I.

Nan-täti oli alkanut käydä levottomaksi, kun ei Philip ollut vielä laatinut itselleen minkäänlaista tulevaisuudensuunnitelmaa. Lempeällä tavallaan hän oli vastustellut Philipin alituista yhdessäoloa Peten kanssa ja nuhdellut häntä, mutta Philip oli häntä liehitellyt ja nauranut hänen nuhteilleen. Peten matkustettua hänen mieleensä muistui vanha kotilääkkeensä ja hän päätti koettaa vaikuttaa Philipiin vetoamalla hänen isänsä muistoon.

Eräänä päivänä oli ilma raitis ja täynnä meren tuoksua kuten usein Man-saarella, kun marraskuu on kaunis. Philip, joka aamiaisen jälkeen oli mennyt kuistille seisomaan, hengitti sitä halukkaasti keuhkoihinsa ja alkoi sitten koota kalastusvehkeitänsä lähteäksensä pyydystämään turskia.

»Joko taas merelle, Philip?» sanoi Nan-täti. »Lupaa ainakin palata kotiin tee-ajaksi.»

Philip lupasi ja piti sanansa. Palatessaan iltapuolella kalamatkaltaan, hän tapasi vanhan neidin istumassa pienessä sinisessä huoneessa, jota täti piti omana pyhättönään. Siellä oli aina rauhallista ja kodikasta, mutta tänä päivänä se oli vieläkin hienompi ja viihtyisämpi kuin tavallisesti. Kirkas tuli räiskyi takassa ja kaikki oli hauskasti ja huolellisesti järjestetty. Pöytä oli katettu ja teekeittiö porisi alustallaan. Nan-täti itse, päässä musta pitsimyssy ja yllä ruskeanpunainen rimsuilla koristettu silkkihame, sipsutteli edes takaisin huoneessa kepeänä kuin lintu ja lavendelille tuoksuen.

»No, mitäs tämä nyt merkitsee?» kysyi Philip.

Ja puolittain arasti, puolittain leikillisesti herttainen vanhus vastasi: »Etkö muka tiedä? Sinä vasta olet hajamielinen. Etkö todellakaan tiedä, mikä päivä tänään on?»

»Mikä päivä? Viides päivä marrask — o-oh, syntymäpäiväni! Sen olin aivan unohtanut, täti kulta.»

»Niin, ja teeaikaan täytät kaksikymmentäyksi vuotta. Siksi pyysin sinua palaamaan kotiin.»

Hän kaatoi teetä kuppeihin, kävi istumaan, sovitti jalkansa uuniristikolle, salli kissan asettua loikomaan hameensa liepeelle ja hermostuneesti hymyillen ja sykkivin sydämin ryhtyi sitten tehtäväänsä.

»Kuinka nopeasti vuodet vierivät, Philip! Kaksikymmentä vuotta on siitä aikaa, kun minä annoin sinulle ensimmäisen syntymäpäivälahjani. Kun sinä synnyit, en ollut silloin täällä, näetkös. Iso-isä kielsi minua tulemasta. Isoisä-raukka! Mutta palavasti minä ikävöin saada pestä ja vaatettaa ja hoitaa poikani pienokaista ja opettaa häntä sanomaan täti! Voi toki, mielestäni ei koskaan lähde päivä, jolloin näin sinut ensimmäisen kerran! Isoisä ja minä olimme Cowleyn puodissa ostoksilla, kun kaunis nuori nainen astui sisään lapsi käsivarrellaan. Hiukan meluavan vilkas hän oli, lapsi-rukka, ja siinä mi» sitten tutustuimme.»

»Äitinikö?»

