VII.

Kun hänen aikansa lähestyi, varmistui Katessa se päätös, että oli parasta, jos lapsi ei syntynyt, hänen miehensä talossa. Täällä oleminen sellaisen tilaisuuden sattuessa oli sama kuin eläisi tulivuoren partaalla. Yksi ainoa harha-askel, ajattelematon sana, ja maa avautuisi hänen jalkainsa alla. »Minun täytyy matkustaa kotiin joksikin aikaa, Pete», hän sanoi.

»Tietysti sinun täytyy», myönsi Pete. »Ei kukaan voi kohdella tuossa tilassa olevaa tyttöä sillä lailla kuin se vanha enkeli.»

Pete kyyditsi häntä hänen äitinsä luo. Hän ajoi niin hiljaa ja nosti hänet rattaille ja niiltä alas niin hellästi, kuin hän olisi ollut hentoinen lapsi. Kate hengitti vapaasti, kun hän jätti Jalavaharjun, mutta kun hän pääsi omaan huoneeseensa Manin »Keijukaisessa» hän huomasi, että hän oli joutunut vain ojasta allikkoon. Täällä oli niin monia muistoja, jotka kaikkialta kurkistelivat häntä vastaan kuin kummitukset — täällä oli muistoja viattomista unista ja iloisista heräämisistä linnun lauluun, tuttua olivat häntä rakastavain ihmisten puheet ja hiekan ratina käytävällä. Vanha tuttu oli pesä, pieni huone, jonka ikkunasta oli näköala puutarhaan, pieni vuode vaaleanpunaisine, telttamaisine verhoinensa. Vanhat, sievät peitteet, pesupöytä astioineen, vaatekaappi, sälekaihtimet, joihin oli maalattu pieni taulu, lammasnahkaiset matot lattialla, puhtaiksi pestyt vuoliaiset pään päällä — kaikki oli samaa, mutta, oi Jumala, kuinka erilaisia kuitenkin!

»Annapa minulle peili, että saan katsoa, minkä näköinen minä olen», hän sanoi ja Nancy antoi hänelle peilin, joka oli pudonnut lattialle talkoopäivän jälkeisenä aamuna.

Harmistuneena hän sysäsi sen luotansa. »Mitä tuommoisesta viheliäisestä lasinsirusta näkee?» hän sanoi.

Yötä päivää kierteli Pete talon ympärillä. Siellä ei ollut hänelle makuupaikkaa ja luultiin, että hän vietti yönsä kotonansa. Mutta hän kulki pimeässä hiekkakentän yli rannalle ja varhain aamusilla oli ovella takaisin, tuoden tullessansa raittiin tuulahduksen mereltä taloon, kun hän puoleksi avatusta ovesta hiljaa kuiskasi: »Kuinkas asiat tänään hurisevat?»

Naiset ajoivat hänet ulos ja hän kierteli polkuja pitkin aivan kuin kodistaan karkoitettu koira. Jos hän kuuli huokauksen maitokamarin yliseltä, hän istahti seinään nojaten ja valitti. Mummi koetti lohduttaa häntä. »Älä ole milläsikään, poikaseni, pian siitä on pelkkää iloa», hän sanoi, »ja sinä saat pienen lapsukaisen, jonka edestä kannattaa tehdä työtä.»

Mutta Pete oli katkera ja kapinallisella mielellä. »Mitä minä lapsesta välitän?» hän sanoi. »Hänet itsensä minä tahdon pitää, mutta nyt hän jättää minut. Oi, Jumala, nyt hän jättää minut! Jumala, anna minulle anteeksi», hän mutisi. »Oi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi», hän toisin ajoin valitti: »Se ei olisi oikein. Jumala tietää, ettei se olisi oikein», hän mutisi käheästi samaa kerraten…

Vihdoin Nancy Joe tuli hänen luokseen ja kävi täydellä todella lukemaan hänelle lakia.

»Kuulkaapas nyt, Pete», hän sanoi, »jos te tahdolle ottaa hengen häneltä ja vielä kohtalaisen pian, niin teidän on vain jatkettava sillä tavalla, kuin olette alkanut. Mutta ellette sitä tahdo, silloin on parasta, että laputatte täältä tiehenne, ettekä tule takaisin, ennenkuin voitte olla täällä joksikin hyödyksi.»

Tämä asetti vihdoinkin Peten levottomuuden. Kalastuskausi oli alkanut aikaisin sinä vuonna, ja seuraavana iltana hän lähti sillinpyyntiretkelle.

