VIX.

Kuta selvemmin Kate käsitti, että hän oli huonon naisen asemassa, sitä enemmän hän koetti ahkeroida tullaksensa hyväksi. Hän pakeni uskonnon turviin. Mutta hänen uskonnossaan ei ollut uskoa, ei luottamusta, ei lohtua, ei salaperäistä hartautta, vaan ainoastaan pelkoa, häpeää ja pakkoa. Hän antautui siihen siitä huolimatta kokonaan. Sunnuntai-aamuna hän meni kristilliseen kokoukseen, iltapäivällä kirkkoon, sunnuntai-iltaisin Wesleyn kappeliin, keskiviikkoiltana metodistien lähetystalolle. Tämä häälyväisyys ei miellyttänyt hänen isäänsä. Hän katseli häntä tutkivasti ja kysyi, oliko hän salaisuudessa rikkonut joitakin käskyjä. Kate kalpeni ja vastasi kieltäen.

Pete seurasi häntä, mihin ikinä hän menikin, ja kun uskovaisten kelvottomin aines näki tämän, seurasi se hänen mukanansa. He panettelivat kilvan toisiansa koettaessaan päästä käsiksi hänen rahakukkaroonsa. »Ette suinkaan te nyt voi ajatella liittyä noihin», sanoi muuan. »Ne kannattavat valintavapautta — ja sehän johtaa sielun suoranaiseen turmioon.» »Kunnioitettava ihminen ei toki voi yhtyä Cowleyn seurakuntaan», sanoi joku, »nehän kieltävät perisynnin, eivätkä siis ole hitaistakaan paremmat kuin paatuneet pakanat.»

Pete ymmärsi erinomaisesti heitä ja tiesi, mihin he pyrkivät.

»Te muistutatte minulle», sanoi hän, »kun te tuolla tavalla kerskutte opinkappaleistanne, kaffereita Kimberleyssä. Jos joku heistä sattui löytämään vanhan hatun, jonka joku valkoinen oli heittänyt menemään, he pimeän tullen sytyttivät suuren nuotion ja kokoontuivat tarkasti tutkimaan tuota merkillistä esinettä. He tunkeutuivat yhteen ahtaaseen piiriin, eikä heistä näkynyt muuta kuin hampaat ja silmät ja siinä oli kysymyksiä yhtä paljon kuin katkismuksessa. »Kuka löysi sen?» tiedustelee joku. »Mistä hän sen löysi?», utelee toinen. »Jos hän ei olisi löytänyt sitä, kuka muu sen sitten olisi löytänyt?» Sillä tavalla he saattoivat jatkaa kello kahteen aamulla, ja tuli sammui, mutta joukko istui yhä kiistellen ja kirkuen aivan kuin apinasakki pimeässä. Ja tuo kaikki tapahtui vanhan viheliäisen hatun vuoksi, jossa oli reikä, eikä ollut viiden pennin arvoinen.»

»Tuo on pakanallisuutta», huusivat he. »Mutta siitä huolimatta antanette toki leskille ja orvoille, sillä joka köyhää auttaa, se lainaa Herralle — te harjoitatte uskontoa toki sillä tavalla, vaikkette mitään usko.»

»Silloinhan me olemme kuitit», sanoi Pete, »sillä te uskotte, mutta ette elä uskonne mukaan.»

Mutta Caesar sai Peten huolimatta hänen epäilyksistänsä. Lähestyi jokavuotinen rukousjuhla. Kate lähti sinne ja Pete seurasi häntä, kuten uskollinen koira. Joukko kokoontui Sulbyn sillalla ja kulki kylän läpi harrasta herätyslaulua veisaten. He pysähtyivät Caesarin pellolle laaksossa — se oli sama pelto, jossa viime vuonna oli talkoita pidetty, ja Caesar nousi kärryihin, jotka oli viety sinne saarnatuoliksi. Sitten he taaskin lauloivat ja jakaantuivat pienempiin ryhmiin, jotka kokoontuivat eriksensä sinne tänne aivan kuin katajapensaat vuorenrinteellä. Jonkun ajan kuluttua he tulivat taaskin yhteen, veisasivat uuden virren ja kokoontuivat kärryjen ympärille kuuntelemaan Caesarin saarnaa.