»Niin, ystäväiseni, ja isoisäsi seisoi selin kadulle. Vielä tänäpäivänäkin minä tulistun sitä muistaessani, mutta äitisi ei näyttänyt pelokkaalta. Hän nyökkäsi, ja nosti lapsen kasvoja peittävää harsoa sanoen: »Kenen näköinen hän on, neiti Christian? Katselin ihmeissäni. Sinä nukuit ja ihan oli minusta kuin olisi isäsi siinä nukkunut pikku lapsena. Minä vapisin, saatoin vain vaivoin pysyä pystyssä, enkä saanut sanaakaan suustani, mutta silloin näki äitisi isoisän ja ennenkuin kerkesin sitä ehkäistä, hän oli koskenut häntä olkapäähän. Isoisä oli kääntänyt kuuron korvansa meihin eikä hänen näkönsäkään ollut tarkka, mutta huomatessaan naisen seisovan vieressään hän kääntyi hänen puoleensa hymyillen ja kumarsi syvään nostaen lakkiansa, sillä hän oli aina naisia kohtaan ritarillinen. Silloin äitisi nosti pikku poikansa pystyyn iloisesti sanoen: »Sanokaa, tuomari, kenen näköinen hän on, Ballurein vai Ballawhainein? Vielä nytkin kouristaa sydäntä sitä ajatellessani. Isoisä suoristi selkänsä, kääntyi häneen selin ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadulla.»

»Isä-raukka!» huudahti Philip.

Nan-tädin silmät välähtivät.

»Mutta minunhan piti kertoa sinulle ensimmäisestä syntymäpäivästäsi, poikaseni. Isoisä oli jo silloin haudassa — isoisä raukka! — ja minä olin kutonut sinulle pienen pehmeän tupsupäisen ja vaaleanpunaisella nauhasolmulla koristetun lakin valkeasta villalangasta. Äitisi isä, kapteeni Billy eli vielä silloin ja kun minä sidoin lakin pieneen päähäsi, huudahti hän: 'Totta tosiaan, poika on luotu merimieheksi!' Ja merimieslakki se todella oli, vaikk'en ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi. Ja kapteeni Billy otti sinut polvelleen, tarkasteli sinua pää kenossa, läimähytti reiteensä, tuprautti savupilven pitkästä piipustaan ja huudahti uudelleen: 'Merimies tästä pojasta tulee, tulee kuin tuleekin.' Sinä nukahdit vanhuksen syliin ja minä vein sinut yläkertaan ja panin sinut kehtoosi. Isäsi seurasi minua sänkykamariin, missä äitisi paraikaa tomutti uuninreunalla olevia suuria näkinkenkiä. Tom-parka! Muistan hänet niin elävästi. Pitkällä, valkoisella kädellään hän työnsi lakin ja keltaiset kiharat otsaltasi sanoen ylpeästi: 'Eipä olekaan tämä pää aiottu merimieselämää varten!' Hän ei tahtonut ketään loukata, mutta valitettavasti kuuli äitisi, mitä hän sanoi ja otaksui hänen tahtovan halventaa häntä ja hänen omaisiansa. 'Kylläpä ollaan ylhäisiä!' kirkaisi hän, heitti tomuviuhkan käsistään ja syöksyi ulos huoneesta, jolloin näkinkengistä yksi putosi kilisten uuniristikolle. Isäsi käänsi kasvonsa ikkunaan päin. Olin purskahtaa itkuun mielipahasta, kun näin miten häntä hävetti minun edessäni. Mutta siinä seisoessaan ja katsellessaan kuohuvaa merta, hän sanoi syvällä äänellään, joka vapisi hiukan ja yhtäkaikki kaikui niin malmikirkkaana: »Poika ei suotta ole saanut Napoleonin otsaa, Nannie. Jos vain Jumala suo hänen elää, niin hänestä tulee kerran jotain, sen jälkeen, kun hänen isänsä mieli murtuneena ja aivot väsähtäneinä on päässyt lepoon nurmen alle?»

Nan-täti saavutti tarkoituksensa. Samana iltana Philip vedätti venheensä talviteloilleen ja seuraavana aamuna hän läksi Ballawhaineen aikeessa pyytää Pete-sedältään apua lainopilliselle uralle antautuessaan. Nan-täti läksi hänen mukaansa. Hän se oli Philipiä tähän toimenpiteeseen kehoittanut, koskapa Ballawhaine oli hänen ainoa täysi-ikäinen miehinen sukulaisensa ja koska hän hiljakkoin oli lähettänyt oman poikansa, Rossin, Englantiin lainopillisia lukuja harjoittamaan.