Kate sai odottaa kauan, ja naiset, jotka hyörivät hänen ympärillänsä, odottivat peläten ja vavisten. »Tämä on viikkoa tai paria liian aikaista», sanoi muuan. »Ilma on niin hirvittävän kuuma», sanoi toinen. »Rakas lapsi kulta, kyllä se on nyt vähän liian aikainen», myönsi myöskin Mummi.

Katen omat tunteet eivät sallineet sijaa sellaiselle pelolle.

»Kuolevatko naiset usein siihen?» hän kysyi.

»No, se tapahtuu oikeastaan hyvin harvoin», sanoi tohtori.

Puolen tunnin perästä Kate puhui uudestaan.

»Kuoleeko lapsi joskus?»

»No, sellaista saattaa kyllä toisinaan tapahtua, mutta ainoastaan silloin, kun äitiä on kohdannut ankara onnettomuus-esimerkiksi, kun hän on menettänyt miehensä.»

Kate lojui kiemurrellen tuskissansa sängyssänsä, ikävöiden omaa kuolemaansa ja toivoen syntymättömän lapsen kuolemaa, koska pelkäsi sen ilmestymistä ja oli varma, että hän vihaisi ja inhoaisi sitä. Vihdoin kaikui lapsen ensimmäinen itku — tuo itku pohjattomasta äänettömyydestä, joka ei ennen ollut saanut ilmaa väräjämään, mutta joka tämän jälkeen oli valmistava lievitystä maailman tuskaan, itkevä ja naurava, valittava ja iloitseva ja tuottava hänelle, joka oli lapselle elämän antanut — sekä lohtua että surua. Sitten hän pyysi, että he näyttäisivät lasta hänelle, ja kun he toivat sen hänen luokseen hyssytellen ja lörpötellen hassuja sanojansa, ja kun hän pelästynein ilmein katsahti sen ryppyisiin pikku kasvoihin, hän peitti silmänsä kädellänsä ja huusi: »Viekää se pois», ja käänsi päänsä seinään päin. Hänen epämääräinen pelkonsa oli nyt muuttunut varmuudeksi: lapsi, jonka hän oli synnyttänyt, oli hänen syntinsä hedelmä — hän oli huono nainen.

Mutta ei ole maailmassa niin suurta häpeää, pelkoa tai kauhua, jota äskensyntyneen lapsen avuton olemus ei karkoittaisi. Lapsi itki taaskin ja kauheassa pelon ja rakkauden taistelussa voitti vihdoin äidin tunne. Äidin sydän heräsi ja alkoi sykkiä. Hän oli nyt saanut lapsensa, olkoonpa kaikki muu kuinka tahansa. Siinä oli kaikki, jonka puolesta hän oli kärsinyt, mutta se oli hänelle kylliksi, se oli kallis, sanomattoman arvokas aarre.

»Oletteko te aivan varmat, että lapsi on terve», hän kysyi, »aivan, aivan terve? Eivätkö sen pienet kasvot ole niinkuin sen pieni äiti olisi itkenyt — eivätkö?»

»No, ei suinkaan», vakuutti Mummi, »lapsihan on niin kerrassaan komea ja ihana, ettei sen suloisempaa lasta ole syntynyt.»

Naiset juoksentelivat varpaillaan ylös ja alas, supatellen portaissa, naureskellen alakerrassa ja vaatien hiljaisuutta ja kiellellen toisiaan, vaikka heidän oman käytöksensä vuoksi kieltelemistä tarvittiin, kun he astuivat huoneeseen. Lapsi kirkui yhä kuin henkensä edestä ja Mummi pudisteli päätänsä sille ja puheli, ettei ollut ollenkaan syytä huutaa ja pahoitella, kun hän kerran oli onnellisesti maailmaan tullut; ja Kate itse risti kätensä ja mutisi hiljaa itseksensä aivan kuin olisi lausunut rukouksen: »Jumala on hyvin hyvä ja tohtori on myöskin hyvä. Jumala on oikein hyvä, kun hän antaa meille tohtoreita.»

»Maatkaa nyt aivan hiljaa, niin minä tulen takaisin parin tunnin kuluttua», sanoi tohtori Mylechreest ovelle mennessänsä.

»Voi, Herra hyvästi siunatkoon, mitähän se isä nyt sanoo!» huudahti Mummi, ja kaikkien kasvoille levisi tuo iloisen hämmästyksen hymy, joka tavallisesti ilmestyy kaikkiin taloihin, joitten yllä elämän ja kuoleman enkelikaksoiset ovat kauan leijailleet ja liidelleet tiehensä vasta sitten, kun ovat nähneet vastasyntyneen lapsen suloiset kasvot.