Sen sisällyksenä oli velvoitus, että ihmisen tulee ahkeroida omistaakseen jalon ja puhtaan elämän. Näinä aikoina oli saarella hänen mielestänsä huonoja ihmisiä, jotka synnissään olivat onnellisia ja opettivat, ettei ollut hyvä viettää virheetöntä elämää, koska hyveiden harjoitus teki ylpeäksi ja ylpeys oli kuolemansynti. Oli toisia, jotka sanoivat, että koska ihmisen tulee katua omistaaksensa pelastuksen, täytyy tehdä syntiä, jota sitten katuisi. Nämä opit ovat perkeleestä — älkää kuunnelko niitä. Voisiko ihminen, joka uskossa on pelastunut, viettää hetkeäkään synnittömänä? Joissakin tapauksissa hän varmaankin voisi. Ehkäpä jonkun minuutin? Sen nyt kuitenkin. Kokonaisen tunnin? Ei siitäkään epäilystä. Silloinhan, jos ihminen voisi elää kokonaisen tunnin synniltä, hän voisi elää koko päivän, koko viikon, kuukauden, vuoden — niin koko elämänsä.

Päästyänsä näin pitkälle Caesar oli alkanut hikoilla ja siksi hän otti takin yltänsä, ripusti sen kärryjen pyörälle ja jatkoi paitasillaan. Älkää antako heidän vietellä teitänne. Ne ovat perkeleen juonia, mutta hänen lupauksiinsa ei ole luottamista. Vanha ihana sääntö on olemassa, että jos joku on tehnyt itsensä syypääksi lihalliseen syntiin, hänen pitää julkisesti kärsiä rangaistuksensa tässä maailmassa, etteivät hänen syntinsä olisi hänelle tuomioksi Herran suurena päivänä.

Caesar riisui myöskin liivinsä ja lopetti kiihkeästi vaatien kuulijoitansa tunnustamaan salaiset syntinsä. Jos puheitten arvo lasketaan vaikutusten mukaan, oli Caesarin puhe kaunopuheisuuden mestarinäyte. Kun hän alkoi, kuunteli hänen seurakuntansa henkeään pidättäen ja kuului ainoastaan yskähtelyä ja hiljaista tirskunaa, johon hänen vihamiehensä tekivät itsensä syypääksi, kierrellessään ympäri ja tehdessään pilaa tuosta lörppäkielestä, tekopyhästä kapakoitsijasta. Mutta hänen lopettaessaan kuului voimakkaita ihastuksen ja ylistyksen huudahduksia, samalla kuin hänen kuulijansa rukoilivat ääneen, huokailivat ja valittivat, syleillen toisiansa kiihkeästi kauhusta ja ihastuksesta.

Kun Caesarin ääni häipyi kuin kaukaisen meren loiskinta, hypähti joku nurmikolla seisoalleen ja alkoi rukoilla. Ja ennenkuin ensimmäinen rukoilija oli lopettanut oli toinen jo alkanut. Sillä aikaa olivat parannuksen etsijät alkaneet tunkea joukon läpi kärryjen luokse, jossa he itkien ja huokaillen vaipuivat polvillensa. Yksi niistä oli Kate ja kun hän asettui paikoillensa, pysyi Pete lakkaamatta hänen rinnallansa. Ankara väristys kävi samalla Katen lävitse ja hänen katseensa oli painunut maahan. Pete tarttui hänen käteensä ja tuntiessaan sen vapisevan, hänenkin silmänsä täyttyivät kyynelillä. Caesar kumartui heidän ylitsensä kiiluvin silmin ja hehkuvin kasvoin. Kun rukousten välistä tuli hetkisen hiljaisuus, hän alkoi voimiensa takaa vetää virttä. Juhlakansa liittyi häneen toisessa tahdissa ja parannuksentekijäin valitukset häipyivät kirkuvaan säveltulvaan:

»Ann' anteeks', sitä anelen Mun monet riettaat rikoksen! Kuin nyt, ain' elinkautenan' Sä olet Isän' Jumalan'.»