Maikalla sinne oli kumpikin levoton ja tuskainen. Nan-tädin ääni kuului lakkaamatta suuren päähineen alta, sillä hän tahtoi rohkaista Philipiä. Mutta heidän saapuessaan suurelle portille, ja nähdessään torninhuippujen pilkistävän puiden takaa, hänen ajatuksensa palasivat hellin muistoin niihin päiviin, jolloin tämä talo oli ollut hänen kotinsa ja hän alkoi hiljaa itkeä. Eipä Philipkään jäänyt kylmäksi. Täällä oli hänen isänsä syntynyt, täällä olisi hänen ollut oltava isäntänä.

Punaiseen hännystakkiin ja nahanvärisiin polvihousuihin puettu englantilainen palvelija johdatti heidät saliin niin täysin muodollisesti, kuin kohdellaan tuntemattomia vieraita. Hämmästyksekseen he tapasivat Rossin siellä. Hän istui pianon ääressä muuatta varietesäveltä rämpytellen. Ovea avattaessa hän nousi seisoalleen, pudisti laimeasti Nan-tädin kättä ja nyökähytti päätänsä Philipille.

Nuori Ballawhaine oli näihin aikoihin vanhan sukupuun hyötyisä vesa. Hän oli koko joukon isäänsä pitempi, leveämpi, karkeatekoisempi ja kaikin puolin suurempi, silmät hänellä oli uniset kuin hylkeellä ja kasvojen yleisessä muodossakin oli jotain hylkeentapaista. Lisäksi hän oli perinyt isänsä koukkuiset sääret ja puheessa sekä käytöksessä esiintyvän ylimielisen pilkallisuuden. Sanalla sanoen hän oli Man-saarelainen, jossa ei ollut jälkeäkään rodun omituisuuksista ja joka apinoi silloisen Lontoon muodissa olevia hullutuksia.

Nan-täti etsi sateenvarjolleen sopivan paikan, suoristi käsineitään ja valkoisia hiuksiaan ja tiedusteli nöyrästi hänen vointiansa.

»Ei ole kehumista», vastasi Ross vetelästi, »siksipä olenkin täällä. Isä oli viedä minulta hengen kärttäessään minua kotiin toipumaan.»

»Ehkäpä», sanoi Nan-täti osaaottavaisen näköisenä, »ehkäpä sinua vaivasi kova koti-ikävä. Mahtaa tuntua hyvin vaikealta nuoren miehen ensimmäisen kerran asua Lontoossa. Siinä suhteessa on nuori tyttö edullisemmassa asemassa — hänen ei ainakaan tarvitse lähteä kotoa. Ehkei asuntosikaan ole oikein hauska?»

»Minä vuokrasin ensin pari huonetta juriidillisten oppisalien läheisyydessä — —»

Nan-täti näytti huolestuneelta. »En usko että Philip ajan pitkään viihtyisi sillä tavalla», sanoi hän.

»Mutta nyt olen hankkinut itselleni asunnon Haymarketissa.»

Nan-täti näytti tyytyväisemmältä.

»Sehän on paljon parempi», sanoi hän. »Aamuisin ehkä kyllä meluista, mutta iltaisin rauhallista niin että häiritsemättä voi lukujansa harjoittaa.»

»Aivan niin», hihitti Ross ja näppäili uudelleen koskettimia. Oven suussa istuvan Philipin sormia syyhytti halu saada läimähyttää serkkuansa korvalle.

Pete-setä astui nyt kiireisesti sisään lyhyin, levottomin askelin. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat nyt valkoiset, silmät sisäänpainuneet, posket kuopalla, suu rauhaton ja ylähampaissa ammotti muutamia aukkoja. Hän yski usein, oli nukkavieruissa pukineissa ja näytti haudan partaalla hoippuvalta mieheltä.

»Kah, sinäkö, Anne! ja vielä Philipkin. Hyvää päivää, Philip. Jätä piano rauhaan, Ross — kas niin, nyt olit kiltti. No, neiti Christian, mitä kuuluu?» £

»Philip tuli täysi-ikäiseksi eilen, Peter», sanoi Nan-täti arasti.

