valaa tuomitaksesi ihmisiä oikein henkilöön ja muotoon katsomatta?»

Levottomana Philip katsahti häneen. »Entäs sitten?» hän änkytti.

»Kuitenkin», huusi Pete otsa kurtussa ja kädet nyrkissä, »on olemassa yksi mies, jolle sinä et tee oikeutta.»

»Kuka se on?» kysyi Philip silmät maahan luotuina.

»Sinä itse», vastasi Pete ja Philip huokasi helpotuksesta. Pete nauroi, kielsi Philipiä raatamasta niin kauheasti ja alkoi sitten kertoa aamupäivän kokouksesta.

»Suurenmoista! Sitä sanomatonta innostusta ei voi kuvata. Hitto vieköön, mies! Enkös minä sitä sanonut, että me nousemme yhtenä miehenä? Sen me teemmekin. Kaksituhattamiehisenä joukkona me saavumme Tynwaldin harjulle parlamenttipäivänä. Miksi me emme sitä tekisi? Meillä on rummut ja torvet mukanamme, kaksi kokonaista soittokuntaa. Ehkei siinä nyt niin paljon synny musiikkia, mutta melua on sitä enemmän. Kaikki on järjestetty. Etelänpuolen kalastajat saapuvat Foxalin tietä ja pohjoisesta tullaan Peelin kautta. Joukot yhtyvät Harry Delanyn puun luona ja sieltä marssitaan miehissä harjulle. Ei mitään melua — ei edes laulua — ei häiritä vähimmälläkään tavalla istuntoa.»

»No niin! Entäs sitten?» virkahti Philip.

»Sitten me pyydämme sinua, tuomari, ajamaan meidän asiaamme. Sinun ei tarvitse puhua paljoa, ei ainakaan sellaista, joka vahingoittaisi sinua. Sinun on sanottava vain, mitä me tahdomme — siinä kaikki.»

»Se on vakava juttu, Pete. Minä tahdon ajatella sitä.»

»Oh, ajattelu sinä vain miten paljon tahdot, herra tuomari — mutta päätä lopuksi kuitenkin ryhtyä asiaan. Pojat luottavat sinun apuusi. 'Hän on meidän ankkurimme ja se kyllä kestää', sanovat he. Mutta nyt me emme enää välitä puhua satamista», hän lisäsi kurkottaen jotakin uunin reunalta. »Miksi sinä tätä luulet?»

»Mistäs minä sen tietäisin?» vastasi Philip huoaten helpotuksesta, vaikka näyttäkin kyllästyneeltä ja väsyneeltä.

»Arvaa sitten», jatkoi Pete piilottaen kätensä selkänsä taakse.

Philip pudisti päätänsä ja heikko hymy häivähti hänen huulillensa. Kuten poika joka on saanut ihastuttavan syntymäpäivälahjan, Pete kumartui ja kuiskasi Philipin korvaan: »Minä olen saanut tietoja Katelta.»

Philip valahti kuolonkalpeaksi, huulet vapisivat ja hän änkytti: »Oletko sinä — oletko sinä — saanut tietoja Katelta?»

»Katso itse», huudahti Pete riemuissansa ja veti ylpeänä kirjeen esille.

Philipin hengitys muuttui vaikeaksi ja huohottavaksi. Hitaasti, hyvin hitaasti hän ojensi kätensä, otti kirjeen ja luki osoitteen.

»Lue se — lue se», kehoitti Pete, »siinä ei ole mitään salaisuuksia.»

Painunein päin ja silmät ummessa Philip vapisevin käsin kiskoi kirjettä ulos, niin että kuori repeytyi. Aivan kuin sumun läpi hän luki rivin sieltä, toisen täältä, vaikka kirjaimet tuntuivat tanssivan hänen silmissään.

»Rakain peate minä ollen tullu palljo parremaks… minula on hirven hauska ja mukkava… joskus minä ikävöi nährä piennen sullosia kasvoin… ei muta tälä kerrala… sinun helästi rakkastava vaimmosi.»

»Jokos olet tullut P.S., Philip?» kysyi Pete. Hän oli polvillaan lieden edessä sytyttäen hiilloksesta piippuansa.

»Teke miel kottin muta… sanno tuomarile paljo terrveisiä kun tappat hän oli mule nin hirven hyvvä kun sinä ollit poiss enkä minä sinule kerronnu puoltakkan.»

»Hän ei jätä miestään ikävään eikä levottomaksi», kehui Pete.

Philip ei voinut vastata. Hänen kurkkuansa kuroi ja kieli oli kuin halvaantunut; kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Nancy, joka oli ollut Sulbyssa kertomassa uutisia kirjeestä, tuli silloin sisään ja Philip kohotti päätänsä.

»Minä sanoin tädille, etten palaa tänä iltana, Nancy. Onko minun huoneeni ylhäällä kunnossa?»

»On kyllä, teidän kunnia-arvoisuutenne, se on aina kunnossa», vastasi Nancy syvään niiaten.

Philip nousi seisoalleen, otti kasvot pois käännettyinä kynttilän Nancyltä, pyysi Peteltä anteeksi — hän oli väsynyt ja uninen ja hänellä oli huomenna kova päivä — sanoi »hyvää yötä» ja nousi horjuen ja hoippuen yläkertaan — kiskaisi huoneensa oven auki ja heti löi perässään kiinni aivan kuin vihollinen olisi ollut hänen kintereillänsä.

Pete luuli mainiosti onnistuneensa yrityksessänsä, mutta katsellessansa Philipin jälkeen hänet valtasi omituinen levottomuus. Hän ei ollenkaan epäillyt, että Philip olisi huomannut jotakin. Hänestä oli kirjoitus kuin kirjoitus, välipä tällä, millaista käsiala oli. Mutta puolen yön aikaan Philip, joka ei ollut ollenkaan nukkunut, kuuli käheän äänen nyyhkyttävän jossain alakerrassa. Hän avasi ovensa, hiipi portaitten päähän ja kuuneli. Talo oli pilkkoisen pimeä, mutta jostain näkymättömästä paikasta kuului ääni:

»Jumala, anna minulle anteeksi, että minä Philipiä. Enhän minä voinut sitä auttaa, sinä itse etten voinut. Herra, valhe on inhoittavaa Se on mausta kuin puuron juontia — se tarttuu kurkkuun ja tukahduttaa. Mutta minä teen sen pelastaakseni kadonneen lampaani ja ellen minä sitä tekisi, minä tulisin itse hulluksi — Sinä tiedät, että niin kävisi. Jumala, Jumala, anna minulle anteeksi Kirryni tähden. Amen.»

Käheä ääni vaikeni, talossa oli kaikki hiljaa. Silloin heräsi lapsi alakerrassa ja sen haikea itku kaikui pimeyden läpi. Kauhuissaan Philip vetäytyi takaisin huoneeseensa.

»Tämä, on sitä, mitä Kate on saanut ennemmin kestää. Oi, Jumala, Jumala!»