Kate nyyhkytti ääneen — hän oli kuin peräsimetön alus, inhimillisten intohimojen ajeltavana, ja ne polttivat kuin tuli hänen olentoansa.

Kun katumuksen tekijät hieman tyyntyivät, he nousivat yksitellen tunnustamaan, miten kauheasti saatanan viekkaus oli heitä pettänyt ja miten ihanalta tuntui omistaa pelastus. Lopuksi Caesar käytti hetkeä hyväksensä ja sanoi: »Ja nyt, veli Quilliam, tunnustapas sinäkin syntisi.»

Pete nousi Katen sivulta, silmänsä täynnä kyyneliä ja riemukkaat huudot tervehtivät häntä, mutta niillä oli enimmäkseen maallinen sointu. »Ole hyvällä mielellä, Pete, ei ole mitään hätää.»

»Minulla ei ole paljoa kerrottavaa», sanoi Pete. »Minun uskonnollinen kokemukseni supistuu yhteen ainoaan tapaukseen ja sekin oli uskosta luopuminen. Ennen kuin minä olin ansainnut edes sen verran, että saatoin matkustaa sisämaahan, minä työskentelin jonkun aikaa Kapkaupungissa laivamiehenä. Minun herrani ja mestarini oli muuan vanha hurskas hollantilainen, jota kutsuttiin nimellä Jan. Eräänä lauantai-iltana oli muuan suuri laiva pudottanut ankkurinsa ja sunnuntaiaamuna luvattiin neljäkymmentä puntaa sille, joka sen löytäisi. Kaikki laivaväki lähti sitä haraamaan, paitsi Jan. 'Kuusi päivää pitää sinun työtä tekemän', sanoi hän, 'mutta seitsemäntenä on sabbatti.'»

Peten esityksen katkaisivat riemukkaat kiitos- ja ylistyshuudot.

»Koko päivän hän näki veneitten kulkevan edestakaisin lahdessa, mutta lopuksi hän päästäksensä näkemästä tuota kiusausta, vetäytyi makuuhuoneeseensa, asetti verhot ikkunaan, lankesi polvillensa ja kiemurteli kuin hullu. Sälöin oli kuin ääni taivaasta olisi sanonut hänelle: »Nyt on Herran päivä, Jannie, ne eivät ansaitse shillinkiäkään. Eivätkä ne ansainneetkaan, mutta kun Janin kello näytti kaksitoista yöllä, me kiidimme molemmat ulos aivan kuin raketit. No niin, me olimme tuskin kymmenen minuuttia olleet järvellä, ennenkuin ankkuri tarttui meidän haraamme.»

Kuului korvia vihlova huuto: »Herra olkoon kiitelty ja ylistetty!»

»Jan huusi: 'Herra johti meidän veneemme juuri sille paikalle ja me laskimme haran yhtä varmasti kuin asetetaan kansi teekannulle!'»

Kuulijat huusivat voimansa takaa halleluja.

»Mutta kun me tulimme maalle, mc huomasimme, että Janin kello oli kaksikymmentä minuuttia edellä ja siihen loppui koko sen vanhan miehen usko.»

Sinä päivänä puhuttiin kaikkialla, että Pete ja Kate olivat kääntyneet. Heidän nimensä merkittiin uskovaisten luetteloon ja he saivat neljännesvuosi-pilettinsä.