»Todella!» sanoi Ballawhaine. »Silloin on Ross kaksikymmenvuotias ensi kuussa. Vuosi ja hiukan toista kuukautta on pojilla ikäeroa.»

Parin silmänräpäyksen ajan hän äänetönnä tähysteli tutkivasti vanhaa neitiä ja virkkoi sitten: »Entä sitten?»

»Häntä haluttaisi lähteä Lontooseen lakitiedettä opiskelemaan», sammalsi Nan-täti.

»Miksei hän lue papiksi, niin saisi pysyä kotona?»

»Papiksi olisin minäkin häntä toivonut, mutta hänen isänsä — —»

Ballawhaine keikahutti säärensä polven päälle. »Hänen isänsä pyrki aina korkealle», sanoi hän. Philipiin kääntyen hän lisäsi: »Aikomuksesi on kaiketi sittemmin palata tänne saarelle?»

»Niin on», vastasi Philip.

»Ja harjoitella asianajajantointa ja sitten hakea täällä jotakin virkaa?»

»Se lienee ollut isäni toivo», sanoi Philip.

Ballawhaine kääntyi uudelleen Nan-tädin puoleen. »No niin, neiti Christian?»

Nan-täti hapuili sateenvarjonsa kädensijaa ja alkoi: »Me arvelimme, Peter — me emme ole oikein asioista perillä — mutta, näetkös, jos hänen isänsä olisi elänyt — —»

Ballawhaine yskähti, raappi kynnellään poskeansa ja sanoi: »Tahdot nähtävästi, että minä suosittelisin häntä jollekin etevälle lakimiehelle ja tasoittaisin hänen tiensä, vai kuinka?»

Hermostunut pieni naurahdus ilmaisi Nan-tädin myöntymyksen.

»Mutta oletko harkinnut, että tällainen askel kysyy rahaa. Miten paljon voitte uhrata siihen?»

»Pelkään, Pete — —»

»Vai niin, sinä arvelit minun pitävän huolta kustannuksista?»

»Miten hyvä olet, Peter, kun heti käsität asian oikein.»

Ballawhainen kasvot vääntyivät irvistykseen. »Kuuntele», sanoi hän kuivasti. »Ross on juuri alkanut opiskella lakitiedettä Englannissa.»

»Niin», virkahti Nan-täti innokkaasti, »ja osittain juuri sen johdosta — —»

»Todella!» sanoi Ballawhaine silmäkulmiaan kohauttaen. »Olen laskenut että hänen opiskeluaikansa Lontoossa kaikkine menoineen tulee maksamaan minulle toista tuhatta puntaa.»

Nan-täti kohotti hämmästyneenä hansikoitua kättänsä.

»Tämän summan olen valmis maksamaan jotta pojallani, englantilaisena lakimiehenä olisi suurempi mahdollisuus — —»

»Tiedätkö, juuri sitä mekin ajattelimme, Peter», sanoi Nan-täti.

»Suurempi mahdollisuus», jatkoi Ballawhaine, »joutua etusijaan jotakin saaren harvoja virkoja täytettäessä, kuin jos hän olisi pelkästään Manin oikeudessa palvellut lakimies, vaikka se ei tulisi minulle maksamaan puoliakaan tästä summasta.»

»Niin kyllä, mutta ne rahat eivät ole hukkaan heitetyt, ei Rossille eikä Philipille», sanoi Nan-täti.

Ballawhaine yskähti kärsimättömästi. »Sinä et ensinkään käsitä minua», sanoi hän ärtyisästi. »Virkoja on saarellamme vähän, mutta lakimiehiä niin viljalti kuin kärpäsiä liimapannun ympärillä. Jokaiseen avonaiseen paikkaan ilmaantuu ainakin viisikymmentä hakijaa, mutta jotain merkitystä on tietysti tietopuolisella perustuksella, jotain suosituksilla, jotain vaikutusvaltaisella perheellä.»

»Kaikkea tätä», jatkoi Ballawhaine, »tulen käyttämään hyväkseni Rossin suhteen, jottei mikään kilpailu voisi tulla kysymykseen. Joko nyt alat käsittää minua?»

»Käsittää sinua, Peter?» toisti Nan-täti.

Ballawhaine kiinnitti häneen sisäänpainuneet silmänsä sanoen: »Mitä vaadit minua tekemään? Sinä tulet tänne ja pyydät minua avustamaan, valmistamaan ja rahallisesti tukemaan oman poikani kilpailijaa.»

Nyt viimeinkin Nan-täti älysi, mitä hänellä oli mielessä.

»Mutta, hyvänen aika, Peter», sanoi hän, »onhan Philip oman veljesi poika.»

Ballawhaine hieroi nenäänsä luisevalla etusormellaan ja sanoi »Lähempänä nahkani on kuin paita.»

Nan-täti loi häneen arat silmänsä, mutta ne kävivät rohkeiksi hänen sisässään kuohuvasta harmista.

»Hänen isänsä on kuollut ja hän on köyhä ja ystäviä vailla», sanoi hän.

»Siitä asiasta olemme jo ennenkin kiistelleet», vastasi Ballawhaine.

»Etkä sittenkään soisi hänelle sitä pientä summaa, joka panisi hänen tulevaisuutensa hyvälle alulle.»

»Olen velvollinen ensi sijassa valvomaan oman poikani etuja, neitiseni.»

»Suo anteeksi, mutta pyydän huomauttaa, että jokainen penny siitä, jonka Ross kuluttaa, olisi tänä päivänä Philipin, ellei vääryyttä olisi tehty.»

Ballawhaine puraisi huultansa. »Olenko syntieni takia pakotettu lopettamaan tämän keskustelun?»

Hän nousi ovelle astuakseen. Philip nousi myös.

»Onko täyttä totta?» sanoi Nan-täti. »Uskallatko ajaa minut ulos tästä talosta?»

»Tule, täti-kulta, ei kannata jatkaa», sanoi Philip.

Ballawhaine rummutteli sormillaan avattua ovea. »Oikeassa olette, nuori mies», sanoi hän, »naisen hysteeriset kohtaukset eivät todella hyödytä mitään.»

»Jo riittää», lausui Philip jyrkästi.

Ballawhaine laski tuttavallisesti kätensä Philipin hartialle. »Pyri sinä, ystäväni, piispa Wilsonin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, se on halpa ja — —»

»Ota pois kätesi, Peter Christian», huusi Nan-täti. Hänen silmänsä kipinöitsivät, posket kuumottivat ja pienet, hansikoidut kädet olivat nyrkissä. »Sinä rakensit riitaa hänen isänsä ja oman isäsi välille, ja kun minä yritin sovitella, sinä estit minua. Isäsi on kuollut ja veljesi on kuollut, ja molemmat kuolivat viha mielessä, vaikka he olisivat rakastaneet toisiansa, ellet sinä olisi levitellyt valheita ja harjoittanut petosta. Nyt ovat he menneet sinne, missä peitteet putoavat kasvoilta, ja he ovat aikoja sitten kohdanneet toisensa kasvoista kasvoihin ja käsi kädessä. Niin, Peter Christian, nyt he katsovat alas sinuun, ja nyt he viimeinkin tuntevat sinut, tietävät, mikä olet ja aina olet ollut — petturi ja varas.»

Aivan vaistomaisesti Ballawhaine kohotti silmänsä kattoon hänen puhuessaan, ikäänkuin odottaisi hän siellä näkevänsä isänsä ja veljensä uhkaavat haamut.

»Onko hän tullut raivohulluksi?» huudahti hän, ja ujo, vanha suunniltaan joutunut neiti ahdisti häntä uudelleen vihan tulistamalla kielellään.

»Pahoin olet tehnyt, Peter Christian, hyvin pahoin; vääryyttä olet tehnyt kaiken elinaikasi, ja mikä lienee ollutkin vaikuttimesi, niin on Jumala löytävä sen salaisen kohdan sielussasi ja siinä sinun rangaistuksesi on sinut kohtaava. Jos vain ahneus sinua johti, niin olet paljon voittanut, mutta vähän iloa on sinulla oleva maallisesta tavarastasi, sillä toinen sen hävittää ja sinä olet näkevä sen murskaantuvan kuin aalto kalliota vasten. Ja jos siinä lisäksi oli vihaakin, niin olet vielä näkevä päivän, jolloin se palavina hiilinä kokoontuu oman pääsi päälle. Minä tiedän, minä tunnen, että niin on tapahtuva», jatkoi hän halliin kiiruhtaen, »ja minua surettaa lausua se oman poikasi läsnäollessa, jonka tulisi kunnioittaa ja arvossa pitää isäänsä, mutta joka ei voi sitä tehdä. Ei, sitä hän ei voi tehdä, eikä tule milloinkaan tekemään, ellei hänen sydämensä pahuus ja säälimättömyys ole yhtä hirveä kuin omasi.»

»Tule, täti-kulta, tule», sanoi Philip kietoen käsivartensa vanhan neidin vyötäisille. Mutta hän pyörähti uudelleen ympäri ja sanoi Ballawhainelle, joka linkutti heidän jäljestänsä:

»Vai aiot sinä ajaa minut ulos talosta?» virkkoi hän. »Ajaa ulos minut talosta, jossa olen asunut viisitoista vuotta, ja lisäksi emäntänä, kunnes sinun pahat tekosi auttoivat sinut isännäksi tänne. Monta karvasta kyyneltä olen vuodattanut sen takia, että olen vain nainen, enkä voi mitään toimittaa omin päin. Mieluummin, olen sittenkin nainen, jolla ei ole kattoa päänsä päällä, kuin mies, joka on tunnoton läheisille omaisilleen. Älä luule minun kadehtivan sinulta tätä taloa, Peter Christian, vaikka se on ollut vanha kotini, ja minä rakastan sitä yhä huolimatta loukkaavasta kohtelusta, joka täällä tulee osakseni. Tahtoisin saada sinut ymmärtämään, serkkuseni, että ihmisen oikea koti ei sittenkään ole hänen talonsa, vaan hänen sydämensä — hänen sydämensä, Peter Christian — kuuletko? — hänen sydämensä, ja sinun sydämesi on täynnä pimeyttä ja saastaisuutta — ja on niin aina oleva, on aina oleva.»

»Tule, tule, täti», huudahti Philip uudelleen, ja tuo herttainen vanha olento, joka ei olisi hennonut kärpästä vahingoittaa, kääntyi hänen puoleensa hurjan raivokkaana kuin villikissa.

»Herkeä jo toistamasta 'tule, tule, tule!' Puhu vähemmän ja toimi enemmän!»

Ja tämän viimeisen sisupurkauksen jälkeen pyyhkäisi hän alas portaita ja riensi eteenpäin tietä pitkin Philipin seuratessa häntä kolmen askeleen päässä. Kauhistunut katse silmissään jäi Ballawhaine seisomaan topatun merikotkan eteen, joka koristi kaari-ikkunaa avonaisen oven yläpuolella.

Nan-tädin mielenkuohua kesti puoliväliin kotimatkaa. Sitten hän puhkesi kyyneltulvaan.

»Voi, miten saatoinkaan niin kiivastua», huudahti hän. »Onhan hän sittenkin ainoa sukulaiseni. Mitä nyt on tehtävä? Voi, mitä nyt on tehtävä?»

Philip asteli vakavana puoli askelta hänen takanaan eikä ollut suutansa avannut heidän Ballawhainesta lähdettyään.

»Pane tavarani kokoon tänä iltana, täti-kulta», sanoi hän miehekkäästi. »Lähden Douglasiin-huomisaamuna.»

Hän etsi käsiinsä saaren etevimmän asianajajan, joka sattui olemaan hänen isänsä yliopisto tovereita, ja sanoi hänelle : »Minulla on äidinisäni perintö, joka tuottaa kuusikymmentä puntaa vuodessa, ja tädilläni on sen verran, että tulee toimeen. Voinko näine varoineni päästä teidän oppilaaksenne?»

Lakimies katseli häntä hetken tarkkaavaisesti ja vastasi: »Se ei riitä». Philipin kasvot kävivät alakuloisiksi.

»Mutta minä otan teidät ilmaiseksi viideksi vuodeksi, herra Christian», lisäsi asianajaja, »ja jos olen teihin tyytyväinen, saatte kolmantena vuonna palkkaakin.»